Varhaisultra

Perjantaina koitti vihdoin kauan odotettu varhaisultra. Vasta edellisenä iltana alkoi pelko hiipiä pikkuhiljaa, mutta sain kuitenkin nukuttua yön suhteellisen hyvin. Vaikka pidemmän aikaa olin pystynyt olemaan luottavaisin mielin, niin kummasti ne pelot sieltä vain nousivat. Varsinkin sitten aamulla. Onneksi olin ottanut päivän vapaaksi töistä...ei olisi tullut mitään työnteosta tuona päivänä. Autossa matkalla Naistenklinikalle alkoi jännitys puskea pshasti päälle ja kysyinkin mieheltä eikö tätä yhtään jännitä! Kuulemma oli enemmän sellainen innostunut jännitys...toinen kun on aina ihanan positiivinen.

Vastaanottoaikamme oli noin 20 min myöhässä ja siinä istuskellessa ja odotellessa pahin paniikki hetkeksi laantui. Lopulta meidät kutsuttiin huoneeseen ja hoitaja iloisesti totesi, että "teillähän olikin iloisia uutisia!". Hymyilin takaisin ja vastasin, että "juu, toivottavasti". Lääkäri kysyi voinnista ja kerroin voineeni pääsääntöisesti hyvin ja päässyt helpolla. Ei vuotoja eikä pahempia kipuja.

Sitten olikin aika riisua pöksyt ja hypätä niin tutuksi tulleelle pedille. Kuinkahan monta kertaa tässä viimeisen kolmen vuoden aikana olenkaan tehnyt samoin ja avannut haarani ties kenelle?! No, tällä kertaa kaikki oli kuitenkin niin toisin. Ihan erilaista. Jännitti varmasti enemmän kuin koskaan ja käänsin katseeni seinää vasten ja puhaltelin paniikkia pois. Pala oli jo valmiiksi kurkussa. Onneksi aika nopeasti ultrauksen alettua lääkäri totesi, että siellä näytti oikein hyvältä ja pyysi meidät katsomaan ruutua. Siinä vaiheessa kyyneleitä oli turha pidättää ja koin valtavaa helpotuksen tunnetta. Lääkäri esitteli mistä löytyi mitäkin ja pikku katkaravun syke sai meidät herkistymään. Mies suuteli minua otsalle ja olin ihan valtavan onnellinen.

Tyyppi vastasi viikkoja, jotka olivatkin perjantaina vasta 7+2 (eikä 7+4 kuten olin luullut). Nämä laskutavat ilmeisesti vaihtelevat...? Kotiin palattuani uskalsin varata meille ensimmäisen neuvolan, joka on parin viikon kuluttua. Se tuonee osaltaan taas lisää konkretiaa tälle kaikelle. Nythän siirryimme normaaliin seurantaan ja suljimme takanamme ainakin toistaiseksi lapsettomuuspoliklinikan ovet.

Edelleen vointi on ollut hyvä, välillä pahoinvointi aaltoja tulee, väsyttää vietävästi ja vatsaa on taas alkanut nippailemaan...ja tukeni&turvani ovat edelleen kipeät ja kasvaneet tissit! Niitä voi vaivihkaa tunnustella ja huojentaa mieltä! :D Nyt vaan toivon viikkojen vilistävän ainakin sinne 12.viikolle saakka, jolloin pahimmat riskit olisivat ohitse. Vaikka tuskin tässä raskaudessa pääsen kokemaan vessakäyntiä milloin en syynäisi tarttuuko paperiin verta...

Joskus voi elämä yllättää

En oikein tiedä mitrn tätä tekstiä edes aloittaisi. Aikaa on kulunut ja en ole pystynyt kirjoittamaan sanaakaan. Ehkä olen pelännyt, että jos asian oikeesti tuo julki, niin se viedäänkin pois. Ja vaikka lukijoita blogilla ei varmaankaan monia ole, niin väkisinkin sitä miettii minkälaisia tuntemuksia ihmisissä herättää omilla kirjoituksillaan.

No asiaan. Piinapäivät sujuivat loppuun saakka hyvin samalla kaavalla; huimausta ja epämääräisiä kipuja/tuntemuksia kohdussa ja munasarjoissa, hikoilua, palelua...ei mitään toivoa herättävää. Pp11 ja pp12 (verikoe päivä) vatsaan sattui niin kovasti, että jouduin ensin ottamaan Panadolin ja seuraavsna päivänä turvauduin Buranaan, koska en pätkääkään uskonut plussaan. Myös yksi tippa ruskeaa verta ilmestyi pikkohousunsuojaan. Viimeistään silloin päätin olla testaamatta, kosks halusin säästää itseäni siltä yhdeltä yksinäiseltä viivalta.

Pp13 menin normaalisti töihin ja ihmettelin miksi tiputtelu ei ollut yltynyt ja kivutkin olivat poissa. Naistenklinikalta soitettiin ja hipsin kahvihuoneeseen kuulemaan tuomion. Olin täysin valmistautunut siihen, että uutta hoitoa lähdettäisi suunnittelrmaan. Meinasin siis tuolilta tippua, kun hoitaja onnitteli hyvästä hcg arvosta! Rupesin hyperventiloimaan ja itkemään, pyytelin anteeksi ja koitin selittää, että tulos oli todellinen shokki. Hoitaja rauhoitteli ystävällisesti ja lopulta pystyi kertomaan miten edetään. Tämän jälkeen soitin miehelle, joka oli hyvin huojentuneen oloinen, joskaan ei yhtä shokissa kuin minä.

Aluksi olo oli epätodellinen, mutta hyvin onnellinen. Jaoimme avoimesti tämän tiedon läeistemme kanssa, jotka ovat olleet tietoisia hoitoprosessimme vaiheista muutenkin. Ja kuinka ihanaa ja liikuttavaa myötäeloa olemme saaneet. <3 Näille ihmisille haluaisin kertoa myös jos jotain pahaa tapahtuisi.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet täynnä epäuskoa, onnea, PANIIKKIA (yhtenä päivänä tissikipu katosi muutamaksi tunniksi ja itkin jo miehelle pihelimessa kun pelkäsin niin paljon) ja stressiä! Olen voinut todella hyvin, ainoa selkeä raskausoire on tissikipu ja niiden turvotus, joka alkoi muutama päivä plussan jälkeen. Vatsalla on välillä tuntemuksia, mutta suuremmat kivut ja vuodot ovat pysyneet poissa! 🙏🏼  Vasta viimeisen viikon aikana olen kokenut muutamia pahoinvointi kohtauksia, mutta oksentanut en vielä ole. Jos kaikki on hyvin, niin tänään olisi rv 6+5 ja ar-ultra Naikkarilla viikon kuluttua.

Olen valtavan kiitollinen, että olen saanut kokea edes tämän...en voi uskoa, että tämä kroppa pystyi tähän ja toivon enemmän kuin mitään elämässäni, että se onnistuisi pitämään pienemme turvassa. En tiedä miten selviäisin jos tämä viedäänkin pois. Kun se pieni "Gulliina" tuolla sisälläni on jo niin äärimmäisen rakas. Toive sinne jonnekin korkeammalle taholle: Anna tämän kestää. Anna minun tehdä minulle rakkaimmasta ihmisestä Isä.