Eka ja vika inssi

Tänään päästiin kuin päästiinkin tekemään suunniteltu inssi. Maanantain folliultran jälkeen illalla vasenta munista poltteli siihen malliin, että totesin miehelle siellä varmaan nyt puhkeavan toinen tai molemmat follit. Soittelinkin sitten tiistai aamuna polille, että kannattaako tässä enää mihinkään ryhtyä, kun ovis luultavasti jo tapahtui ennen irrotuspiikkiä. Henkilökunta kävi keskustelua meidän tilanteesta ja lopulta kuitenkin päädyttiin pysymään suunnitelmassa (voisihan olla, että vasta toinen folleista oli puhjennut). Eilen illalla vasemman puolen kivut yltyivät niin koviksi, että ensimmäistä kertaa koskaan jouduin ottamaan panadolia..eli jotain siellä tapahtui eilenkin.

Tänään lääkäriin päästyämme saimme tietää, että maansntaisen verikokeen perusteella estrogeeni arvoni oli niin korkea, että lääkäri halusi vielä ultrata tilanteen ja puhui jo siitä, ettei inssiä luultavasti voisikaan tehdä. Hieman helpotusta toi lääkärin kommentti siitä, että vaikka amh oli hoeman alhainen oli vaste lääkkeille ollut selvästi hyvä. Niin yksilöllistä, kuulemma. 

Ultrassa löytyi puhjenneita rakkuloita ja lääkäri kävi vielä konsultoimassa kollegojaan mitä tehdään...ja pitkän housuttoman odotuksen jälkeen saimme luvan inssiin. Ja hitto vieköön, se sattui samalla tavalla kuin sukkari aikanaan. Jotain ahtautta tms. tuolla alakerrasa on, kun lääkäri päätti lopulta ruiskuttaa spermat "sinnepäin"...mutta lohdutti sanomalla, että kyllä sinne kohtuonteloon pääsee, mutta ei viitsinyt minua enempää kiusata. 

Luotto tähän hoitoon ei siis ole kovin kummonen, vaikka yhdynnässä nyt ollaan ajallaan oltukin. Ja miehen tavara oli edelleen hyvää!

Tästä nyt vaan mieli aavistuksen kepeämpänä kohti joulua! 

Vaihdevuodet ja inssi tulossa.

Olo on aivan uskomattoman kamala. Oksettaa ja itku puristaa kurkkua. Tuntuu, että matto on totaalisesti vedetty jalkojen alta. Eilinen polikäynti toi tullessaan tiedon, että amh arvoni oli ainoastaan 0.9, kun sen pitäisi muistaakseni hedelmällisessä iässä olevilla olla 1,3-13...Että on sitten tässä alle kolmekymppisenä jo hedelmällisyys laskussa. Lääkärikin hymyssä suin vain lohdutteli, että onneksi ollaan näin nuorina liikkeellä, 35-vuotiaana olisi varmaan jo paljon haastavampaa.

Ultrassa vasemmalta löytyi kaksi follia ja inseminaatio sovittiin huomiselle...mutta sitten vielä pisteeksi iin päälle tunsin jo heti eilen illalla voimakkaat ovistuntemukset. Eli eiköhän sekin mennyt jo siinä. Soitin tänään polille ja kerroin tilanteesta...mutta sovittiin, että toteutetaan inssi jokatapauksessa...vaikka sitten vaan spermantutkimus mielessä ja voihan olla, että vain toinen folleista on puhjennut. Enempää ei näitä tehdä, taitaa tilanne olla niin huono, että pikaisesti vaan IVF jonoon, että olisi edes jotain toivoa.

Tiedän, ettei tämä tieto välttämättä tarkoita sitä, ettemmekö koskaan voisi saada lapsia. Mutta vuosia minulle ei ilmeisesti ole enää monia jäljellä ja haave useammasta lapsesta karkaa kauas...Ja juuri, kun suhtautumiseni tulevia IVF hoitoja kohtaan alkoi tulla positiivisemmaksi, saankin tiedon että niidenkin onnistuminen vaikeutuu tämän myötä. Onneksi tämä arvo nyt otettiin, eikä vasta ensimmäisen IVF:n jälkeen. Nyt tämä alentunut reservi voidaan ottaa huomioon ja aloittaa jo eka hoito oikeanlaisella lääkityksellä. Mutta kun pitää olla vielä todennäköisesti se helvetin endokin..tulee vaan mieleen Rowanin koskettava blogi "Pihlajapuun katveessa"...jossa edes lahjasoluilla ei toivottua tulosta ole saatu. Toki matkassa on ollut hurjasti epäonneakin. Mutta väkisinkin mietin onko tulevaisuutemme sama, kun lähtökohdatkin sitä ovat...? Ei pitäisi miettiä tässä vaiheessa, mutta...

En tiedä miten selviän tästä ja huomisesta työpäivästä, kun joudun itkua jatkuvasti pidättelemään...tuntuu vaan siltä, että viimeisetkin naiseuden rippeet on viety. Tämä yli kaksi vuotta kestävä painajainen vain jatkuu ja pahenee. Enkä taida herätä tästä koskaan. Mä olen niin väsynyt tähän.

Sivullinen olen aina kuolemaani saakka...

On ollut vaikea kirjoittaa ja siksi blogin päivitys on jäänyt pitkäksi aikaa. Silti olen päivittäin lukenut muita blogeja ja seurannut tiettyjä keskustelupalstoja. Irti tästä lapsettomuudesta ei vain pääse. Se on saanut minut tiukkaan otteeseensa, eikä päästä irti. Osittain olen myös hirvittävän kyllästynyt tähän tilanteeseen...en millään jaksaisi elää tällaista elämää mitä se tällä hetkellä on. Teen itseni lisäksi onnettomaksi ympärilläni olevat ihmiset. Miehen, ystävät jotka tarvitsisivat minua ja vanhempani...kaikilla on varmasti myös huoli minusta.

Tunne, joka elää vahvana minussa on myös ulkopuolisuus. Olen ammattikasvattaja, mutta enhän oikeasti tiedä "mitään" lapsista, kun enhän minä ole äiti. Eihän sellainen nainen voi tietää mistään mitään. Vasta äitiyden jälkeen tietää, mitä elämä todella on. Tiedän olevani hyvä työssäni, mutta tunnen päivittäin lohduttomia surun tunteita siitä, etten ole kenenkään äiti. On katkeran suloista hoitaa ja välittää toisten lapsista...ovat he sitten hoitolapsia, ystävien lapsia, kummilapsia. Kun näitä lapsia kohtaan tuntee niin suurta rakkautta, niin miltä tuntuisi rakastaa ihan ikiomaa lasta? Minä en tiedä ja en ehkä koskaan tule tietämäänkään.

Muutama viikko sitten näin unta. Siinä olimme mieheni kanssa sairaalassa ja olin synnyttänyt lapsen. Muistan unesta enää sen, että minulla oli suunnaton tarve imettää tätä lasta. Herättyäni olin surullinen, sillä tunsin edelleen tuon tunteen, lapsettomuus tuntui sillä hetkellä hyvin fyysisesti. Sitä on vaikea selittää. Samana iltapäivänä kotiin saavuttuani romahdin täysin, kun uni yhtäkkiä muistui mieleeni. Olen yrittänyt ajatella jälkeenpäin, että se oli enneuni...että ehkä kuitenkin saisin joskus imettää omaa vauvaa.

Olimme vihdoin miehen kanssa Naistenklinikalla hoidon suunnittelussa ja suureksi yllätyksekseni meillä oli todella ihana lääkäri. Hän otti kaiken kertomamme tosissaan ja kävi jopa välissä konsultoimassa endometrioosiin erikoistunutta lääkäriä. Aloitan ensi viikolla pistokset (Gonal-f) kp 5 ja irrotuspiikiksi minulle määrättiin Ovitrelle. Ultraan pääsen viikon päästä maanantaina ja inssi mahdollisesti tiistaina tai keskiviikkona...tai sitten menemme tämän kierron vain ajoitetulla yhdynnällä. Se jää vielä nähtäväksi. Näitä inssejä tehdään siis 1-2, jonka jälkeen siirrymme IVF jonoon puoleksi vuodeksi. Itse toivoisin, että tämä eka inssi jo menisi sen verran kehnosti, että toista ei kannattaisi tehdä...sillä näiden välissä täytyy pitää taukokierto ja aikaa taas kuluisi...En millään jaksa uskoa, että tällä hoitomuodolla olisi meille apua...enkä halua hukata enää aikaa turhuuksiin, kun edessä on jokatapauksessa puolen vuoden odotus.

Olisin ihan vamis ryhtymään koeputkihedelmöityksiin samantien...olisi ihanaa ihan oikeasti uskoa ja toivoa, että voisin tulla raskaaksi. En edes voi kuvitella miltä USKOMINEN tuntuisi, puhumattakaan oikeasti onnistumisesta...sitä en voi edes miettiä. Kateudesta vihreänä olen lukenut blogisisarten onnistumisista, samalla tuntien aivan suunnatonta iloa ja onnea heidän puolestaan. Haluaisin itsekin niin kovin olla samassa tilanteessa...miten ihmeessä saan pidettyä pään kasassa ensi syksyyn?! Tunnen olevani täällä blogimaailmassakin ihan ulkopuolinen, kun muut ovat jo paljon pidemmällä hoitotaipaleella. Huoh, nyt on meilläkin yritystä jo 2 vuotta ja 3 kuukautta...ja loppua ei näy.

Kauhea sekametelisoppa tämä kirjoitus! :P

YK 31 kp 3

Uutta kiertoa jälleen elellään, edellinen oli yllättävän pitkä eli 26 päivää...toki tiputtelu alkoi tututtuun tapaan 10 päivää oviksen jälkeen eli dpo 11. Menkat ja itseasiassa tiputtelu aikakin olivat aika erilaiset kuin muistan koskaan ennen olleen. Olin suhteellisen kipeänä jo tiputtelun aikaan ja olisin kuvitellut kunnon vuodon alkaneen jo aikaisemmin. Vihdoin kun kp 1 koitti, olivat kivut sellaiset että töissä oleminen oli vaikeaa, eikä normi määrä lääkkeitä riittänyt. Oikeastaan ne eivät kunnolla auttaneet, vaan saivat kivut ainoastaan siedettäviksi. Ja se kipu suolessa...huhhuh. Yllättävää oli, että jo kp 2 kipu tuntui juurikin enää hieman suolen puolella ja muistaakseni jouduin ottamaan lääkettä vain aamulla. Loppupäivä kului täysin ilman kipuja ja vuotokin oli pelkkää tuhruttelua samoin kuin tänään kp 3. Tähän mennessä näissä 30:ssä kierrossa olen ollut kipeä väh. kaksi päivää ja vuotanut myös. Kuvittelin kuitenkin ovuloineeni, sillä kivut olivat todella kovat vasemmalla puolella ja lääkärikin ultrassa totesi keltarauhasen näkyvän...

Kuluvalla viikolla piti kuulua Naistenklinikalta, mutta eipä kuulunut. Tästä en toki ole pätkääkään yllättynyt, se olisi ollut jo liian hyvää ollakseen totta. Odottelen alkuviikon vielä ja loppuviikosta sitten varmaankin soittelen perään. Oman jaksamiseni kannalta toivon todella kovasti, että ei tarvitsisi ihan kauheasti enää odottaa. Turha toivo kaiketi.

Olen tässä pohdiskellut tapahtunutta. Lieviä hormonihoitoja Dextrassa, lääkärin vahvaa endometrioosi epäilyä, lähetettä laparoskopiaan, pahan mielen aiheuttanutta käyntiä Jorvissa, lähetettä Naistenklinikalle ja tulevia hoitoja. Pää on jotenkin aivan pyörällä! Onnekseni olen löytänyt positiivisia ajatuksia itsestäni ja tavallaan odotan tulevia hoitoja. Ovathan jotkut endosta kärsineet plussanneet inseminaatioistakin ja monet viimeistään IVF:n kautta. Ja iso huoli rahan menosta on väistynyt. Kuitenkaan en ole pystynyt täysin unohtamaan Dextran lääkärin huolta kivuistani ja leikkauksen tarpeesta. En saanut lähetettä varsinaisesti lapsettomuuden takia (minulla ei ultrassa ole näkynyt endokystia tms.), vaan suurien kipulääkemäärien takia ja koska nykyään kärsin ulostamiskivuista...ja lääkäri löysi sisätutkimuksessa ne kipeät nystyrät kohdun takaa, suolen läheltä. Olen lukenut tapauksista, joissa endo on lävistänyt suolen ja suolta on jouduttu pätkäisemään tästä syystä...ja joissain tapauksisa tilanne on voinut olla vakava ja kiireellinen. Toivon todella, että laparoskopian peruuntuminen ei saata minua "vaaraan" jos tilanne onkin paha. Jorvissahan lääkäri oli sitä mieltä, ettei endoa ole, kun se ei ultrassa näy.

No, ei auta muu kuin luottaa, että yhtälailla julkisella puolella tietävät mitä tekevät. Jos sinne taas joskus päästään. Voi luoja, kuin huomaamatta kahden vuoden rajapyykki tässä lapsi projektissa on ohitettu ja kierrotkin alkavat jo 3:lla. Hiljaiseksi vetää...

Täysi floppi.

Otsikko kuvaa tämän päivän polikäyntiä. Olin jälleen kerran huolellisesti täyttänyt esitietolomakkeet ja varautunut ainakin tunnin käyntiin. No, ensinnäkin olin ulkona huoneesta noin viidessätoista minuutissa ja otsassani kasvoi piiiiiiiitkä nakki. Tavallaan en ole edes yllättynyt, olin osannut varautua siihen ettei tilannettani oteta tosissaan. Gynekologina toimi hyvin lähellä eläkeikää oleva nainen, joka ei edes esitellessään itseään vilkaissut minuun, vaan tapitti tiukasti tietokoneen ruutua.

Hän ei pyytänyt täyttämiäni lomakkeita katsottavakseen, vaan repäisi ne kädestäni siinä vaiheessa kun ilmoitti nyt tutkivansa minut, että pöksyt pois! Tätä ennen hän totesi hoitohistoriani koneelta, hieman nyreissään...Ensimmäiset tutkimuksethan meille tehtiin Naistenklinikalla (kierron kartoitus, miehen simpat, aukkari), minkä jälkeen olin kehdannut siirtyä "privaatille". Olihan minulle suunniteltu clomifen hoidot nyt syksylle julkisella!! En tietenkään saanut suun vuoroa perustella päätöstämme. Lääkäri suu vaahdoten voivotteli kuinka meillä on mennyt varmasti hirvittävästi rahaa ja hänen asenteensa yksityistä puolta kohtaan ja saamaani lähetettä oli suorastaan halveksuva.

Hyvin nopeasti tulin tietoiseksi siitä, että tämä lääkäri ei puoltaisi laparoskopiaa millään tavalla. Dextran lääkärin kirjoittamat perustelut ja omien kokemusteni kuvailu ei hetkauttanut tätä naista pätkääkään. Sisätutkimuksessa ja ultrassa kaikki näytti niiiiiiin hyvältä ja sileältä. Ja tämän lääkärin sanoin: "Ja jos sitä endometrioosia epäilee, niin sitä pitäisi olla munasarjoissakin, mutta ei täällä näy sellaista." Aha. Mulla oli jotenkin erilainen käsitys, mut olin varmaan väärässä. Oon ymmärtänyt, että endo ei tosiaankaan yleensä näy ultrassa...ja mulla on vahva tunne, että sitä on tosiaan tuolla mun suolen lähellä. Kerroin myös kipeistä nystyröistä, mutta hän ei niitä löytänyt. Huoh.

Lähdin polilta lähete taskussani takaisin Naistenklinikalle, jossa siis tehdään hoitosuunnitelma. Eli etenemme kuten julkisella toimitaan, eli ensin jokin määrä inseminaatioita ja niiden kautta koeputkihedelmöityksiin. Lääkäri jossain sivulauseessa mainitsi, että jos naikkarilla toteavat laparoskopian tarpeelliseksi, niin kyllä he sitten voivat leikata. Mutta olen varma, että niin ei tule käymään. Kyseessähän on kallis leikkaus...viis kivuista tai muista ikävistä oireista.

Positiivista on se, että lääkäri lupaili polilta kuuluvan jo ensi viikon aikana (ja jos ei, niin voin soitella perään). Tuskin kuitenkaan tämän vuoden puolella päästään mitään tekemään tai enimmillään suunnittelukäynnille saatamme ehtiä. Kurjimmalta tuntuu, ettei tätä taaskaan oteta ollenkaan vakavissaan...

Takki on tyhjä.

Ilman hormoneja.

Olen nyt ollut yhden kokonaisen kierron (ja nyt eletään uuden kierron 9. päivää) ilman mitään extra hormoneja. Se on selvästi tehnyt hyvää, erityisesti pääkopalle. Vaikkakaan ahdistus, masennus ja katkeruus eivät ole poistuneet, niin koen olevani edes vähän iloisempi useammin. Myös kuukautiset ovat olleet siedettävämmät, eikä mitään "ylitse vuotamisia" tai täysin lamauttavia kipuja ole ollut. Ja kuten olen hieman arvellutkin, myös tiputtelupäivät ovat jääneet vähemmälle tai siis palanneet entiselleen, eli noin 3-4 päivää ennen menkkojen alkua. Minulle jäi sellainen tunne, että Letrot jostain kumman syystä aikaistivat kohdallani tiputtelua. Lugejen avulla se loppui, mutta kierrossa jossa käytin ainoastaan Letroja, alkoi tiputtelu tosiaan jo heti ovulaation jälkeen. Luomu kierrossa ovulaation jälkeen tuli yhden päivän ajan ihan vähän verta, minkä jälkeen se loppui...ennen kuin alkoi taas muutama päivä ennen kuukautisia. Ei tainnut siis minun kohdalla olla MITÄÄN apua noista hormoneista, vaikka niiden tosiaan pitäisi parantaa ovulaatiota ja olla endo potilaiden limakalvolle hyviä...pah. Mielummin olen nyt hetken näin, annan kehon hengähtää. Pahalta tuntuu vaan se, kun ei voi edes toivoa, kun mitään ei tehdä asian hyväksi.

Sain ajan ensi viikon lopulle Jorviin. Pääsen kaiketi nyt siis tutkimuksiin tulevaa laparoskopiaa varten. Odotukset eivät sinänsä ole korkealla, sillä luvassa on luultavasti samaa kuin aina ennenkin. Samat ennakkotietokaavakkeet täytettävänä, levitetään haarat miljoonannen kerran, kerrotaan samat asiat, juoksen verikokeissa...ehkä jopa magneettikuvissa (jos tilanne vaikuttaa tosi pahalle, kuten mun tuurilla varmasti on). Ja aika leikkauspöydälle tulee varmaan aikaisintaan 6kk päähän. Päätin kuitenkin, että odotan tuohon Jorvin poliklinikkakäyntiin saakka ja keskustelemme sitten tarkemmin mitä teemme tässä  odotellessa vai teemmekö mitään.

Huomaan olevani jollain tasolla (ainakin toistaiseksi) luovuttamassa tämän taistelun kanssa. Olen vain yksinkertaisesti niin väsynyt tähän, että en ole saanut lähetettyä viestiä lääkärilleni Dextraan ja kysyäkseni eri vaihtoehdoista. Toisena päivänä mietin, että soittaisin Naistenklinikalle ja kysyisin miten pitäisi menetellä, että pääsisi takaisin sinne hoitoihin. Mitään en saa aikaiseksi. Kaikki tuntuu aivan älyttömän raskaalta. Ja suuri syy on yksinkertaisesti se, että multa alkaa olla usko lopussa. Mä en usko, että tällä kropalla tehdään lapsia. Se mahdollisuus ei vaan mahdu mun päähän. Tuntuu siltä, että me vain rämmimme tän kaiken läpi, ilman toivoa ihan oikeasti siitä vauvasta, lapsesta.

Toivon ja uskon, että mieleni tässä kerkiää muuttua ajan myötä...ja voihan olla, että olen hieman viisaampi ensi viikon jälkeen. Ja tosiasia on se, että viimeistään laparoskopian jälkeen ryhdymme hoitoihin...sitä en ole epäillyt lainkaan, mutta toivoisin olevani asiasta enemmän innostunut. Nämä lapsettomuushoidot vaan edelleenkin sotivat ajatumaailmaani vastaan. En oikeastaan edes tajua miksi. Monesti mietin myös miltä tuntuisi joskus tulevaisuudessa kertoa lapselle, että hän on saanut alkunsa keinohedelmöityksellä. Ajatus jotenkin ahdistaa. SILTIKÄÄN en ole näiden ajatusteni takia valmis jäämään lapsettomaksi taistelutta. Vaikka ihan tosissani pelkään kuollakseni punktiota ja kaikkea pistelyä ym. siihen liittyvää, olen kaikkeen valmis kun sen aika tulee. Vielä en tiedä onko se vielä tämän vuoden puolella vai vasta ensi keväänä.

Ehkä vain pitää koittaa saada jotain tehtyä tälle päälle, joka on aikamoisessa myllerryksessä...

Mul on ikävä...

Mies haki minut tänään töistä, pitkästä aikaa ja päätimme pikaisesti käydä muutamassa kaupassa ja syömässä. Kiire painoi taas päälle, mutta oli silti mukavaa. Lähdimme ajelemaan kaupoilta pois, kun mies sanoi haluavansa soittaa minulle biisin, jota on kuunnellut...ja hän laittoi soimaan tämän:

"Mul on ikävä, sitä huumaa...
joka onnesta sai meidät sekaisin,
toivon että sen vois saada takaisin.
Mul on ikävä, sitä aikaa...
mitä ikinä mä sulle sanoinkaan,
kaikki juttuni sai sut nauramaan.
Mul on ikävä, sitä huumaa...
joka onnesta sai meidät sekaisin,
toivon että sen vois saada takaisin.
Mul on ikävä, mul on ikävä meitä...
ikävä meitä.

Aina samat rutiinit ku tuut himaan,
sanot moi ja meet heti nukkumaan,
mä makoilen vaan sohvalla.
Mietin miten kaikki oli ennen siistiä,
kaikki jutut aina tehtiin yhdessä...
mut mitä meille tapahtui?
Mulle sä oot yhä koko maailma,
vaikken osaa sitä sulle enää kertoa,
tää ei tunnu enää samalta.

Mul on ikävä, sitä huumaa...
joka onnesta sai meidät sekaisin,
toivon että sen vois saada takaisin.
Mul on ikävä, sitä aikaa...
mitä ikinä mä sulle sanoinkaan,
kaikki juttuni sai sut nauramaan.

Ennen käveltiin käsi kädes kadulla,
vaikka rahaa oli vähän syötiin ulkona...
joka hetki tuntui unelta.
Kaikki uudet jännät jutut muuttui arjeksi,
kun yksiömme huone vaihtui kahdeksi...
ja huuma alkoi hiipua.
Vaikka haalistunut on jo tämä tunnelma,
mä jotenkin sen aijon vielä korjata...
mä en anna tämän loppua.

Mul on ikävä, sitä huumaa...
joka onnesta sai meidät sekaisin,
toivon että sen vois saada takaisin.
Mul on ikävä, mul on ikävä meitä...
ikävä meitä.

Ei oo kummankaan syy,
kaikki arkeen kyllästyy,
mut mä lupaan sulle sen,
mä teen tän eteen kaiken.
Mä tiedän sen, et yhdessä me saadaan
tää liekki syttyy uudelleen. "

Istuin jähmettyneenä, sydän pamppaillen penkissäni ja kyyneleiden pidättäminen oli mahdotonta. Laulun sanat olivat monelta kohdin kuin meidän elämästä. Meillä toki on takana lähes kymmenen vuotta yhteistä eloa ja tilanteessamme kyseessä ei ole arkeen kyllästymisestä. Ei suinkaan. Rakastin elämäämme ennen tätä. Kahdenkeskeistä laatuaikaa, aikaa ystäviemme kanssa, arkipäiväisiä keskusteluita, kainalossa oloa, suukkoja, halauksia ja lämpimiä katseita. Naurua vedet silmissä. En tarvinnut muuta, vaikka alkuhuuma oli jo aikaa sitten laantunut. Silti tunsin olevani korviani myöten rakastunut. Ja olen edelleen. En vaan pysty näyttämään sitä, kuten ennen.

Tunnen suurta syyllisyyttä siitä, että en ole enää läsnä. Selviydyn arjesta, kunhan tiedän työpäivän jälkeen pääseväni suoraan kotiin, laittamaan ruuan, käymään koirien kanssa lenkillä, katsomaan hetkeksi televisiota ja nukkumaan yhdeksään mennessä. Kotiovesta astuessani riisun pirteän ja iloisen maskin naamaltani ja saan olla se miltä minusta tuntuu. Mutta onko se reilua miestä kohtaan? Että joka päivä töistä tullessa sohvalla makaa vaimo, joka pidättelee kyyneleitä, sanoo olevansa väsynyt, on katkera kaikelle ympärillä. Ei, ei se ole. Herättäisikö tämä miehen ele minut täältä syvyyksistä...? Pakkohan sen on.

Tuntuu usein siltä, että elämääni ei mahdu enää muuta kuin tämä helvetin lapsettomuuden kriisi. Se on niin kokonaisvaltainen osa elämääni, osa minua. Tällä hetkellä se määrittelee minut. Olen nainen, joka ei voi tehdä rakkaasta miehestään isää. Maho. Suren, taistelen ja selviydyn päivästä toiseen. Hymyilevän ja ystävällisen maskin takana töissä ja ystävien kanssa, on nainen joka huutaa tuskasta. Mutta kukaan ei tiedä, eikä kuule. Eikä se ole heidän vika. Koska minä en kerro. En osaa kertoa, en osaa puhua. Tai voin puhua, mutta kerron kuin jonkun toisen elämästä. Kerron faktat ja saatan sanoa, että on rankkaa, vaikeaa...naama peruslukemilla. Vaihdan puheenaihetta. Niin on helpompi.

Äärettömän surullinen.

Huomaan kyynelten vähän väliä pyrkivän väkisin silmäkulmistani. Kurkkua puristaa. Askel on raskas ja olen todella väsynyt, koko ajan. Olen lyhytpinnainen, poissaoleva. Olen ihan kamalan surullinen. Nukutin tänään lapsia lasten tuutulaulujen soidessa cd-levyltä taustalla. Peittelin, silitin, halasin ja toivotin kauniita päiväunia. Lauloin musiikin mukana. Yhtäkkiä itku meinasi purskahtaa aivan yllättäin ja jouduin keräämän itseni kasaan...Mieleeni tuli hyvin vahvasti oma lapsuuteni, kun äitini lauloi minut uneen. Maailman turvallisin tunne. Olen aina ajatellut, että laulaisin paljon omille lapsilleni. Laulaisin heille jo silloin kun he olisivat vatsassani. En meinannut saada henkeä, kun tajusin, että minä en ehkä saakaan koskaan laulaa omille lapsilleni. En saa olla yhtä lämmin ja turvallinen äiti, se maailman tärkein asia lapselle. Olo oli aivan lohduton. En jaksanut tai saanut aikaiseksi tässä kierrossa haettua lugeja apteekista ja sehän saikin aikaan sen, että pari päivää ovulaation jälkeen alkoi ruskeahko tuhruttelu vaimeiden kipujen kanssa. Ja se on jatkunut tähän päivään saakka (kp 21). Jälleen kerran tilanne on vaan huonontunut kesästä, aiemmin tiputtelua oli vain muutama päivä ennen kuukautisia, nyt se alkaa jo ovulaatiosta. Olen siis yhden kierron aikana muutaman hassun päivän vuotamatta mitään. Great! Selvittyäni tästä päivästä töissä ja päästyäni kotiin, tajusin jotakin. Vuonna 2012 perheessämme tapahtui iso kriisi, jonka vuoksi olin pitkään äärettömän surullinen ja epätoivoinen. Edelleenkään ei kulu päivääkään etten ajattelisi asiaa, eikä päivääkään kulu ettenkö miettisi miten maailma on epäreilu. Minulta kesti suunnilleen kaksi vuotta oppia elämään asian kanssa. Ja siltikään en voi sanoa selviytyneeni siitä, enkä varmasti ikinä selviä. Tämän kriisin jälkeen ajattelin, että lapsi, se toisi kaivattua valoa tähän kaiken keskelle. Mutta lapsi asiasta tulikin seuraava elämäni suuri kriisi...Huomaan, etten ole elänyt samalla lailla kuin ennen, kolmeen vuoteen. Tai juuri kun aloin elää, huomasinkin olevani jälleen syvässä suossa. Ja nyt minun on vaikeaa löytää enää syytä ELÄÄ. En tarkoita, että haluaisin kuolla. En todellakaan. Haluan taistella. Olen katkera ja surullinen siitä, että minulta on viety ikuisiksi ajoiksi se eämänilo, joka minulla oli ennen tätä kaikkea. En saa sitä enää koskaan takaisin. Tämä kaikki vaatii minulta niin paljon, että mikään mikä tuottaa minulle epämiellyttävää oloa, saa olla. En vaan pysty käsittelemään sitä. Ahdistun jo pelkästä ajatuksesta. Ne asiat, jotka ovat olleet minulle voimauttavimpia ja kaikista rakkaimpia, satuttavatkin yhtäkkiä kuin puukko selkään. Olen vaan niin äärettömän surullinen.

En mä jaksa enää...Mitäs nyt sitten?

Kurkkua kuristaa ja olo on tyhjä. Olimme viime viikolla polikäynnillä, jolloin lääkäri tunnusteli paikat ja ultrasi tilanteen. Olin edellisenä päivänä (kp 10) saanut ovis plussan testattua ja ultrassa näkyikin kaksi hyvänkokoista follikelia. Lääkäri mainitsi jotakin pienestä kaksosriskistä, jolloin sisälläni pärähdin räkänauruun!! Juu ei huolta, ei meille. Ei yhtä ainuttakaan. No, paikkoja tunnustellessa lääkäri löysi kohdun perältä suolen vierestä muutaman nystyrän ja ne olivat selkeästi kipeät. Siellä se endo siis luultavimmin jyllää, nyt lääkärikin puhui vahvasta endo epäilystä. Lisäksi hän oli huolissaan isosta lääkemäärästä, jota joudun nauttimaan aina kuukautisten aikaan ja suosittelikin nimenomaan kipujen takia, että vatsaan lähdetään kurkkaamaan. Mutta eipä tämäkään homma mennyt ollenkaan niin, kuin olin ajatellut. Kuvittelin (typerä minä), että lapa voitaisi toteuttaa Lohjalla, jossa jonot ovat lyhyet (vain muutaman viikon). Olisin siis tuota pikaa leikkauspöydällä ja muutaman kuukauden päästä voitaisi aloittaa hoidot löydösten ym. mukaan. Mutta ei. Löydösten perusteella lääkärillä on epäily, että endoa on ainakin suolen lähettyvillä...mikä tarkoittaa pahimmillaan sitä, että suoli on kiinnikkeillä kiinni kohdussa ja leikkaus saattaa vaatia suurempia valmiuksia mitä Lohjalla on tarjolla. Muuta mahdollisuutta ei siis ole, kuin lähteä jonoon pääkaupunkiseudulle Naistenklinikalle/Kätilöopistolle. Lääkäri kertoi laittaneensa yhden potilaansa vuodenvaihteessa ko. jonoon ja tämä on nyt lähiaikoina pääsemässä leikkaukseen. Tämä tarkoittaa omalla kohdalla sitä, että saan ehkä poliajan n. 3 kk päästä ja siitä puolen vuoden kuluttua olen toivottavasti leikkauspöydällä. Tässä välissä saatan päästä vielä magneettikuviin, mikäli näkevät tarpeelliseksi. En tiedä mitä ajatella. Aika tuntuu niin pitkältä. Itkettää. Pelottaa. Kuinka paha tilanne todella onkaan? Tuurillani koko hemmetin kohtu joudutaan poistamaan kun joskus sinne saakka päästään. No, ei luultavasti nyt sentään, mutta olo on todella toivoton. Tuntuu siltä, että tästä syksystä en enää selviä. En pysty odottamaan vielä 9 kk!!! tiedottomana...ja vielä sen jälkeen kuukausia ennen kuin hoitoja voi aloittaa. Ei tää voi mennä näin. Jälleen kerran totean, että kun se kuuluisa paska hana aukeaa, niin se ei enää sulkeudu. Mistä ihmeestä löydän voimaa, kun kaikki muu elämässä tuntuu ihan turhalta. Miehenkin äänestä paistaa väsymys ja tuska. Hänellä on kestämistä ja käsittelemistä omassa surussa, mutta varmasti vielä isompi työ selvitä minun kanssani...olen vain niin totaalisen loppu. Nyt tarvitsisin teiltä, sielunsisaret mielipiteitä ja ajatuksia! <3 Lääkäri ehdotti, että voisimme tässä leikkausta odotellessa kokeilla esim. inseminaatiota tai halutessamme tehdä vaikka yhden IVF:n. Hän jopa suositteli sitä (mutta kuinka paljon tässä painaa yksityisen klinikan rahan saanti?) Mitä te tekisitte tilanteessamme? Odottaisitteko leikkausta ja vasta sen jälkeen ryhtyisitte toimeen vai kokeilisitteko hoitoja jo odotellessa? Tiedän mitä sydän haluaa, järki keikkuu kahdella laidalla ja sitten on se raha. Tiedän, että se on järjestettävissä, mutta entä jos hoito ei onnistuisi (hyvin mahdollista)... Apua.

Argh! Pahoittelut, en ymmärrä miksi mun tekstit tulee yhteen putkeen! Kirjottaessa käytän kyllä kappalejakoa... :/

Liebster Award

Kiitos "Nyt heti" blogin kirjoittajalle Marialle, jolta sain Liebster Awards -haasteen. Liebster Awards haasteen ohjeet: 1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa 2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen 3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebester Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200. lukijaa 4. Keksi 11. uutta kysymystä nimetyille blogeille (kysymykseni postauksen lopussa) 1. Pelkäsitkö lapsettomuutta ennen lapsen yrittämistä? Olimme lyhyehkön ajan ilman ehkäisyä mieheni kanssa joitakin vuosia sitten, ehkä muutamia kuukausia-puoli vuotta. Tällöin emme vielä toivoneet lasta, joten olin helpottunut kun raskautta ei alkanut. Kuitenkin, kun lapsihaave myöhemmin tuli ajankohtaiseksi, nosti pelko päätään ja aloin miettimään jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että helposti tämä ei tule menemään. Eli kyllä. 2. Kuinka miehesi on tukenut sinua lapsettomuudessa? Olen aina saanut itkeä miehen olkaa vasten ja olemme parhaamme mukaan yrittäneet puhua asiasta. Ajan myötä olen huomannut, että itseasiassa asiasta puhuminen on minulle vaikeaa. Lähinnä kerron miehelle faktatietoa esim. hoidon kulusta tai endometrioosista. Pitäisi useammin pahan olon yllättäessä hakeutua kainaloon nyyhkimään... <3 3. Oletko kertonut läheisillesi lapsettomuudesta? Miksi, miksi et? Läheisimmät ystävät ja sukulaiset tietävät, ja lisäksi olen kertonut muutamalle työkaverille ihan poissaolojen vuoksi. Aluksi olimme mieheni kanssa sitä mieltä, että lapsen yrityksestä ei kerrota kellekään. Parille ihan läheisimmälle kuitenkin kerroin jonkin ajan kuluttua ja heille tämä lapsettomuusasia on tullut tietoon ajan myötä. Periaatteessa ajattelen, että olisi hyvä levittää tietoa lapsettomuuden olemassaolosta, mutta emme kuitenkaan ole valmiita tulemaan kokonaan kaapista ulos. Kyllä tämä asia myös hävettää. Se on varmasti suurin syy. Tuntuisi pahalta, että KAIKKI tietäisivät miten vajavainen olen. 4. Jos ette saisikaan biologista lasta, mitä todennäköisesti tekisitte? Tämä kysymys ihan pelottaa. En ole ollenkaan sellaisessa vaiheessa tämän asian kanssa, että pystyisin ajattelemaan sitä mahdollisuutta. Tällä hetkellä tuntuu, että jos siihen pisteeseen tullaan, niin elämän merkitys katoaa aika lailla. Toisaalta, koen että olen tässä matkan varrella kasvanut ensin luomuyrityksestä hormoni avusteisiin hoitoihin ja nyt koeputkihedelmöitykset eivät tunnukaan enää mahdottomalta...laparoskopian jälkeen niihin on ryhdyttävä. Eli voihan olla, että ajan myötä lahjasolut tai adoptio voisivat olla vaihtoehto. Saa nähdä. 5. Tyhmin/ ajattelemattomin kommentti mitä olet saanut lapsettomuuteesi liittyen? Se on tää monesta suusta tullut: "Lopettakaa stressaaminen ja yrittäminen, kyllä se sitten tärppää!" 6. Mitkä ovat elämässäsi viisi tärkeintä asiaa? Mies, perhe, ystävät, koirat ja rakkaus. 7. Mikä sinusta piti tulla isona? Laulaja :P 8. Missä näet itsesi viiden vuoden päästä? TOIVON olevani ainakin yhden lapsen äiti, asumme ehkä tässä samassa talossa. Olen eheytynyt ja onnellinen. 9. Kolme parasta parisuhdevinkkiäsi? Ole lähellä, kosketa, suukota ja pidä hyvänä. Kerro että rakastat, sanoin ja pienillä arjen teoilla. Puhukaa, naurakaa, itkekää ja ennenkaikkea, rakastakaa. Ja antakaa aikaa ja tilaa. <3 10. Onko miehesi sinun unelmiesi prinssi? On. <3 Maailman paras. Ihanin ja komein kaikista! ;) <3 11. Minne tahtoisit matkustaa ja mitä tekisit matkakohteessasi? Malediiveille mieheni kanssa. Haluaisin bungalowiin meren päälle ja nauttisimme vain toisistamme auringossa paratiisisaarella. Laittaisin aivot narikkaan ja söisim ja joisin itseni onnelliseksi. :D Uudet kysymykset: 1. Mistä koet saaneesi eniten tukea lapsettomuustaipaleellasi? 2. Oletko hankkinut mitään toivotulle lapselle etukäteen? 3. Onko suvussasi esiintynyt lapsettomuutta? 4. Onko lapsettomuus vaikuttanut ystävyyssuhteisiisi? Millä tavalla? 5. Oletko miettinyt miltä sinusta tuntuisi jos tulisit raskaaksi? Mitä luulet, minkälaisia tunteita se sinussa herättäisi? 6. Onko elämässäsi muita samassa tilanteessa eläviä ihmisiä/pariskuntia? 7. Mitkä asiat auttavat sinua elämään lapsettomuuden kanssa? Mistä löydät voimavaroja? 8. Oletteko miettineet lapsien nimiä etukäteen? 9. Oletko hoidoissa kunnalliseslla vai yksityisellä puolella? Miksi? 10. Ovatko lahjasolut tai adoptio teille vaihtoehto? Miksi/miksi ei? 11. Tietävätkö kumppanisi, perheesi tai ystäväsi blogistasi? Haastan mukaan blogit: Olemassaolematon (http://olemassaolematon.blogspot.com/) Kaksi kolmannetta (http://kaksikolmannetta.blogspot.com/) Ei tän pitäny olla näin vaikeeta (http://eitanpitanyollanainvaikeeta.blogspot.com/)

Paha olla.

Uusi kierto ja samat kujeet. Tai no, ensimmäisten kahden päivän kivut olivat todella kovat, kovemmat kuin aikoihin. Muistui mieleen ajat nuorena tyttönä, kun kuukautiset olivat vasta alkaneet ja itkin sängyn pohjalla kivusta. Nykyään olen jollain tavalla tottunut kipuun, mutta silti itku oli lähellä. Lääkkeet onneksi edelleen auttavat ja kipeimpinä päivinä otan kolmesti päivässä 600mg buranan sekä 1g panadolin. Edellisessä kierrossa kiinnitin huomiota siihen, että vatsani alkoi reagoida ovulaation aikaan samalla tavalla kuten yleensä kuukautisia ennen.Vatsa siis meni aivan sekaisin yhden päivän ajaksi ja muutenkin tuntui siltä, että kohta menkat alkavat. Järkytyksekseni vuosinkin yhden päivän ajan tuhrua oviksen jälkeen ennen lugejen aloitusta. Nämäkin taitavat olla niitä endon aiheuttamia oireita. Olen kyllä koko ajan entistä vakuuttuneempi siitä, että sisälläni jyllää endometrioosi ja että se vain pahenee koko ajan. Myös ulostaminen kuukautisten ensimmäisenä päivänä oli kivuliasta ja muistan, että vastaavaa on ollut ennenkin. Kummasti vaan kaikkeen tottuu ja sitä kuvittelee, että kivut vain säteilevät peräsuoleen saakka. Kuukautiskivut alkoivat maanantaina illalla lamauttavilla kivuilla ja kunnon vuoto alkoi tiistai aamuna. Tälläkään kertaa en tehnyt raskaustestiä, sillä oireet olivat samat kuten jokaikinen kerta tätä ennen. Soitin Dextraan ja sain puhelinajan omalle lääkärilleni. Sovimme, että syön nyt ainakin tässä kierrossa vielä Letroja ("ei niistä haittaakaan ole")ja menen ultraan ensi viikon perjantaina kp 11. Kerroin kesän aikaisista kierroistani; vuodoista, kivuista ja siitä, että haluamme siirtyä eteenpäin. Ultrassa lääkäri lupasi vielä tunnustella paikkoja endon kannalta ja päätimme, että lähete laparoskopiaan laitetaan menemään. Mietimme vielä haluammeko koittaa inseminaatiota leikkausta odotellessa, mutta luulen, että se on kohdallamme turhaa (rahanmenoa). Oikeastaan olen itsekseni miettinyt, että lapan jälkeen (jos endoa löytyy ja se saadaan hyvin poistettua) voisi koittaa inssiä kerran ennen ivf hoitoja. Näistä asioista toki sovimme tarkemmin reilun viikon kuluttua lääkärin kanssa. Olo on henkisesti todella kurja. Töissä tunnen työkavereiden ja vanhempien katseet vatsani seudulla, olenhan juuri mennyt naimisiin ja tämän ikäinenkin! Muutaman lapsen äiti tuo lapsensa hoitoon pienten muutaman viikon ikäisten vauvojen kanssa. Ennen olisin ensimmäisenä ollut ihastelemassa näitä täydellisiä pieniä ihmisiä. Nyt koitan parhaani mukaan vältellä näiden ihmisten kohtaamista. Eräs äiti odottaa selvästi vauvaa, mutta en pysty ottamaan asiaa puheeksi. Työkaveri pauhaa koko ajan rakkaista lapsenlapsistaan, joita on jo kolme ja nejäs tuloillaan (vanhemmat nuorempia kuin minä). Meinasin purkahtaa itkuun, kun kuulin, että työkaverin tyttö oli tulossa käymään lapsensa ja vatsansa kanssa...onneksi kerkesin lähteä ennen sitä. Sukujuhlat viikonloppuna olivat myös juuri sitä mitä odotin. Vauvauteluita toistensa perään ja ympäripyöreitä vastauksia. Miten ihmiset eivät tajua olla kyselemättä asiasta? Ja taas neuvot/lohdutuksen sanat niiltä, jotka tietävät tilanteestamme... "Älkää stressatko, koittakaa olla ajattelematta koko asiaa. Kyllä se sitten onnistuu." -> ARGHHHH!!!! Koitapa itse toivoa elämäsi suurinta asiaa kaksi vuotta ja unohtaa se sitten yhtäkkiä kokonaan. Juu, varmasti sitten kun kaikki on tehty ja mitään ei ole enää tehtävissä, mieli alkaa pikkuhiljaa tehdä töitä päästääkseen irti. Ennen sitä, not gonna happen. "Tuttavani kaiman serkku miehineen kävi kaikki hoidot läpi, eivätkä onnistuneet ja hups, 10 vuoden jälkeen tuli luomusti raskaaksi!" -> Joo, tosi lohduttavaa...!!! Not. Mä haluan lapsen NYT. En kymmenen vuoden kuluttua. En edes halua miettiä missä hullujen huoneella olen silloin, jos jäämme lapsettomiksi. "On niin paljon lapsia, jotka tarvitsee itselleen äidin ja isän. Adoptoikaa!" -> Helppo ja nopea prosessi kaikin puolin! Not. Joillekin tämä on alusta saakka mahdollinen vaihtoehto. Meidän kohdallamme ei. En sano, ettei koskaan, mutta oman biologisen lapsen kaipuu on tällä hetkellä niin suuri, että adoptio tai edes lahjasolut eivät tunnu vaihtoehdolta. Voi mikä vuodatus taas. Ehkäpä voisi koittaa seuraavassa kirjoituksessa löytää jotain iloisiakin asioita. Ainakin on vastattava saamaani blogihaasteeseen! <3

Koskettava kuva blogista: http://maailmamustavalkoinen.blogspot.fi/

Takaisin todellisuuteen.

Aikaa on kulunut viime kirjoituksesta, ihan liian pitkän aikaa.. Ei huolta, tällä rintamalla ei ole raskautumisilmoitusta tuloillaan. Usko siihen on tällä hetkellä täysin nolla. Ensimmäinen kierto Letrozolien kanssa meni toivoa täynnä, kunnes tavalliset oireet epäonnistuneen kierron suhteen ilmenivät aikaisemmin, kuin normaalisti...eli tiputtelu alkoi jopa aikaisemmin kuin aiemmin, ehkä suunnilleen dpo 7-8. Lääkärikin oli tästä yllättynyt ja sain avuksi seuraavaan kiertoon loppukiertoon tukevaksi Lugestronin, ja itseasiassa myös Ovitrellen irrotuspiikiksi. Luget toimivat hyvin, eli seuraava kierto alkoi vasta niiden jälkeen ja sopivasti vasta häiden jälkeen. Minkäänlaista tuntemusta raskaudesta ei ollut missään vaiheessa, mutta tein testin varmuuden vuoksi, jotta sain hyvillä mielin lopettaa Lugejen käytön... Kolmas kierto Letrojen kanssa olikin sitten häiden jälkeen ja koko alku honeymoonin popsin tabletteja 1 kpl/päivä. Häämatka meni ihanasti ja olimme kovin onnellisia koko reissun ajan. Matkalla en surenut lapsettomuuttamme, vaan nautin kaikesta täysin rinnoin. En olisi voinut kuvitellakaan voivani olla enää koskaan niin onnellinen. Tässä kierrossa oli ovistestit käytössä ja koitimme saada touhut oikeille päiville. Hommaa haittaisi "hieman" se, että koko täysin rentouttavan honeymoonin loppu oli tietenkin ovisaikaa ja koko loma oli mennyt enemmän tai vähemmän nauttiessa toisistamme, ja juuri kun olisi ollut "PAKKO" touhuta, oli kiire jo muualle lomailemaan jne... En usko, että mikään jäi siitä kiinni, mutta ensi kerralla ymmärrän pitää haarat kiinni, jotta jaksamista riittää tärppipäivillekin XD. Maailman tylsintä on pakottaa toinen hommiin, varsinkin kun tulos on täysi nolla joka kerta. Luget toimivat jälleen kerran hyvin ja tiputteluvuotoa ei ilmaantunut, vaan kuukautiset alkoivat vasta muutama päivä niiden lopetuksen jälkeen. Raskaustestiä en edes jaksanut tehdä, vaan lopetin Luget, kun tarvittava määrä oli otettu. Nyt on siis menossa neljäs kierto Letrojen avulla, kiertopäivässä kahdeksan mennään. Ovulaatiota odottelen viikonlopulle kp 10-12. Minkäänlaista toivoa raskautumisesta ei ole. Tällä hetkellä näiden hormoonien käyttäminen jopa vähän ahdistaa. Normaalisti olen alkukierrosta hyväntuulinen siihen saakka, että ovulaatio on ohi. Nyt huomaan olevani jo heti alusta saakka itkuinen, ahdistunut...ja miehen mukaan etäinen, en oma itseni. Tavallaan tämä oli odotettavissa, sillä sain elää häähumun keskellä onnellisena...mutta nyt kun arki on koittanut (vaikka vielä lomailenkin) vyöryy kaikki sisälle padottu paha olo päälle oikein ryminällä. Mietin myös voisiko näillä hormooneilla olevan osuutta asiaan...sitähän ei kukaan tiedä. Ihan pian olemme eläneet kaksi vuotta tässä syvässä suossa, joka on imaissut varsinkin minut syvyyksiinsä. Ystäväni jo kyselikin minulta, että olenko miettinyt mahdollista ammattiavun hakemista. Ja olenhan minä miettinyt, mutta en koe olevani valmis. En ole valmis myöntämään, että tarvitsisin apua. Koitan vielä ainakin hetken sinnitellä läheisten avulla ja tuella. Syksy tuo luultavasti monia asioita tullessaan. Jotain uutta on varmaankin kokeiltava, ehkä inseminaatiota ja ehdottomasti laparoskopiaan haluaisin mahdollisimman pian. Kuukautiskivut ovat olleet edelleen kovat ja edelliset kuukautiset olivat todella runsaat. Käytän muutenkin super kokoisia tamponeita pikkuhousunsuojan kera, mutta silti kahdesti homma oli falskannut...sellaista minulla ei sentään ole ennen ollut. Toki nämä lääkkeetkin voivat vaikuttaa asiaan. Ihmisten näkeminen on jälleen tuntunut hankalalta. Lähes kaikki muut ympärillämme elävät sitä elämää, mitä me olisimme toivoneet elävämme tässä vaiheessa. Pian esikoisensa saaneet rupevat odottamaan toisia ja me edelleen seilaamme täällä samalla asemalla, onnettomina. Nautin kyllä joka hetkestä ystäviemme parissa, oli heillä lapsia tai ei. Kateus ja katkeruus pysyvät silloin taka-alalla. Mutta ahdistun usein ennen näkemistä ja jälkikäteen joudun nieleskelemään kyyneleitä. Taistelemaan niitä vastaan, sillä miksi hemmetissä tunnen näin, kun rakkaimmat ihmiset elävät unelmaansa ja ansaitsevat sen täysin?! Ja enemmänkin. <3 Mä en vaan hauaisi olla minä.

Pelkoa.

Nyt on menossa kp 24 ja uskoisin, että huomenna pääsen vihdoin uuteen kiertoon. Tämä "jo" siitä syystä, että tuhruttelua on ollut enemmän ja vähemmän kuusi päivää...Tilanne siis oikeastaan vaan huononi tässä Letrozol kierrossa, kun yleensä tuhruttelu on alkanut n. dpo 9, niin nyt se alkoi jo muutaman päivän aikaisemmin dpo 7. Ultran jälkeisenä päivänä eli kp 12 sain selvän plussan ovistestiin ja uskon, että samana iltana munasolu yritti irrota/irtosi, sillä koko alavatsa oli aika lailla kipeänä. Tästäkin huolimatta tilanne on vain huonompi...

Kävin viime perjantaina verikokeessa antamassa näytteen progesteroni arvoa varten ja lääkäri soittaa minulle tuloksen huomenna tai keskiviikkona. Edellisen kerran, kun ko. arvo otettiin minulta, se oli hyvin alhainen (13,5 tai jotain) ja uskon jälleen tilanteen olevan sama. Tuskin ovulaatio on ollut kovin laadukas, kun limakalvo alkaa niin pian valua pois...Ja kuten lääkäri sanoi ja olen monesta paikasta lukenut, että hyvä ovulaatio takaisi hyvän keltarauhasen ja sitä myöden vuodottoman ja tarpeeksi pitkän luteaalivaiheen.

Olen pysynyt yllättävän "hyvillä mielin" tilanteeseen nähden. Pelkoja on kuitenkin tullut, mutta olen pystynyt ajattelemaan niitä ilman suurempaa romahdusta. Ensinnäkin pelottaa se, että Letrozolista ei ainakaan ensimmäisellä kierroksella ollut mitään apua. Päinvastoin. Kuinka huonoja munasoluni ovatkaan, kun niitä parantava lääkekään ei auta? En siis odottanutkaan tulevani raskaaksi, mutta toivoin kyllä todella, että kierto muuttuisi järkevämmäksi. Pelottaa se, että seuraavakin kierto on samanlainen ja kohdallani todetaan tilanne niin huonoksi, ettei lievempiä hoitoja enää kannata jatkaa. Jatko pelottaa niin paljon...olenko siihen vielä valmis? Jo aukiolotutkimus oli kohdallani niin kamala, että en tiedä miten kestäisin punktion...ehkä nukutuksessa? Entä raha? Siinä vaiheessa summat muuttuvat täysin, enkä tiedä miten takaisin julkiselle puolelle siirtyminen tapahtuisi? Jono on varmasti ainakin 6kk...kestäisinkö puolta vuotta odottelua ilman toivoa? En usko.

Lapsettomien lauantain ja Äitienpäivän kynnyksellä sosiaalinen media ja media yleensäkin olivat täynnä molempiin aiheisiin liittyviä artikkeleita ja kuvia. Yllättävän hyvillä mielin ja neutraalisti pystyin suhtautumaan kaikkeen. Luin myös lööppiöehden sivuilta jutun Sini Tarkkisen (?) äitienpäivän onnentoivotuksista. Hän on siis kertonut avoimesti, että heidän eronsa johtui lapsettomuudesta...ja kuinka paljon miestään rakastaa ja siksi päästää tämän "vapaaksi". Olen välillä miettinyt (joo, teidän että on tyhmää) että teen hyvin väärin naidessani mieheni tässä vaiheessa, kun emme voi tietää voimmeko koskaan saada yhteisiä lapsia. Tottakai tilanne olisi eri, jos emme tietäisi vielä ongelmista...mutta koska tiedämme, niin toiminko väärin ja itsekkäästi? Kukaan ei voi tietää mitä tuleman pitää ja tuleeko suhteemme kestämään kaikki koettelemukset. En voi tietää kuinka paljon katkerammaksi vielä tulen tai pystynkö olemaan syy siihen, ettei mieheni saisi koskaan kokea isyyttä. Toivottavasti emme joudu näiden asioiden äärelle, mutta on varmaan ymmärrettävää näin häiden kynnyksellä, että pohdin näitä asioita aika paljon. Miten paljon suuremman merkityksen kaikki lupaukset alttarilla saavat...

Silti, yritän luottaa siihen, että selviämme kaikesta. Yhdessä rinnakkain. Eräs rakas ystävä on sanonut minulle, että me olemme mieheni kanssa kuin isä ja äiti. Meillä ei vaan ole vielä sitä lasta. Joku ylempi voima vaan näyttää meille keskisormea, mutta mepä näytetään takaisin. Uhmataan kaikkea ja sisimmissä peläten uskotaan jatoivotaan, että saisimme vielä sen mikä olisi meille tärkeintä. Ja että lopussa jäljellä olisi vielä...se rakkaus.

Follikeli ultra

Tänään kiiruhdin töistä suoraan Dextran polille ultrattavaksi. Lääkäri oli reilu 10 min myöhässä, mutta kerkesin rauhassa käydä pesulla ja rauhoittua kiireisen päivän jälkeen. Ensiksi lääkäri kyseli kuulumiseni ja kyselim mahdollisista Letrozolin sivuvaikutuksista. Kerroin, että niitä ei juurikaan ollut lukuunottamatta kolmena ensimmäisenä päivänä esiintyneestä levottomuuden tunteesta sekä unettomuudesta. Totesin tähän perään, että en ollut varma johtuivatko oireet lääkkeestä vai jostain muusta. Vastaavanlaista tunnetta minulla ei tosin ole ennen ollut, mutta saa nähdä ensi kierrossa ilmaantuvatko oireet jälleen lääkkeen myötä. Koen kuitenkin päässeeni hyvin vähällä ja siinä mielessä olen ollut tyytyväinen lääkkeeseen.

Seuraavaksi siirryttiin ultraamaan ja kerroin kiertopäivän olevan tänään 11. Lääkärin mukaan kohdun limakalvo oli todella kaunis (!) ja oppikirjamainen, ja oikealta puolelta löytyi yksi hyvän kokoinen follikeli (18-19mm). Voitiin siis todeta, että tilanne oli tältä osin oikein hyvä. Toisaalta, limakalvo on minulla aina ollut hyvä ja ultrissa näkynyt hyvänkokoinen folli...mutta toivotaan nyt, että Letroista olisi apua siihen laatuun. Vielä en ole saanut tikutettua ovisplussaa, mutta lääkäri lupaili, että muutaman päivän sisällä näin todennäköisesti tulee käymään. Ilmoitinkin jo miehelle, että sinä päivänä ja seuraavana olisikin sitten lääkärin määräyksestä hommia tiedossa! Ah, tätä romantiikkaa!

Ovutaatiosta n. viikon kuluttua käyn verikokeessa mittauttamassa progesteroni arvon, jotta tiedetään varmuudella onko ovulaatio tapahtunut. Nyt peukut pystyyn tosiaan, että ovis tapahtuisi ja saisi aikaiseksi hyvän keltarauhasen, joka pitäisi tiputteluvuodon loitolla. Jos näin ei käy, niin seuraavaan kiertoon otamme Lugestronin avuksi.

Itse en osaa ollenkaan miettiä, että tästä voisi todella raskaus alkaa, vaikka lääkäri muutamaan kertaan siihen suuntaan viittasikin. Kaikki tuntuu oikeastaan (ainakin tähän mennessä) ihan samalta, kuin luomukierrossakin ja veikkaan, että tämä kierto päättyy kuten muutkin; tiputtelun kautta kivuliaisiin kuukautisiin. Tällä hetkellä tuo ajatus ei edes ahdista. Ennemmin suhtaudun tähän koko "hoitoon" kokeena, jossa katsotaan miten kroppani reagoi tähän lääkkeeseen. Tosiaankin se ajatus raskautumisesta on NIIN kaukainen, enkä voisi kuvitellakaan tulevani raskaaksi. Koskaan. Se on ihan utopiaa. Mutta positiivista on se, että olen pysynyt suht hyvällä mielellä. Toki sunnuntainen äitienpäivä on takaraivossa, mutta yritän ajatella sen vain oman äitini ja isoäitini juhlana. Ehkä pysyttelen sen päivän pois sosiaalisesta mediasta, jottei kateellisuus iskisi liian pahasti.

Monet ovat blogeissaan kertoneet viettävänsä tulevana lauantaina Lapsettomien lauantaita (http://www.simpukka.info/lapsettomien-lauantai-ja-simpukka-viikko/). "Tänä vuonna järjestetään Lapsettomien lauantai jo 21. kerran, Simpukka-viikkoa vietetään kuudetta kertaa. Lapsettomien lauantaita viettämällä haluamme muistuttaa, että vanhemmuus ei ole koskaan itsestään selvää: kaikki naiset eivät ole äitejä eivätkö miehet isiä. Päätapahtumaa vietetään tänä vuonna Helsingissä 10.5., jolloin esitetään Haalea Viiva -monologi.".

Simpukkaviikon päätapahtuma järjestetään "meidän" lapsettomuuspolillamme eli Dextrassa tänä vuonna: Tänä vuonna järjestetään Simpukan Lapsettomien lauantai jo 22. kerran. Lapsettomien lauantaita viettämällä haluamme muistuttaa, että vanhemmuus ei ole koskaan itsestään selvää: kaikki naiset eivät ole äitejä eivätkö miehet isiä. Simpukan päätapahtumaa vietetään tänä vuonna Helsingissä Dextra Lapsettomuusklinikalla 9.5. klo 12 (Saukonpaadenranta 2, 4 krs).
Teemana Lapsettomuus eri elämänvaiheissa. Useita puheenvuoroja, mm. Antti Kaikkonen ja Satu Taiveaho kertovat sijaisvanhemmuudesta ja erikoislääkäri Sanna Uotila puhuu hedelmöityshoidoista. Järjestetään yhteistyössä Dextra Lapsettomuusklinikan kanssa.

Ehkä itsekin sytytän kynttilän...vaikka kiirettä pitääkin. Voimia kaikille tähän viikkoon, joka herättää monissa meissä hyvinkin voimakkaita tunteita! <3

Ensimmäinen Letrozol

Kuten arvelinkin, jäi tämä kierto aika lyhyeksi eli 24 päiväiseksi. Neljä päivää tiputtelua ennen varsinaista kp 1:stä...eihän se kovin hyvältä vaikuta. Olen tässä huomannut, että ovuloidessani vasemmalta puolelta, ovulaatio tapahtuu useimmiten n. kp 15-16 ja taas oikealta jo kp 10-12. Luteaalivaihe on molemmissa suunnilleen saman mittainen; dpo 9 alkaa tiputtelu ja kokonaismitaltaan siitä tulee n. 12 päivää.

Tänään olen nappassut ensimmäisen Letrozolin, jännää!!! Ohjeeksi sain siis ottaa yhden tabletin/päivä kp 2-6. Kauhulla odotan mahdollisia sivuoireita, vaikka lääkäri sanoikin, että niitä ei pitäisi juurikaan tulla. Tuurini tietäen saan nauttia kuumista aalloista, hikoilusta (kun hikoilen muutenkin ihan tarpeeksi) ja vaikkapa hiustenlähdöstä! Mukavia vaihdevuosioireita odotellessa! Mutta lupaan olla kovasti valittamatta, varsinkin jos tämä olisi se meidän tiemme onneen. Yritän kovasti toppuutella itseäni, en halua liikaa toivoa. Mutta ei kai sitä voi täysin estääkään...ja olo on muutenkin ollut parempi kuin pitkään aikaan. Tunne siitä, että mahdollisuus raskaututeen on edes himpun verran suurempi, saa palan nousemaan kurkkuun ja kyyneleet kihoamaan silmiin. En osaa millään tavalla kuvitellakaan, että tämä maho kroppa voisi koskaan raskautua. Mutta entä jos...?

Huomenna soittelen klinikalle aikaa follikkeliultraan. Jännää nähdä mitä sinne Letrojen avulla kehittyy..Loppukierrosta käyn vielä verikokeessa varmistamassa progesteroni arvon. Mistä tulikin mieleeni, että täytyykin tilata ovulaatiotestejä. Edellisessä kierrossa ovuloin ilmeisesti oikealta puolelta, joten nyt olisi luultavasti vuorossa vasen puoli ja näin ollen ehkäpä aavistuksen pidempi kierto. Täytynee kuitenkin aloittaa testailu ajoissa, muistaakseni sovimme lääkärin kanssa aloituksen kp 9.

Olisi mukava kuulla kokemuksia, jos lukijoista löytyy Letrozolin käyttäjiä/käyttäneitä! Mihin tilanteeseen niitä on määrätty, millä annoksella, minkälaisia sivuoireita ja tietysti se lopputulos? :)

Kellontarkasti!

Voi miten tämä ihana kroppa toimii oikein kellontarkasti! Tänään on kp 21 ja dpo 9, kipu rinnoissa hävisi hetkessä ja vasemmalla alkoi kipristely...ja seuraavalla vessakäynnillä paperiin jäi (tuskin huomattava) häivähdys vaaleanpunaista. Jännä juttu tuo mihin olen nyt muutamassa kierrossa kiinnittänyt huomiota, että kipristelevän kivun jälkeen saman tien alkaa tuo vuoto. Oisko tää sitä endoa? Tämä oli NIIN odotettavissa, kun ovulaatio oli niin aikaisessa vaiheessa.

Nyt vaan uutta kiertoa odottelemaan, saa nähdä kuinka monta päivää tiputtelua jatkuu ennen varsinaista kp 1:stä. Toivottavasti ei montaa... Nyt täytyy vaan koittaa kääntää katse seuraavaan kiertoon, jossa apuna on Letrozol. Kunpa se auttaisi tähän vaivaan ja saisi aikaan kunnon ovulaation ja sitä myöten tarpeeksi hyvin toimivan keltarauhasen.

Typerä kroppa. Yök.

Hiljaa hiipivä masennus(ko?)

Ensimmäisen puolen vuoden ajan, kun olimme alkaneet yrittämään lasta, oli ilmapiiri kotonamme iloisen jännittynyt. Toki takaraivossani kyti pelko, että tämä voisi kestää, mutta kuitenkin ilo ja jännitys olivat päälimmäisiä tunteita. Aika pian, kun kierto kierron perään pettymykset alkoivat kasaantua ja kierrot vaikuttivat lyhenevän ja tiputtevuoto lisääntyvän, alkoi pelko ottaa valtaa. Paniikin omaisesti joka kierrossa yritin kellistää miehen riippumatta siitä halusinko itse tai jaksoinko itse, puhumattakaan hänen jaksamisestaan. Jos siinä vaiheessa (tai nytkään) joku olisi tullut sanomaan mien hauskaa lapsen teko tai yrittäminen on, olisin luultavasti läimäissyt päin naamaa.

Aloin olla varma, että hormonitoiminnassani on jotain vialla ja olisin halunnut samantien tutkimuksiin. Joka puolella kuitenkin toitotettiin, että vasta vuoden yrittämisen jälkeen olisi kannattavaa hakeutua hoitoon. Päätin jaksaa ja toivoa meillä ihmettä. Kylmä ja piemä talvi imaisi minut mukaansa ja mieleeni tulvi enemmän ja enemmän tummia ajatuksia. Itkin enemmän kuin olen koko elämäni aikana itkenyt.

Kesällä tilanne hieman helpotti ja pystyin nauttimaan lomasta, ainakin suurelta osin. Toki silloinkin tuli hetkiä, jolloin saatoin muuttua surulliseksi ja jopa häijyksi ihan muutamassa hetkessä. Jo silloin lapsettomuusasiat pyörivät päässäni koko ajan ja mielialani saattoi vaihtua täysin varoittamatta. Elämä kanssani alkoi varmasti olla todella vaikeaa.

Syksyn mittaan oloni hieman parani, kun hakeuduin terveyskeskukseen ja saimme lopulta lähetteen tutkimuksiin. Ilo oli kuitenkin tässäkin hyvin lyhyt ja palasin takaisin masentuneeseen mielentilaani...vielä asteen pahempana mitä se olis aikaisemmin ollut. Meillä on ollut miehen kanssa monia ihania ja hyviä hetkiä tänä aikana, jotenkin sitä on osannut arvostaa paljon enemmän, sillä tiedossa on ollut se että romahdus oli jälleen tulossa minä hetkenä hyvänsä. Minua on monesti satuttanut se, kuinka näen miehen olevansa lähes liikuttunut ja uskomattoman onnellinen siitä, kun kaivaudun kainaloon, suukotan ja kerron rakastavani. Entinen minä olisi tehnyt noin usein...nykyinen minä ei siihen pysty niin usein kuin haluaisin tai kuinka usein mieheni sen ansaitsisi.

"T" kirjotti blogissaan "Perheenlisäystä" väsymyksestä ja sen vaikutuksista ja tämän kaiken vaikutuksesta parisuhteeseen. Sen lisäksi, että olen ollut surullinen ja vihainen, olen alkanut olemaan täysin aikaansaamaton ja aloitekyvytön. Tätä olen ollut kaikilla elämäni osa-alueilla: töissä, kotona, parisuhteessa ja ystävyyssuhteissa. Joudun näkemään hurjasti vaivaa saadakseni edes mukavia asioita tapahtumaan...puhumattakaan niistä ikävämmistä. Elän juuri sillä rajoilla, että kaikki ei hajoaisi...mutta yhtään enempään en pysty. Vaikka saatan innostua jostain asiasta tietyllä hetkellä kovastikin, niin lopulta se kuitenkin jää hoitamatta. Myöskään asiat eivät pysy päässäni, esimerkkinä se että istun töissä samassa ruokapöydässä viikon ajan ja kuitenkaan vielä torstainakaan en muista missä pöydässä olen istunut viimeiset kolme päivää. Olen työssäni tiiminvetäjän asemassa, mutta käytännössä työkaverini ovat saaneet yhtä paljon vastuuta...muuten olisimme olleet todella pulassa.

En tee tätä mitenkään tietoisesti ja on ollut todella ahdistavaa huomata tällainen piirre itsessä. Täytynee miettiä mikäli tämä jatkuu, josko juttelu ammatti-ihmisen kanssa olisi järkevää. Toivon kuitenkin, että alkavan lääkityksen myötä saisin lisää voimia ja uskaltaisin toivoa. Niin, ja olisihan se mukavaa jos pystyisin edes jollain tasolla nauttimaan niistä tulevista häistäkin.

Lämpöä, valoa ja jaksamista kaikille kanssasisarille! <3 Koitetaan jaksaa...

Toivoa on.

Tämän päivän ensikäynti Dextran lapsettomuuspoliklinikalla oli tosi onnistunut ja mieli on avvistuksen valoisampi. Olemmehan nyt edes pienen askeleen lähempänä omaa lasta. Tulee onnistuminen sitten näiden kevyempien hoitojen kautta...tai sitten niiden raskaampien. Tietysti on sekin mahdollisuus, ettei niitä lapsia koskaan tule vaikka mitä tekisimme, mutta onneksi tällä hetkellä se ajatus ei ole enää niin vallitseva ja päällimmäisenä.

Dextran klinikka oli todella viihtyisä paikka ja meidät otettiin lämpimästi vastaan. Olimme hyvissä ajoin paikalla ja nappasimme asiakaskeittiöstä kahvit odotustilaan. Odotustila oli kuin pieni aula jossakin hotellissa ja tunnelma oli rento ja rauhallinen. Hieman eri tunnelma siis kuin esimerkiksi naikkarilla. Lääkärimme osoittautui erittäin mukavaksi ja rennoksi ja hänen kanssa keskustelu tuntui mukavalta ja luontevalta. Kävimme yhdessä tarkasti läpi naistenklinikalta saamamme paperit, jonka jälkeen aloimme suunnitella tulevaa.

Päädyimme aloittamaan toiveemme mukaisesti ovulaation induktiolla, lääkkeenä Letrozol. Lääkäri kehui tätä lääkettä ja luotamme, että se on paras ratkaisu tämänhetkiseen tilanteeseemme. Sain reseptin myös Ovitrellelle, joka on siis ns. irrotuspiikki, mutta emme ainakaan nyt ensimmäisessä kierrossa käytä sitä. Katsomme miten ensimmäinen hoitokierros sujuu ja mahdollisesti sitten lisäämme lääkitystä jos se nähdään tarpeelliseksi. Kerroin harmistuttavasta tiputteluvuotelustani ja lääkäri lupasikin loppukiertoon keltarauhashormonia jos Letroista huolimatta tiputtelua esiintyy. Nyt siis odotan seuraavan kierron alkamista ja aloitan kp 2 lääkityksen viiden päivän ajan 1 tbl per päivä. Varaan samalla ajan follikeliultraan kp 9-12 ja loppukierrosta katsomme vielä verikokeella progesteroni arvon.

Puhuimme myös kovista kuukautiskivuistani ja lääkäri oli silminnähden järkyttynyt ottamastani kipulääke määrästä. Hän heti otti puheeksi endometrioosin. Keskustelimme pitkään ja sovimme, että ensin kokeilemme halujemme mukaan ainakin muutaman hoidon ja jos haluan, lääkäri laittaa minulle lähetteen laparoskopiaan. Hän ehdotti, että koska nykyään nämä toimenpiteet voidaan tehdä missä paikkakunnalla vain, että hän laittaisi lähetteen esim. Lohjalle, jossa jonot ovat huomattavasti lyhyemmät kuin pääkaupunkiseudulla (6kk), eli n. 4-6 vkoa! Vitsit miten huojentava tieto! Jos käy niin huonosti, että nämä kevyemmät hoidot eivät tuo tulosta, niin haluan kyllä ehdottomasti laparoskopiaan ennen koeputkihedelmöityksiä...

Nyt on kp 16 ja uskoisin siis tuntemusten perusteella olevan dpo 6. Vielä muutama päivä, niin tiputtelu alkaa ja sitten perästä kuukautiset. Pienintäkään epäilystä raskautumisesta ei ole, oireet ovat samanlaiset kuin aina ennenkin. Lämmöt ovat n. 37 asteessa, rinnat aavistuksen turvonneet ja arat, itkuisuus, kova ruokahalu...Lääkäri ultrasi minut ja löysi oikealta puolelta mahdollisia merkkejä ovulaatiosta. Eli ainakin varmaankin jotain on yrittänyt tapahtua.

Mies lähti reissuun neljäksi päiväksi...ja nyt tuntuu kurjalta. Meillä on ollut todella vaikeaa viime aikoina ja se on ollut täysin minusta johtuvaa. Olen ollut niin omaan tuskaani ja suruuni kietoutuneena, enkä ole jaksanut ottaa toista huomioon. Olen itkenyt, olen tiuskinut, enkä ole ollut läsnä, koskettanut tai ollut lähellä. En ole pystynyt. Olen vain halunnut nukkua illat pois. Mies kysyikin tänään toiveikkaasti josko mieleni olisi käynnin jälkeen parempi. Ja onhan se, vaikka odotukset eivät kovin suuret olekaan.

Saan olla kiitollinen vierelläni seisovasta vahvasta Miehestä...joka jaksaa katsoa kiukutteluani (eipä hänellä taida olla vaihtoehtoja) ja silti rakastaa minua...tätä mahoa, naisen irvikuvaa. No ei, olen paljon muutakin...mutta tällä hetkellä lapsettomuus on niin iso osa minua, että se on melkein kuin minä.

"Minä seison vierelläsi sun,
  vaikka sinun luovuttavan nään.
  Niin minä jään,
  viereesi jään.
  Kun kyyneleet kuivuneet
  vain lämmittää."

Lyhyt ilo.

Tässä kierrossa onkin helppo laskea kiertopäiviä, kun kp 1 sattui sattui olemaan 1.4. Nyt mennäänkin siis kp 10:ssä ja taas ovulaatio tuntemukset ovat aluillaan. Toisaalta näin oli myös viime kierrossa ja kuitenkin itse ovis mitä ilmeisimmin oli kp 16.

Jouduin siirtämään aikamme Dextraan ensi viikolle, sillä tilanne töissä olikin yllättäin sellainen, etten olisi tänään aamulla olisikaan voinut olla poissa. Lisäksi odottelemme papereita naikkarilta, joiden toivon saapuvan huomenna tai viimeistään maanantaina. Ajan saimme ensi viikon torstaille, jolloin onkin jo kp 16. En tiedä mitä käynti tuo tullessaan; ultrataanko minua ja mihin lääkkeeseen/hoitomuotoon päädymme. Toivon kuitenkin, että voisimme aloittaa clomifeneilla tai muulla entsyymilääkkeellä (ilmeisesti nykyään näitä käytetään useammin). Tuntuisi lohdullisemmalta aloittaa siten, että saisimme vielä pitää edes pienen mahdollisuuden raskautumiselle edes hieman luonnollisemmalla keinolla...vaikkakin lääkäri määräisi minä päivänä pitäisi olla "sillain".

Yleensä tässä vaiheessa kiertoa olen iloisemmalla mielellä ja olisin odottanut kevyemmän olon kestävän pidempään kun päätös yksityiselle puolelle siirtymisestä varmistui...Toisin kävi. Nyt pelko on tullut hyvin voimakkaasti esille, se on koko ajan läsnä. Entä jos nämä hoidot eivät toimikaan? Pelkään tällä hetkellä ihan hirvittävästi sitä, että emme saa koskaan lapsia. Pelko puristaa rintaa niin voimakkaasti, että "yökkään" välillä siitä johtuen. Tunne on niin fyysinen, että oksettaa. En tiedä mistä se johtuu, mutta tunne siitä että jäämme lopulta lapsettomiksi, on ollut lähipäivinä hyvin vahva. Tunne on samankaltainen kuin silloin aloimme toivoa lasta...jo silloin arvasin, että tiestä tulisi pitkä.

Nämä tunteet ovat luonnollisia ja kuuluvat asiaan, tavallaan näiden uusien käänteiden käsittelyä. Ja sitä tuskaa, kun joutuu heittämään hyvästit luonnolliselle raskautumiselle. Se on minulle ihan helvetin kova paikka. Tuntuu, että kaikilta muilta se onnistuu (vaikkei onnistu...). Tekisi mieli huutaa maailmalle, miten epäreilua ja raskasta on odottaa kuukausi kuukauden perään, juosta lääkärissä ja avata haaransa tuntemattomille ihmisille kerta toisensa jälkeen ja nyt vielä lisäksi maksaa itsensä kipeäksi siitä, minkä muut saavat "ilmaiseksi". Ilman mitään lupausta siitä, että koskaan saisin kantaa kohdussani meidän lastamme, saatika saisin hänet terveenä syliini saakka.

Kunpa voisi vain hautautua vain "talviunille" tästä kaikesta ja herätä tästä painajaisesta sitten joskus. Eihän tämä oikeasti ole mun elämää, eihän?!

Parempaan hoitoon.

Kp 1 tupsahti paikalle eilen ja kivut olivat sen mukaiset, jälleen 7 kpl 400mg buranaa napsin päivän aikana naamariini...tänään tähän mennessä vain kaksi! Soitin eilen myös Naistenklinikalle ja tiedustelin mahdollisuutta hoitojen jatkamiselle. Ensin jonotin ajanvaraukseen ja sain soittopyynnön hoitajalle. Hoitaja soitti tunnin kuluttua ja selitin hänelle tilanteen. Hän ei nähnyt syytä miksi hoitojamme ei voitaisi jo jatkaa ja puhui jo ajanvarauksesta ym. Hänen piti kuitenkin tarkistaa asia lääkäriltä ja odotin vastausta vielä muutaman tunnin. Lopulta hoitaja soitti uudestaan ja ystävällinen äänensävy olikin muuttunut aavistuksen napakammaksi ja hän kertoi lääkärin sanoneen, että meillä on hyvät mahdollisuudet onnistua luomusti, eli hoitojamme ei jatketa ennen syksyä. Siinä pidättelin itkua ja lopetin puhelun huultani purien. Jotenkin niin arvasin tämän. Mutta toisaalta, ihan omaa syytä myös. Tämä lapsettomuus vaan alkaa tuntua sellaiselta taakalta, että en tiedä kuinka kauan enää kestän, varsinkaan ilman että mitään tehdään asian eteen. En tiennyt sitä tammikuussa. Nyt tiedän.

Tänään soitin Dextran Lapsettomuuspoliklinikalle. Se valikoitui ihan siitä syystä, että olen koko ikäni asioinut Dextrassa, mm. kaikki gynekäynnit ennen lapsettomuustutkimuksia. Se oli siis yksityisistä klinikoista luonnollinen valinta. Sain ensi viikon perjantaiksi ajan, jolloin suunnittelemme seuraavan hoitomuodon ja pääsemme aloittamaan seuraavassa kierrossa! Vanhempani lupasivat auttaa tässä rahallisesti, muuten meillä ei olisi tähän nyt varaa häiden takia. Olen tästä niin kiitollinen...minulla on maailman parhaimmat vanhemmat. He tekisivät vuokseni mitä vaan. Ja tiedän, että tämä asia satuttaa heitäkin. Toivottavasti tämä matka päättyisi hyvin ja voisimme "antaa" heille kiitokseksi ensimmäisen lapsenlapsen.

Oloni on yhtäkkiä kevyempi ja huojentunut, vihdoin pääsemme hoidoissa alkuun. Ja tuntui niin ihanalta varata aikaa, kun  minusta tuntui pitkästä aikaa siltä, että puhuin sellaisen ihmisen kanssa, jolle olen tärkeä asiakas. Näinhän se menee, että money talks...Mutta varmasti saamme yksilöllisempää hoitoa, eikä vain tietyn kaavan mukaan menemistä. Nyt vaan peukut pystyyn, että lievemmillä hoidoilla tulisi tulosta, eikä tarvitsisi harkita ivf:ää...Siihen meillä ei olisi yksityisellä varaa, tai tietysti osamaksulla ehkä...Mutta sitä mietitään vasta sitten, kun siellä saakka ollaan.

Mukavaa pääsiäislomaa kaikille! :)

Ajantaju hukassa.

Olen jotenkin onnistunut laskemaan tämän kierron loppupäivät ihan pyllylleen. Tästä ansiosta olen kerinnyt jo kuvittelemaan vaikka mitä! Säästäisi itsensä tällaiselta ihan vaan sillä, kun olisi kalenteri, jossa olisi tarkasti kaikki...mutta ei. Olen siis ollut siinä luulossa, että tänään olisi ollut kp 29, vaikka todellisuudessa kp on vasta 26. Tiputtelu alkoi vasta eilen illalla myöhään ja vaikka olin yrittänyt itselleni vakuuttaa, etten usko pätkääkään raskauteen, oli veritarhra vessapaperissa kuin puukonisku sydämeen. Siinä nieleskelin muutaman kerran, katsoin itseäni peilistä ilmeettömästi (siellä se vajavainen nainen tuijotti takaisin) ja lähdin nukkunmaan. Aluksi tunsin kuinka jokainen lihas oli jäykkänä ja jouduin rauhoittelemaan itseni uneen. Lopulta kuitenkin nukuin yön hyvin ja heräsin aamulla suhteellisen rauhallisena.

Aamu smoothien, koirien lenkityksen ja virpomisherkkujen esillelaiton jälkeen istahdin sohvalle katsomaan hiihtoa. Kahvia hörppiessäni tunsin palan pyrkivän kurkkuun, mutta koitin pidätellä sitä. Lopulta, aivan yhtäkkiä itku vaan tuli. Se kaipaamani itku, joka saa koko vartalon vavahtelemaan ja huudonkin jouduin käsillä peittämään, jotta se ei kuuluisi naapuriin. Onneksi mies ei ollut kotona.

Olo lopulta helpotti ja siirryin hääkutsujen viimeistelyyn. Ajatukset poukkoilivat milloin missäkin ja sohlasin kutsujen parissa kauan, mutta lopulta ne tulivat valmiiksi. Edelleen tunnen, että itku voi tulla minä hetkenä hyvänsä, mutta olen myös onnellinen, että se löysi jälleen luokseni. Se puhdistaa.

Nyt illalla tosiaan vasta tajusin laskeskellessani, että kuukautiset eivät ole yhtään myöhässä, vaan jälleen yhdeksän päivän jälkeen ovulaatiosta tiputtelu alkoi. Luteaalivaihehan lasketaan loppuvan vasta kp 1:een, mutta ei taida olla hyvä merkki sekään, että jo dpo 9 limakalvo alkaa valua pois.

Se pieni hetki, kun toivonkipinä syttyy, tuntuu joka solussa saakka...vaikka sitä kuinka yrittää estää. Toivo tuntuu hyvältä. Mutta sen toivon jälkeen, kun totuus iskee päin kasvoja, toivon, etten olisi koskaan toivonutkaan. Se sattuu niin paljon, että tuntuu kuin koko maa romahtaisi alta. Nyt pitää vain taas kerätä sirpaleet kasaan ja yrittää jatkaa eteenpäin. En vaan enää jaksaisi...

Hautajaisia, Babyshowereita ja kummilapsen synttäreitä

Niistä oli viime viikonloppu tehty. Ja kuten varmasti voi kuvitella, piti viikonloppu sisällään hurjan skaalan tunteita. Perjantaina oli miehen isoäidin hautajaiset. Onnellisia olemme siitä, että hän sai elää hyvän ja pitkän elämän, ja sai lähteä rauhallisesti nukahtaen ikiuneen. Siunaus oli kaunis ja se tapahtui samassa kirkossa, jossa menemme muutaman kuukauden päästä naimisiin. Oli toisaalta lohduttavaa surun keskellä ajatella, että seuraavan kerran astelen käytävää pitkin sydän onnea täynnä, ja ehkäpä miehen mummo on mukanamme, katsellen jostain kauempaa. Muistotilaisuudessa istuimme miehen perhetuttujen kanssa. Pariskunta kertoikin melkein heti, että heidän poikansa vaimoineen odottaa nyt toista lastaan. Onnittelimme vilpittömästi! Keskustelu siirtyi nopeasti häihimme, jonka päätteeksi mies kysyi: "Joko teille on lapsi tilauksessa vai oletteko sellaisia vanhanaikaisia, että vasta häiden jälkeen?" Ah, kuinka rakastankaan näitä kysymyksiä! Laskin katseeni maahan ja yritin hymyillä ja sanoin, ettei ole...katsoin miestäni joka oli selvästi myös kiusaantunut ja vastasi jatkeeksi, että "Joo, juuri näin..." Näitä kysymyksiä odotellessa häitä kohti...toivottavasti pysyn kasassa...

Lauantaina vietimme rakkaan ystäväni yllätys vauvasuihkuja. Juhlat ja yllätys onnistuivat hienosti ja sain tehtyä ystävälleni vaippakakunkin! Nautin juhlien järjestämisestä ja itse juhlista kovasti, vaikka välillä haikeus olikin läsnä. Se ei kuitenkaan vähennä onnen tunnetta tai rakkautta, jota tunnen ystäviemme tulevaa perheenlisää kohtaan. Parempia vanhempia en voisi kuvitella kellekään. Siksi vaikeiden tunteiden käsittely tuntuu niin raskaalta ja tuntuu väärältä tuntea mitään negatiivista niin suuresta onnesta. Mutta se kaiketi on ihan luonnollista...Kaikesta huolimatta en malttaisi odottaa, että tyyppi olisi jo täällä ja pääsisin nuuhkuttelemaan huumaavaa vauvan tuoksua ja suukottelemaan pientä. Ihan pian senkin aika on!

Sunnuntaina oli kummilapsemme 6v. syntymäpäiväjuhlat. Lapset veivät mukanaan touhuihin ja saivat naurulihakset kipeiksi. Kummilapsemme äiti odottaa jo kolmatta lasta ja tämä pieni ihme on myös tulossa maailmaan ihan pian. Juttelimme sivummalla paljon kaikestä; elämän koukeroista, häistä, lapsettomuudestamme...ja olo oli keskustelun jälkeen hyvä, vaikka muutaman kerran jouduimmekin pyyhkimään silmäkulmiin puskevia kyyneleitä.

Nyt on menossa kp 24 ja jälleen tuntemukset ovat samat kuin aina loppukierrossa; tissit arat, kipristelyä ja jomottelua vasemmassa munasarjassa, itkuherkkyyttä...ei tarvitse turhaan toivoa mitään. Uskon, että huomenna alkaa tiputteluvuoto ja viikon loppuun mennessä seuraava kierto. Ovulaatio oli mitä todennäköisimmin kp 16, sillä kipu iski silloin työpäivän aikana todella kovana ja sitä kesti n. tunnin. Tai ehkä se oli endokysta joka poksahti..

Äitini oli aivan ihana ja käski minun hakeutua yksityiselle puhumaan laparoskopiasta...ja kerkesinkin innostua asiasta, kunnes tajusin, että leikkaus maksaisi todella paljon, monia tuhansia euroja. Vaikka vanhemmillani olisi niin paljon rahaa antaa (ei ole), niin en koskaan voisi ottaa heiltä sellaista summaa. Pohdinkin tässä josko soittaisin seuraavan kierron alkaessa Naistenklinikalle ja kysyisin pääsisimmekö jatkamaan hoitoja jo nyt. Voipi olla, että emme saa jatkaa vasta kuin elokuussa, kun niin olimme sopineet...mutta pakko kai kokeilla. Elokuuhun on ikuisuus.

Pohdintaa endometrioosista.

Suoraan endometrioosiyhdistyksen sivuilta (http://www.endometrioosiyhdistys.fi/):

Voimakas kipu ennen kuukautisia tai niiden aikana ei ole normaalia, eikä sen tule olla osa naisen elämää.

Endometrioosi voi aiheuttaa monenlaisia oireita

• runsaat ja/tai kivuliaat kuukautiset (dysmenorrhea)
• kipu ja/tai tiputteluvuoto ennen kuukautisia
• välivuodot
• krooninen kipu alavatsan, sukupuolielinten ja/tai lantion alueella
• yhdyntäkipu (dyspareunia) tai kipu välittömästi yhdynnän jälkeen
• tärinäkipu
• selkäkipu
• iskiaskipu
• tihentynyt virtsaamistarve ja/tai kipua virtsatessa (dysuria)
• suolen toiminnan häiriöitä ja/tai kipua ulostaessa
• pahoinvointi
• hiivatulehdukset
• krooninen väsymys
• lapsettomuus

Vuosi sitten, kun ensimmäiset ajatukset lapsettomuuden mahdollisuudesta valtasivat mieleni, muistan ajatelleeni, että onneksi minulla ei sentään ole endometrioosia. Kuvittelin, että tällöin oireiden pitäisi olla paljon voimakkaammat...ja varmaan halusin myös työntää koko sairauden mahdollisuuden pois mielestäni. Äidilläni on myös ollut aikanaan todella runsaat ja kivuliaat kuukautiset, sekä lyhyt ja vaihteleva kierto. Oikeastaan kaikin puolin samanlainen kierto ja oireet kuin minulla. Tästä huolimatta minä ja nuorempi veljeni olemme saaneet alkumme hyvin lyhyen yritysajan jälkeen. Puhuimmekin usein äitini kanssa kiertooni liittyvistä oireista ja ajattelin ettei niiden puolesta pitäisi siis olla mitään syytä olla huolissaan. Nyt kuitenkin huoli on ajan mittaan kasvanut ja endo epäilyt nostaneet päätään. Jannabeth kommentoikin "Joka tuutista" kirjoitukseeni, että oireeni kuulostivat häneen verrattaen samankaltaisilta ja häneltä löytyi laparoskopiassa lievä endometrioosi. 

Katsoessani endon oirelistaa, löydän sieltä muutamia itseltäni löytyvän. Kuukautiseni ovat siis kivuliaat ja suhteellisen runsaat. Käytän tamponeissa super- kokoa ja joudun vaihtamaan sen muutaman tunnin välein (kahden ensimmäisen päivän aikana). Ovulaation aikoihin tunnen vaihtelevasti pientä tuikkimista/kipua munasarjojen kohdalla, erityisesti vasemmalla puolella. Myös ennen kuukautisia tuntemukset lisääntyvät. Muutaman kerran ovulaation aikaan/jälkeen on saattanut pyyhkiessä tai seksin jälkeen tulla hieman verta...mutta sitäkin vain harvoin. Varsinaisia välivuotoja ei ole, muuta sitä helvetin tiputtelua joka kierrossa ennen kuukautisten alkua. Tihentynyt virtsaamistarvekin pitää kohdallani paikkansa, mutta lähinnä jos juon paljon kahvia tm. (kuitenkin niin, että olen tunnetusti porukan "vessassa juoksija"). Niin ja sitten tämä lapsettomuus.

Olen aikoinani (n.10 vuotta sitten) hakenut yhdistelmä ehkäisypillerit nimenomaan kuukautiskipuja varten. Silloin ei ollut sanallakaan puhetta, että kivut voisivat johtua esim. endosta tai muutenkaan edes yritetty selvittää mistä kivut johtuvat. Olen siis elänyt koko tämän ajan olettaen, että tämän kaikki on ihan normaalia.. Myöskään missään vaiheessa lapsettomuustutkimuksia ei ole sanallakaan mainittu endon mahdollisuutta, vaikka oireista kyselemällä olisi voinut kuvitella niin tehtävän. Ärsyttää!! Ja ahdistaa...ahdistaa ajatus, että sisälläni mahdollisesti jyllää ja koko ajan pahenee tämä tauti ja mahdollisesti estää raskaaksi tulon.

Tunteita laidasta laitaan...

Kyllä tuo auringon valo on ihmeellinen asia. Ainakin uskon sen vaikuttaneen positiivisesti tämän viikon mielialaan. Töissäkin on ollut mahtavaa ulkoilla tuntitolkulla ja nauttia upeasta säästä. Saa nähdä vaivunko taas pohjamutiin jos takatalvi ensi viikolla iskee.

Mieskin on huomannut mieleni piristyneen ja hän on päässyt pitkästä aikaa nauttimaan suukoista ja läheisyydestä. Aikaisemmin olen itse ollut hyvin läheisyyden kipeä ja tapanani on ollut osoittaa rakkautta miehelleni päivittäin katseella, kosketuksella, sanoilla ja suukoilla. Viimeisen vuoden aikana olen synkimpinä vaiheina vetäytynyt kuoreeni ja en ole suurinpiirtein sietänyt ketään lähelläni. Nämä vaiheet, jotka eivät onneksi ole yleensä viikkoa pidempiä, ovat olleet raskaita miehelle. Ja ymmärrän sen, tottakai. Nyt taas huomaan miten aidon onnellinen mies on seurassani ja nauttii kosketuksestani. Se saa minut myös surulliseksi, sillä tiedän huonon vaiheen piileskelevän taas nurkan takana. Ahdistavaa todeta, että elämäni ja mielialani kulkevat täysin käsi kädessä kuukautiskiertoni kanssa. Kierron alussa olen kiukkuinen, itkuinen ja tietysti myös kipeä...keskivaiheilla on lyhyt parempi vaihe, jolloin tuntuu että elämä jälleen voittaa...kunnes ovulaation jälkeen toivo alkaa hiipua ja synkät ajatukset valtaavat mieleni ja muutun jälleen sulkeutuneeksi...

Perjantaina ennen juuri nukahtamista, pidempään kestäneen keskustelun päätteeksi, mies painautui minua vasten, katsoi silmiin ja kuiskasi: "Mä haluan isäksi..." Sillä hetkellä pysyin vahvana, hymyilin hänelle rohkaisevasti ja vastasin: "Sitä mäkin toivon, että voisin tehdä susta isän. Täytyy vaan toivoa..." Hetkeä myöhemmin kun mies oli nukahtanut, suru ja epätoivo valtasivat mieleni ja hiljaiset kyyneleet kastelivat tyynyni. Jossain kohdin olen varmasti tehnyt jotain hyvin väärin, koska olen tässä tilanteessa. En pysty tekemään rakastamaani ihmistä niin onnelliseksi kuin haluaisin. Se sattuu, ihan helvetisti.

Häävalmistelut etenivät viikonloppuna sen verran, että saimme kahden kaasoni kanssa kutsukortit viimeistelyä vaille valmiiksi. Etukäteen ahdistanut häätouhu osoittautuikin todella piristäväksi ja aika kului kuin siivillä. Nyt viikonloppuna ajatukset häitä kohtaan ovatkin olleet paljon positiivisemmat ja päätin mennä ensi viikolla sitä hääpukuakin sovittamaan. Täytynee ottaa kaikki irti näistä hetkistä, kun hääasiat eivät tunnu pakkopullalta.

Joka tuutista.

No niin, nyt on yk 22 pyörähtänyt käyntiin. Edellinen kierto jäi siis 24 päiväiseksi ja siitä viimeisenä kolmena päivänä oli enemmän ja vähemmän tiputtelua. Kaksi ensimmäistä päivää olivat kivuliaita ja runsasvuotoisia. Jälleen kerran mietin, että kuinka suuri kipu on normaalia? Ilman kipulääkettä en voisi toimia normaalisti, mutta toisaalta kipuun auttaa nopeasti 2 x 400g buranaa. Eli koskaan en ole joutunut olemaan poissa töistä tm. vaan tuolla määrällä kipu lähtee kokonaan pois. Toisaalta saatan joutua napsimaan tuon setin 2-3 kertaa päivässä, tuon kahden päivän ajan. Ei kovin hyväksi vatsalle, mutta muuten pyrin välttämään särkylääkkeitä viimeiseen saakka. Endometrioosin mahdollisuutta olen väkisinkin ruvennut miettimään, tiputteluvuodonkin takia. Muita oireita minulla ei varsinaisesti ole, mutta monillahan se saattaa olla täysin oireetonkin. Onkohan näillä oireilla mahdollista päästä laparoskopiaan...? Ymmärrykseni mukaan endo on edelleen "alidiagnosoitu"(vai mikä se sano onkaan xD). Täytynee tähänkin asiaan palata kun seuraavan kerran tapaamme lääkärin.

Viikonlopun suunnitelmat menivätkin sitten aivan penkin alle, sillä norovirus päätti yllättää minut juuri sopivasti perjantaina. Olin kovasti odottanut iltaa vanhojen työkavereiden seurassa ja todellista irtiottoa!! Heistä kellään ei ole vielä lapsia ja kukaan ei ole tietoinen tilanteestamme, joten ilta olisi ollut täysin lapsi/lapsettomuus/kateus/katkeruus vapaa....mutta ei. Sinnittelin vielä ravintolassa syömisen ajan, mutta sen jälkeen mikään ei pysynytkään enää sisällä ja sain soittaa kyydin kotiin vessanpytyn ääreen. Oksentelun ja "sen toisen jutun" lisäksi tärisin kuumehorkassa, mutta enpä kerinnyt muuta ajattelemaan. Koko viikonloppu meni tautia parannellessa ja kuukautisetkin loppuivat kuin seinään.

Tänään on kp 6 ja tuntuu jo nyt siltä, että ovulaatio saattaisi lähestyä! :O En tiedä onko se mahdollista, mutta vasemmalla munasarjassa tuikkii ja limaakin näyttää erittyvän, sellaista ovislimaa. Liekö kroppa mennyt entistä enemmän sekaisin tuosta taudista. Jäänee tämä kierto sitten vielä edellistäkin lyhyemmäksi.

Tämän päivän auringonpaiste toi taas valoa elämään ja jaksamista rutkasti! Tällaisia päiviä lisää! Nyt on jääkaappi täynnä terveellistä ruokaa ja kunhan uskallan noron jäljiltä lähteä lenkille, niin eiköhän se kevätaurinko paista tähänkin risukasaan!

(elämän)Ilo kateissa.

Kp 1 on ihan oven takana. Tiputtelua on ollut jo muutaman päivän. Jo aika alkupuolella kiertoa aavistelin, että tämä kierto jää lyhyehköksi, sillä ovis oireet tulivat jo aikaisessa vaiheessa. Vaikka siihen kuului ovislimat ja tissikipu, jäi minulle samantien tunne, ettei kuitenkaan mitään (tuskin ovistakaan, ainakaan kunnolla) ollut tapahtunut. Varsinaisia ovulaatiokipuja tai muutenkaan yleensä ilmenneistä munasarjojen kipristelyjä ei juurikaan ole ollut.

Tässä kierrossa en ole pätkääkään edes toivonut mitään eli mitään romahdusta ei ole tarvinnut käsitellä. Itku, sellainen kunnon itku, on ollut kadoksissa jo pitkään. Melkein tarvitsisin sellaista kehoa ravistelevaa, "räkäposkella" meininkiä. Se nimittäin puhdistaa. Mutta ei, taidan olla kovettanut itseni taidokkaasti.

Häät lähestyvät hurjaa vauhtia ja nyt tiettyjen asioiden hoitamisen jälkeen olen taas jumittunut järjestelyjen kanssa paikoilleni. Välillä *ituttaa niin ettei veri kierrä. Haluisin nauttia näistä hetkistä ja suunnitella häitä hyvillä mielin, mutta ajatukseni ovat tällä hetkellä kiinni lapsettomuudessa ja välillä suorastaan ryven itsesäälissä. Okei, vaikka tilanne olisi toisenlainen, niin luultavasti en olisi mikään häähullu, mutta ainakin aikaansaavampi...ja onnellisempi. Se mikä ketuttaa, on myös se, etten ole pysynyt ruokavaliossa puhdistuskuurin jälkeen. Hääpukuni on tullut liikkeeseen sovitettavaksi, mutta en haluaisi mennä sitä kokeilemaan. Olo on turvonnut, väsynyt, nuutunut ja ruma! Vielä olisi muutama kuukausi aikaa korjata asia aloittamalla liikkuminen ja järkevästi syöminen. Ja jotain pitäisi keksiä hormoninäppylöille selässä. Ne eivät varsinaisesti paranna itsetuntoani...pitäisi varmaan aloittaa pillerit, niin häviäisivät nuokin pahaset. Yhtä hyvä mahdollisuus olisi raskautua kuitenkin!

Maaliskuun jälkeen meillä on yritystä takana 1,5 vuotta. Nyt se pala nousee kurkkuun, ihan vain tuon kirjoittamisesta. Ihan kamalan pitkä aika. Tiedän, että monet ovat odottaneet niin paljon kauemmin ja kokeneet niin paljon kauheampia asioita, mutta silti tämä aika tuntuu niin pitkältä. Nyt jo kadun hirveästi sitä, että sovimme lääkärin kanssa hoitojen jatkumisesta vasta syksyllä. Silloin yritystä tulee täyteen kaksi vuotta ja minä täytän 29. Minä, joka olen aina toivonut tulevani äidiksi nuorena. Entä jos minusta ei tule koskaan äitiä? Jos niin ei vaan ole tarkoitettu? Nyt tuntuu ihan päättömältä heittää kuukausia hukkaan toivoen ihmettä. Ei sitä tule. Huhtikuu kun vaihtuu, soitan polille ja anelen, että voisimme aloittaa clomifeneilla. Mun pää ei enää kestä.

Järkyttävä ajatus, ei niin pitkän ajan takaa. Muistan tokaisseeni miehelleni, joka on aina toivonut esikoiseksi poikaa, että : " Ajattele miten KAUHEAA olisi jos saisi pelkkiä poikia?? Vaika kolme, aattele, kolme riiviötä!!" Tekisi mieli läimäistä tuon aikaista itseäni, se saa minut voimaan pahoin.

Töissä.

Kaksi työkaveriani keskustelivat tänään toiselle pian tehtävästä ikävästä toimenpiteestä. Satuinpa taas juuri oivasti paikalle, kun naureskelivat, että " Joo, se on kyl pahempaa kuin synnytys! Mutta "Ellu", ethän sä siitä tiedäkään vielä mitään!" Tässä vaiheessa olisin (taas) toivonut, että maa olisi imaissut minut alleen. Erityisesti, kun toinen työkavereistani tietää tilanteestamme.

Olen työpaikallani huomattavasti muita nuorempi, muut työntekijät ovat 45v +...Näitä kommentteja lävähtää naamalleni harvakseltaan ja huomaan, että nykyään niiden kestäminen on tullut hankalammaksi. Minulta udellaan heti, jos olen juomatta kahvia, että olenko raskaana. Tekisi mieli huutaa, että en ole, enkä varmaan koskaan tule olemaankaan. Niin, ja suurin piirtein suunnitellaan, että mistä saadaan paikalleni työntekijä, KUN jään äityislomalle.

Ihana entinen työkaveri oli muutama viikko sitten käymässä työpaikallamme ja heti nähdessään minut hymyili ja sanoi iloisesti: "Eipä taida vieläkään olla raskausuutisia, kun oot niin hoikkana ja nättinä!" Tiedän, että hän tarkoitti hyvää, mutta mielessäni mietin, miten paljon mielummin olisin turvonnut, pahoinvoiva...raskaana.

Lisäksi eräs pieni tyttö on jostain syystä lähiaikoina varmistellut minulta koko ajan, että "Eikö sinun masussa ole vauvaa? Onko sinulla kotona vauva?"...ja joka kerta vastaan hänelle hymyillen, että ei ole. Sisälläni pidättelen kyyneleitä..

Voin vain kuvitella kuinka paljon kaikenlaisia raskausuteluita meille alkaa tulla häiden jälkeen, sekä töissä että muualla. Varmaan hoitolasten vanhemmatkin ajattelevat, että onpa kummallinen tarhatäti, kun ei ole omia lapsia.

Tulipa mieleeni viime kesältä erään lapsen lausahdus, kun hän pohti mitä ryhmämme aikuiset ovat...yksi oli äiti kahdelle ja tuplamummikin, toinen oli äiti kahdelle...ja sitten "Ellu", mitä "Ellu" on? Ei mitään...se oli vastaus. Ja siltä minusta välillä tuntuu..

......

Ai niin, tällaiseen artikkeliin törmäsin tänään.
http://tyopiste.ttl.fi/Uutiset/Sivut/No_koskas_te_lapsia_teette.aspx

"Lapsettomuushoidoissa oleva ihminen ei tahallaan ole hankala, järjestä itselleen poissaoloja ja tunnekuohuja. Hän on pitkälti muiden aikataulujen armoilla, voi olla henkisesti rikki eikä tarvitse hyväntahtoisiakaan neuvoja eikä vinkkejä."

Huono ihminen.

Sydän tuntuu taas raskaalta. Koti on turvapaikka, jossa murheet eivät tunnu niin pahalta. Täällä voi sulkea mielestä pois kaiken muun, vetää peiton korviin ja ottaa pienet karvaiset ystävät kainaloon...ne suukottavat kyyneleet pois ja saavat hössötyksellään väkisinkin hymähtämään naurusta.

Huono omatunto on myös ollut vahvasti läsnä. Lähellä tapahtuu paljon iloisia ja ikävä kyllä myös surullisia asioita. Se saa miettimään omaa tilannetta. Minulle on suotu tässä elämässä niin paljon hyvää; ihana mies, joka saa minut nauramaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi...rakastetuksi, rakas perhe,joka tekisi vuokseni mitä vain...ihania ystäviä, jotka ovat tukenani joka hetki...sekä hyvä terveys (vaikka tällainen maho olenkin).

Oikeasti, niin moni olisi onnellinen minun asemassani. Lapsettomuuden tuskassa rypeminen tuntuu välillä kovin itsekkäältä, kun toisten murheet ovat paljon suurempia. Mikä oikeus on valittaa, kun kuitenkin minulla on niin paljon? Haluaisin niin olla onnellinen...

Ja entäs ne ilon tunteet toisten puolesta? Kyllä minä olen iloinen ja onnellinen toisten puolesta, mutta tunne on erilainen kuin ennen. Enemmänkin sellainen järkiperäinen. Olen aina ollut hyvin vahvasti tunneihminen; itken ja nauran onnesta ja liikutuksesta! Nyt on vain helpompi todeta olevansa onnellinen toisten raskausuutisista ja muutoin pyrkiä olemaan ajattelematta niitä, jotta kateuden tunteet eivät saisi valtaa. Vihaan kateutta, varsinkin sellaisten ihmisten onnesta, jotka ovat sen kaikin puolin ansainneet! Vihaan myös itseäni sen takia. Myöskään mies ei voi sietää sitä minussa...onneksi katkeruuden ja kateuden kädet eivät ole yltäneet häneen. Toivottavasti eivät koskaan ylläkään.

Tiedän, että tänään on tällainen huonompi päivä. Silloin tekeekin mieli kirjoittaa..ja taas silloin kun olo on kevyempi, pyrin nauttimaan siitä! Kunpa huomenna olisi taas sellainen päivä...

Ennen kuin minusta tulee äiti.

" Ennen kuin minusta tulee äiti,
Teen ja syön lämpimiä aterioita.
Minulla on tahriintumattomat vaatteet.
Minulla on hiljaisia puhelinkeskusteluja.

Ennen kuin minusta tulee äiti,
Nukun niin myöhään, kuin haluan enkä kanna huolta siitä,
kuinka myöhään menen nukkumaan.
Harjaan hiukseni ja hampaani joka päivä.
Ennen kuin minusta tulee äiti,
Siivoan kotiani halutessani.
En koskaan kompastu leluihin tai tuskastu pohtiessani tuutulaulun sanoja.

Ennen kuin minusta tulee äiti,
En välitä ovatko huonekasvini myrkyllisiä vai eivät.
En mieti koskaan rokotuksia.

Ennen kuin minusta tulee äiti,
voin nauttia siitä, että päälleni ei ole koskaan oksennettu
kakattu, syljetty, pureskeltu, pissitty
eikä nipistelty pienillä sormilla. 

Ennen kuin minusta tulee äiti,
Minulla täydellinen mielenhallinta, ajatuksieni
ja vartaloni hallinta. Nukun koko yön.
En ole koskaan pidellyt kirkuvaa lasta, jotta lääkärit
voisisivat tehdä kokeita tai antaa rokotuksia.
En ole koskaan katsonut itkuisiin silmiin ja itkenyt.
En ole koskaan ollut äärettömän onnellinen yksinkertaisesta hymystä.
En ole koskaan istunut myöhään yöllä katsellen nukkuvaa lasta.

Ennen kuin minusta tulee äiti,
en saa koskaan pidellä nukkuvaa vauvaa, vain sen vuoksi,
etten halua laittaa häntä sänkyynsä.
En koskaan ole tuntenut sydämeni murskaantuvan miljooniksi
palasiksi, kun en voi lopettaa toisen kipua.
En koskaan ole kokenut, että joku niin pieni voisi
vaikuttaa elämääni niin paljon.
En koskaan tiedä, että voisin jotakuta rakastaa niin paljon.
En koskaan tiedä, että kuinka paljon rakastaisin olla äiti.

Ennen kuin minusta tulee äiti,
En tiedä miltä tuntuu, kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella.
En tiedä kuinka ihanalta voi tuntua, kun syöttää nälkäistä vauvaa.
En tiedä siteestä äidin ja lapsen välillä.
En voi tietää, että jokin niin pieni voisi saada minut tuntemaan
itseni niin tarpeelliseksi.

Ennen kuin minusta tulee äiti,
En koskaan nouse ylös yöllä kymmenen minuutin välein
tarkistaakseni, että kaikki on kunnossa.
En ole koskaan tuntenut sitä lämpöä, iloa
rakkautta, sydänsärkyä, ihmetystä
tai tyytyväisyyttä, joka äitiydestä tulee.
En edes tiedä, että kuinka paljon voisin tuntea...
Jos minusta vain joskus tulisi äiti. "

Alkaisi jo!

Argh, vieläkään ei ole kp 1 ollut tullakseen, vaikka tuntemukset edelleen siihen viittaavat samoin kuin rakas ystäväni tiputteluvuoto. Erilaista tässä on ollut se, että ensimmäisinä kahtena päivänä vuoto on ollut oikeastaan olematonta (ei edes pikkuhousunsuojaan saakka tullut mitään). Eilen ja tänään pyyhkiessä on tullut vähän rusehtavaa pyyhkiessä, mutta suojaan ei ole tullut juuri mitään. Välillä munasarjoja kipristelee, välillä ei ole mitään tuntemuksia. Eilen illalla olin ihan varma, että NYT ne alkavat, kun menkkakivut alkoivat tulla...mutta yöllä en herännyt mihinkään kipuihin ja aamulla vuoto on taas ollut vähäistä. Lisäksi lämmöt ovat pääasiassa pysyneet hieman korkealla, n. 37-37,3 (normaalisti 36,6)...

Luultavasti tämä johtuu siitä, että kierto on ollut ovuloimaton ja siksi pitkittyy ja vuotaa, tai myös tällä  reilun viikon kestäneellä flunssalla voi olla vaikutusta. Ärsyttää vaan tämä odottelu niin paljon. Toivoin, että pahimmat kipu/vuotopäivät eivät olisi osuneet viikonlopulle, sillä lauantaina olisi tiedossa naamiaisjuhlat ja sunnuntaina reissu ihastelemaan ystävän pientä vauvaa. <3

Tietysti olen googlaillut keskusteluita alkuraskauden vuotoihin liittyen ja kohdunulkoisen raskauden oireista...miten voi ihminen olla niin hölmö, että kierrosta toiseen sortuu samaan?? Kyllä ne menkat sieltä tulevat, tunnen sen. Ja tänään on kuitenkin vasta kp 26...

Menkkoja odotellessa.

Tutut tuntemukset ennen kuukautisia ovat jo täällä; munasarjoja juilii, koko kroppaa "särkee" (erityisesti rintoja) kuin olisi kuumetta, vatsa kenkkuilee ja mielialavaihtelut ilostuttavat sekä minua että miestä! Pieni toivonkipinä pilkahti torstaina (dpo 4), kun aamulla pyyhkiessä paperiin jäi aavistus limansekaista verta. Heh, ällötysvaroitus näin myöhässä! Olen lukenut, että joillain saattaa tulla jonkinlaista kiinnittymisvuotoa n. 5-7 päivää ovulaation jälkeen. Toki tässä omassa tapauksessa aikaa taisi olla kulunut liian vähän, sillä tuskin kiinnittyminen tapahtuisi tuossa vaiheessa JOS ovulaatio oli sunnuntaina.

On tämä mieli vaan kummallinen, sillä vaikka KAIKKI oireet viittaavat pian alkaviin kuukautisiin, jännitän joka kerta vessassa sitä onko tiputtelu jo alkanut. Tämä on niin typerää! Tässä on jo melkein 1,5 vuotta yritetty ja yritetty olla yrittämättä, toivottu 19 kertaa...nyt on tosiaan jo yk 20 meneillään ja kyllä tämäkin kierto päättyy kyyneliin. Aukiolotutkimus toi toivoa, jospa se auttaisi? Ja voimakkaat ovulaatio tuntemukset. Jospa nyt? Mutta ei...epätoivo alkaa hiipiä ja elokuuhun tuntuu olevan ikuisuus aikaa. Miten jaksan sinne saakka? Niin monta pettymystä tiedossa ennen sitä. Kuinka ihmeessä selviän tästä keväästä?

Tänään olen taas pohtinut paljon...Sitä miten lähipiirissäni tosi monet ovat raskautuneet samantien, hups vain ekasta yrityskerrasta. Siiten on niitä, jotka ovat ensimmäisen tai toisen kohdalla odotelleet hieman pidemmän aikaa, on ihmisiä joilla on useampia lapsia, mutta eivät ehkä ole saaneet niitä ihan niin monta kuin haluaisivat. On myös niitä, jotka eivät välttämättä koskaan haluakaan lapsia. Sitten on niitä, jotka ovat joutuneet hoitoihin, mutta ovat tulleet raskaaksi ja saaneet sen kalleimman aarteensa käsivarsilleen. Eikös tämä mene prosentuaalisesti niin, että jonkun pitää jäädä ilman? Olikohan se 20%, jotka jäävät lapsettomuushoidoista huolimatta lapsettomiksi.

Tässä vielä ote iltalehden artikkelista. Omalla kohdallamme kun emme näe mahdollisuutta lahjasoluhoidoille, sijaisperheydelle tai adoptiolle. Hoidan työkseni toisten lapsia ja ympärilläni on muutenkin paljon rakkaita lapsia...Haluaisin ihan oman, minun ja miehen näköisen. Meidän lihaa ja verta. Meidän oma.

"Lapsettomuudesta kärsivällä parilla on useita keinoja saada apua. Varsinaiset hedelmöityshoidot ovat fyysisesti ja henkisesti melko raskaita, joten Klemetti haluaisikin nostaa myös muut vaihtoehdot esille heti hoitoja harkittaessa.

- Adoptio ja sijaisperheenä toimiminen pitäisi ottaa harkintaan heti alusta asti. Silti monilla biologisen lapsen saamisen tarve on kova, Klemetti myöntää. "

http://www.iltalehti.fi/raskausjalapset/2015013119121651_rb.shtml