Viimeisen polikäynnin jälkeen ei ole löytynyt oikein mitään kirjoitettavaa. Ajatukset seilaavat seesteisyydestä pohjamutiin, mutta onneksi keskittyen tuonne ensimmäisen puolelle. Tuntuu rauhoittavalta, ettei meidän vielä kuitenkaan tarvinnut lähteä hormonihoitoihin, vaikka toisaalta pelkään, että hukkaamme ihan turhaan aikaa kuukausi tolkulla...
Nyt sunnuntaina tunsin pitkästä aikaa tosi voimakkaat ovulaatiokivut (tai ainakin luulen niiden johtuvan siitä). Päätin tilata tulevia kiertoja varten ovulaatiotestejä rauhoittamaan omaa mieltäni. En saa mielestäni lääkärin sanoja siitä, että progesteroni arvo oli tutkitussa kierrossa hieman alhainen tai "olisi voinut olla parempikin". Mitä hemmettiä tuo edes tarkoittaa? Oliko ovulaatio tapahtunut vai oliko se vaan hieman heikko? Joo tiedän, oma vika kun en tajunnut kysyä, mutta ajatukset ovat joka kerralla olleet niin sekaiset (erityisesti viime kerralla), etten ole keksinyt yhtään kysymystä kun siihen on annettu tilaisuus. No, tämä kierto menee varmaan muutenkin hukkaan, sillä poden tällä hetkellä flunssaa, joka alkoi jo perjantaina. Tuskin kroppa on tässä kovinkaan valmis raskautumaan, kun ei se koskaan ennenkään ole ollut. Jotenkin toivoisin vaan niin kovasti...ja mieskin totesi viikonloppuna, että voi kun nyt tärppäisi. Hän ei ole koskaan ennen sanonut niin. Huomaan kaikesta miten paljon hänkin haluaisi ja toivoisi...on ihan eri tavalla tässä kaikessa mukana. Ihana mies.
Mutta kysymys tosiaan kuuluu, että toivommeko turhaan? Voisiko clomifeneista olla meille apua? Parantaisiko se ovulaatiotani? Olen kerennyt ajatuksissani niinkin pitkälle, että mietin josko ne minun munasolut on ihan paskoja. Ja siksi ovulaatiokin on heikkolaatuinen. Olen ymmärtänyt, että clomifen toimii aika hyvin esim. naisilla, joilla on monirakkulaisuutta munasarjoissa (PCO). Lukiessani keskustelupalstoja, on vaikuttanut siltä, että oman tilanteeni korjaamiseen ne eivät ole toimineet yhtä hyvin. Toki on niin, että aika näyttää ja turha on murehtia asioita etukäteen liikaa, kun ei niille itse voi juuri mitään. Mutta ei tällaisia asioita voi olla ajattelematta.
Olisi niin paljon tekemistä häiden saralla ja muutenkin, että on vaan pakko koittaa keskittyä niihin asioihin. Olen aloittanut puhdistuskuurin ja syön muutenkin ravintolisiä, joista olen lukenut olevan hyötyä raskautta yritettäessä. Lisäksi mies lopetti nuuskan käytön. Rauhoitan nyt omaa mieltäni sillä tiedolla, että voimme katsella tilannetta muutaman kuukauden ja jos epätoivo iskee, niin soitan klinikalla ja aloitamme hoidot jo suunniteltua aikaisemmin. Itseni tuntien näin tulee käymään, mutta toivotaan että ei tarvitsisi vaan pieni aarteemme ilmoittaisikin tulostaan. Sitä toivon...enemmän kuin mitään tässä maailmassa.
tiistai 27. tammikuuta 2015
tiistai 20. tammikuuta 2015
Käynti hormonipolilla.
Eilen illalla se iski. Pieni paniikki. Tai oikeastaan pelko ja suru toisen puolesta. Emme ole miehen kanssa puhuneet lähestyvästä käynnistä juuri mitään, lähinnä olen muistutellut siitä jotta mies ei ottaisi sille aamulle mitään duunijuttuja. Illalla mies sanoi, että jännittää...jännittää tosi paljon. Samalla hetkellä tunsin, kuinka vatsassani alkoi möyriä ja vastasin, että niin minuakin. Pala nousi kurkkuun siinä vaiheessa, kun mies totesi, että se olisi hänelle lopun paikka jos hänen tavaransa on jotenkin viallista. En pystynyt vastaamaan mitään. Tämä toisen tuntema pelko tuntui sisuskaluissa saakka. Se tuntui paljon pahemmalta kuin oma pelko.
Aamulla oli tietenkin meille ominaiseen tapaan todella kiire ja emme päässeet edes odotustilaan saakka, kun meidät jo kutsuttiin sisälle. Viime hetken panikointi jäi siis aika vähälle, kun koko matkan vain stressasimme siitä, että ehdimmekö ajoissa perille. Sisällä kävimmekin melko suoraan asiaan ja lääkäri totesi, ettei otetuista verikokeista ym. ole löytynyt syytä lapsettomuuteemme. Ainoastaan progesteroni arvoni olisi voinut olla parempikin...näin jälkikäteen mietin, että olisi pitänyt kysyä tuo arvo tarkkaan. Lääkäri ei kuitenkaan ollut siitä erityisen huolissaan, mutta totesi, että välillä ovulaatiota ei varmaankaan tapahdu (kerroin siis lyhyistä kierroista ja niihin kuuluvasta tiputtelusta). Miehen näyte oli normaali, eli siittiöitä oli riittävästi ja ne olivat hyvin liikkuvia. Mikä helpotus! Kivi putosi sydämeltäni...
Seuraavaksi olikin vuorossa munatorvien aukiolotutkimus. Oletin, ettei tutkimus kohdallani olisi kovinkaan kivulias, sillä yleensä gynekologiset toimenpiteet eivät ole kivuliaita. Kuinka väärässä olinkaan...Mies tuli vierelleni istumaan ja yritin rupatella mukavia ja pysyä rentona. Kipu alkoi siinä kohtaa, kun kohdunsuu levitettiin auki. Kipu koveni, kun katetri laitettiin sisälle ja jouduimme välillä pitää taukoa. Aloin kärvistelemään tuskissani, kun katetrin kautta suihkutettiin liuosta . Kipu oli niin kova, että tuntui kuin olisin voinut menettää tajuntani. Purskahdinkin itkuun kovan kivun vuoksi ja varmaankin jännityksen purkautuessa. Onneksi lääkäri ja hoitaja olivat aivan ihania, sanoivat vain, että anna itkun tulla kun yritin sitä pidätellä ja pyytelin anteeksi.
Kaikesta kivusta huolimatta munatorveni olivat molemmin puolin auki. Olisimme saaneet saman tien ryhtyä hormonihoitoihin (clomifen), mutta lääkäri kuitenkin suositteli, että antaisimme luonnolle vielä muutaman kuukauden aikaa. Tähän jatkoin, että olemme menossa kesällä naimisiin, että olisiko parempi, jos palaisimme asiaan niiden jälkeen. Näillä näkymin varaan seuraavan ajan siis elokuussa, kun (jos) kuukautiseni alkavat. Toisaalta jos meistä alkaa tuntua siltä, ettemme jaksakaan odottaa, niin soitan jo aikaisemmin ja tiedustelen jos voimme aloittaa hoidot jo aikaisemmin.
Yritän nyt omistaa tämän kevään häidemme suunnittelulle ja järjestämiselle, oman mieleni hoitamiselle! Uskallan toivoa raskautta, jos vaikka tuon aukkarin jälkeen joku siittiöistä löytäisi perille...eihän siihen tarvita kuin yksi hyvä ovulaatio. Tiedostan sen, että oviksessani on jotain vikaa, mutta katsotaan kuinka pitkään maltan vielä odottaa ennen seuraavia hoitoja. Olo on helpottunut. Kunpa tämä parempi mieli ja olo vaan pysyisivät....vielä pitkään!
Aamulla oli tietenkin meille ominaiseen tapaan todella kiire ja emme päässeet edes odotustilaan saakka, kun meidät jo kutsuttiin sisälle. Viime hetken panikointi jäi siis aika vähälle, kun koko matkan vain stressasimme siitä, että ehdimmekö ajoissa perille. Sisällä kävimmekin melko suoraan asiaan ja lääkäri totesi, ettei otetuista verikokeista ym. ole löytynyt syytä lapsettomuuteemme. Ainoastaan progesteroni arvoni olisi voinut olla parempikin...näin jälkikäteen mietin, että olisi pitänyt kysyä tuo arvo tarkkaan. Lääkäri ei kuitenkaan ollut siitä erityisen huolissaan, mutta totesi, että välillä ovulaatiota ei varmaankaan tapahdu (kerroin siis lyhyistä kierroista ja niihin kuuluvasta tiputtelusta). Miehen näyte oli normaali, eli siittiöitä oli riittävästi ja ne olivat hyvin liikkuvia. Mikä helpotus! Kivi putosi sydämeltäni...
Seuraavaksi olikin vuorossa munatorvien aukiolotutkimus. Oletin, ettei tutkimus kohdallani olisi kovinkaan kivulias, sillä yleensä gynekologiset toimenpiteet eivät ole kivuliaita. Kuinka väärässä olinkaan...Mies tuli vierelleni istumaan ja yritin rupatella mukavia ja pysyä rentona. Kipu alkoi siinä kohtaa, kun kohdunsuu levitettiin auki. Kipu koveni, kun katetri laitettiin sisälle ja jouduimme välillä pitää taukoa. Aloin kärvistelemään tuskissani, kun katetrin kautta suihkutettiin liuosta . Kipu oli niin kova, että tuntui kuin olisin voinut menettää tajuntani. Purskahdinkin itkuun kovan kivun vuoksi ja varmaankin jännityksen purkautuessa. Onneksi lääkäri ja hoitaja olivat aivan ihania, sanoivat vain, että anna itkun tulla kun yritin sitä pidätellä ja pyytelin anteeksi.
Kaikesta kivusta huolimatta munatorveni olivat molemmin puolin auki. Olisimme saaneet saman tien ryhtyä hormonihoitoihin (clomifen), mutta lääkäri kuitenkin suositteli, että antaisimme luonnolle vielä muutaman kuukauden aikaa. Tähän jatkoin, että olemme menossa kesällä naimisiin, että olisiko parempi, jos palaisimme asiaan niiden jälkeen. Näillä näkymin varaan seuraavan ajan siis elokuussa, kun (jos) kuukautiseni alkavat. Toisaalta jos meistä alkaa tuntua siltä, ettemme jaksakaan odottaa, niin soitan jo aikaisemmin ja tiedustelen jos voimme aloittaa hoidot jo aikaisemmin.
Yritän nyt omistaa tämän kevään häidemme suunnittelulle ja järjestämiselle, oman mieleni hoitamiselle! Uskallan toivoa raskautta, jos vaikka tuon aukkarin jälkeen joku siittiöistä löytäisi perille...eihän siihen tarvita kuin yksi hyvä ovulaatio. Tiedostan sen, että oviksessani on jotain vikaa, mutta katsotaan kuinka pitkään maltan vielä odottaa ennen seuraavia hoitoja. Olo on helpottunut. Kunpa tämä parempi mieli ja olo vaan pysyisivät....vielä pitkään!
torstai 15. tammikuuta 2015
Positiivisuutta ilmassa.
Ihana valo!! Tulipa todella tarpeeseen tämä vuodenvaihteen jälkeinen valoisampi aika. Enää ei olekaan joka aamu pilkkopimeää, kun pääsen töihin, eikä myöskään välttämättä vielä kotiin lähtiessäkään. Päivällä ulkoillessa lasten kanssa on voinut joinain päivinä nauttia aivan upeasta säästä ja auringosta. Tämä valon tuoma energia on pikkuhiljaa alkanut vaikuttamaan minuun monilla eri osa-alueilla. Olen yleisesti ottaen paljon virkeämpi, olen jaksanut innostua kevään suunnitelmista töissä, hääjärjestelyt eivät niinkään ole ahdistaneet vaan ilostuttaneet ja olen ihan lähipäivinä ajatellut lapsettomuuttakin jotenkin toiveikkaammin.
Minulle hyvin tärkeän blogin, (Helistellen, helistellen.blogspot.fi) kirjoittaja kertoi niin ihania uutisia, jotka antoivat minullekin taas lisää toivoa. Toki tiedostan, että tämä keveämpi olo voi kadota yhtä vaivihkaa kuin se on tullutkin, mutta päätin nauttia tästä nyt ja ottaa kaiken hyödyn irti. On monia asioita hoidettavana niin töissä kuin yksityiselämässä, eli hyvähän se on välillä voida paremminkin. Toivon koko sydämestäni, että ensi tiistain käynti antaisi meille toivoa tulevasta...ja toisaalta jos uutiset ovat huonoja, toivon löytäväni jostain voimaa jaksaa taistella eteenpäin ja toivoa! Sitä miehenikin tänään sanoi, kun kerroin tästä blogisisaren raskautumisesta ja heidän tarinastaan..."pitää jaksaa toivoa!".
Jossain takaraivossani kuulen pessimisti itseni hiljaa kuiskaavan, ettei kannata liikaa toivoa tai uskoa, sillä silloin varmasti käy huonosti. Nyt kieltäydyn kuulemasta ja nautin olostani ainakin ensi tiistaihin asti! Huomenna alkaa viikonloppu, joka on tehty hääpukujen sovittelusta, hyvästä ruuasta (ja juomasta ;) ) sekä rakkaista ystävistä. <3
Minulle hyvin tärkeän blogin, (Helistellen, helistellen.blogspot.fi) kirjoittaja kertoi niin ihania uutisia, jotka antoivat minullekin taas lisää toivoa. Toki tiedostan, että tämä keveämpi olo voi kadota yhtä vaivihkaa kuin se on tullutkin, mutta päätin nauttia tästä nyt ja ottaa kaiken hyödyn irti. On monia asioita hoidettavana niin töissä kuin yksityiselämässä, eli hyvähän se on välillä voida paremminkin. Toivon koko sydämestäni, että ensi tiistain käynti antaisi meille toivoa tulevasta...ja toisaalta jos uutiset ovat huonoja, toivon löytäväni jostain voimaa jaksaa taistella eteenpäin ja toivoa! Sitä miehenikin tänään sanoi, kun kerroin tästä blogisisaren raskautumisesta ja heidän tarinastaan..."pitää jaksaa toivoa!".
Jossain takaraivossani kuulen pessimisti itseni hiljaa kuiskaavan, ettei kannata liikaa toivoa tai uskoa, sillä silloin varmasti käy huonosti. Nyt kieltäydyn kuulemasta ja nautin olostani ainakin ensi tiistaihin asti! Huomenna alkaa viikonloppu, joka on tehty hääpukujen sovittelusta, hyvästä ruuasta (ja juomasta ;) ) sekä rakkaista ystävistä. <3
maanantai 12. tammikuuta 2015
Eteenpäin.
Sunnuntaina aamuyöllä heräsin koviin kuukautiskipuihin ja sieltähän se kp 1 sitten tulikin! Kierto jäi naurettavan lyhyeksi ollessaan vain 23 päivää, mitä edelsi kolme päivää tiputtelu vuotoa. Eipä ole taas vähään aikaan tällaista kiertoa ollut. Lisäksi sain edellisen vuorokauden aikana popsia buranaa oikein olan takaa, 6 x 400mg...Tänään olen onneksi pärjännyt vain yhdellä, ainakin tähän mennessä. No, onpa kerrottavaa seuraavalle polikäynnille...jonka sainkin tänään varattua ensi viikon tiistaille. Vähän pelottaa. Hoitaja muistutteli ottamaan noin 1 h ennen käyntiä 800mg buranaa aukiolotutkimuksen takia. Siitäkin olen lukenut monia tarinoita, kauhukertomuksia ja toisaalta niitäkin, joissa se on sujunut lähes kivuitta. Saas nähdä miten omalla kohdallani käy.
On vaan ajateltava positiivisesti, että toivottavasti sieltä nyt selviäisi jotain ja pääsisimme hoitoon. Eniten toivoisin, että vika olisi vain minussa ja voisimme aloittaa lievemmillä hoidoilla. Ajatus rankoista hoidoista ahdistaa, vaikka toisaalta sinne pääsyä saisimme odotella julkisella puolella ainakin puoli vuotta. Olisihan siinä aikaa totutella ajatukseen ja saisi häät sopivasti alta pois. Ja sitten voisimmekin siirtyä yksityiselle hoitoon häälahja rahoilla! Hehheh. Not. Voihan tietysti olla, ettei mitään vikaa tässä vaiheessa löydy ja meidät passitetaan kotiin yrittämään vielä 6 kk.
Olen lukenut niin monista blogeista tarinoita selittämättömästä lapsettomuudesta, joissa vasta koeputkihedelmöityksen yhteydessä on löydetty vikaa solutasolta. Tällainen kohtalo pelottaa minua ihan hirveästi. Ja aikaa saattaa kulua tässä välissä pahimmillaan useita vuosia. Missä kunnossa mielenterveyteni olisi siinä vaiheessa, kun olen tässä nyt jo näin "messed up"?! Joo, turhaa ja oikeastaan aika sairastakin ajatella näin negatiivisesti ja pitkälle asioita, kun kaikki mahdollisuudet ovat vielä auki. Mutta ongelmani onkin, että tiedän ehkä liikaa. Olen lukenut niin paljon ja samaistunut ihmisiin, jotka ovat kärsineet meitä paljon kauemmin. Jollain tavalla olen ihan varma, että meidän tiemme on samanlainen.
Kerroin myös tänään töissä tiimikavereilleni lapsettomuudestamme, sillä joudun varmasti jatkossakin sumplimaan työvuorojani lääkärikäyntien takia. Tähän mennessä olen vain kertonut meneväni lääkäriin ja verikokeisiin, sen enempää erittelemättä. Koen kuitenkin, että minun on itseni on helpompi olla töissä, kun he tietävät. Molemmat olivat ihanan ymmärtäväisiä. Pystyin aika hyvin pysymään tilanteessa rauhallisena, vaikka itku olikin ihan kurkunpäässä. Siinä mielessä voin olla ylpeä itsestäni. Jospa tämä asiasta puhuminen alkaisi vähän helpottaa...
On vaan ajateltava positiivisesti, että toivottavasti sieltä nyt selviäisi jotain ja pääsisimme hoitoon. Eniten toivoisin, että vika olisi vain minussa ja voisimme aloittaa lievemmillä hoidoilla. Ajatus rankoista hoidoista ahdistaa, vaikka toisaalta sinne pääsyä saisimme odotella julkisella puolella ainakin puoli vuotta. Olisihan siinä aikaa totutella ajatukseen ja saisi häät sopivasti alta pois. Ja sitten voisimmekin siirtyä yksityiselle hoitoon häälahja rahoilla! Hehheh. Not. Voihan tietysti olla, ettei mitään vikaa tässä vaiheessa löydy ja meidät passitetaan kotiin yrittämään vielä 6 kk.
Olen lukenut niin monista blogeista tarinoita selittämättömästä lapsettomuudesta, joissa vasta koeputkihedelmöityksen yhteydessä on löydetty vikaa solutasolta. Tällainen kohtalo pelottaa minua ihan hirveästi. Ja aikaa saattaa kulua tässä välissä pahimmillaan useita vuosia. Missä kunnossa mielenterveyteni olisi siinä vaiheessa, kun olen tässä nyt jo näin "messed up"?! Joo, turhaa ja oikeastaan aika sairastakin ajatella näin negatiivisesti ja pitkälle asioita, kun kaikki mahdollisuudet ovat vielä auki. Mutta ongelmani onkin, että tiedän ehkä liikaa. Olen lukenut niin paljon ja samaistunut ihmisiin, jotka ovat kärsineet meitä paljon kauemmin. Jollain tavalla olen ihan varma, että meidän tiemme on samanlainen.
Kerroin myös tänään töissä tiimikavereilleni lapsettomuudestamme, sillä joudun varmasti jatkossakin sumplimaan työvuorojani lääkärikäyntien takia. Tähän mennessä olen vain kertonut meneväni lääkäriin ja verikokeisiin, sen enempää erittelemättä. Koen kuitenkin, että minun on itseni on helpompi olla töissä, kun he tietävät. Molemmat olivat ihanan ymmärtäväisiä. Pystyin aika hyvin pysymään tilanteessa rauhallisena, vaikka itku olikin ihan kurkunpäässä. Siinä mielessä voin olla ylpeä itsestäni. Jospa tämä asiasta puhuminen alkaisi vähän helpottaa...
sunnuntai 11. tammikuuta 2015
Suurimman surun ja suurimman onnen kohtaaminen.
Kuten aikaisemmista on jo tullut selville, olemme menossa naimisiin tulevana kesänä. Tämä on kymmenes vuotemme yhdessä ja on ihanaa vihdoin päästä juhlimaan rakkauttamme ja sitoutumista toisiimme koko loppu elämäksi. Elän siis elämäni onnellisinta aikaa, elämäni rakkauden vuotta...mutta samalla surullisinta.
Kihlautuessamme vuonna 2012, päätimme jo alustavasti, että menisimme tänä vuonna naimisiin. En olisi silloin arvannut, että olisimme tässä välissä alkaneet toivomaan vauvaa ja siirtäneet ajatukset häistä hieman kauemmaksi. Niin kuitenkin kävi. Kun tämä toive täytti sydämemme, luovuin samantien siitä ajatuksesta, että meidän täytyisi mennä naimisiin ennen lasten saantia. Tämä vahva ajatus, joka minulla oli aina ollut, väistyi saman tien. Lasta ei kuitenkaan kuulunut ja ajattelin synkän talven jälkeen tarvitsevani jotain, joka vetäisi minut pois surun ja ahdistuksen loukusta. Niinpä päätimme, että lyömme hääpäivän lukkoon ja alamme suunnitella niitä. Siinäpä oiva keino saada mieli iloiseksi ja päiville muuta puuhaa, kuin rypeä lapsettomuuden kourissa. Samallahan sitten rentoudun, ajattelen ihan muita asioita ja voin paremmin, ajattelin. Ehkä minä sitten "hups vaan," huomaankin olevani raskaana. Typerä minä. Aluksi innostuinkin häiden suunnittelusta kovastikin. Kummasti syksyn mittaan mieli kuitenkin painui takaisin pohjamutiin ja jonkun edes mainitessa koko häät tunsin vain suunnatonta ärsyyntymistä ja surua. Ei tän näin pitäny mennä. Vielä surullisemmaksi minut teki se, että todella tiedostin toivoneeni koko ajan, ettei häitä tarvitsisikaan vielä järjestää. Että olisinkin silloin niin raskaanan tai vauva olisi niin pieni. Että ensi vuonna sitten. Eihän näin käynyt, vaan tässä sitä ollaan.
Nyt taidan olla vihdoin hyväksynyt tai ainakin tajunnut, että en raskaudu ennen häitä, joten niiden suunnittelu on vaan nyt aloitettava. Olen jopa löytänyt PALJON iloa tämän kautta ja olenkin ajoittain todella innoissani!! Kaikki alkaa tuntua todellisemmalta, kun asioita lyödään lukkoon. Ihmiset ympärillämme ovat vähintään yhtä innoissaan ja auttavat meitä kaikessa. Mutta se katkeruus. Taas se nostaa päätään. Miksi en saa olla vain ja ainoastaan onnellinen?! Miksi miksi miksi??? Olen monesti liikuttunut, kun ajattelen tiettyjä hetkiä tulevista häistämme...esimerkiksi alttarille kävelyä isäni kanssa, häätanssiamme, rakkaita ympärillämme. Olin aina ajatellut, että varmasti itken onnesta koko päivän, olisin onnellisimmillani juuri tuona päivänä. Odottaisin innoissani tulevaisuutta, joka meillä olisi edessä! Nyt mukaan on astunut onnen vierelle yhtä vahvasti pelko ja suru. Luultavasti itken häissämme onnesta, mutta yhtä lailla surusta ja pelosta tulevaisuuden suhteen. On mahdollista, ettei tulevaisuutemme suo meille sitä, mitä kaikista eniten toivoisimme. Ja kyllä, minua pelottaa mitä tämä matka tuo tullessaan, mitä minusta tai meistä on jäljellä sinä päivänä kun tämä on ohi. Ja onko tämä koskaan ohi? Rakastan miestäni aivan valtavasti, enkä voisi kuvitella elämääni ilman häntä. Olemme päättäneet kulkea tämän matkan yhdessä, rinta rinnan. Jostain blogista luin kirjoituksen uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Se kolahti itselleni hyvin vahvasti. Yhdessä meillä on niitä kaikkia ja jaksamme uskoa ja toivoa, toisiamme tukien. Ja rakastaa. Jos jonain päivänä uskomme ja toivomme ovat hiipumassa, meillä on vielä rakkautemme. Sillä, sitten kuitenkin, "Suurin niistä on Rakkaus."
Kuin kaksi koditonta lasta
ne kulkevat käsi kädessä,
Toivo ja Pelko.
Yhdessä tulevat,
yhdessä lähtevät.
Siinä välissä
puristavat lujaa
toistensa kättä.
Joka avaa ovensa Toivolle,
päästää myös Pelon sisälle,
joka ottaa syliinsä Pelon
saa omakseen myös Toivon.
Kuin kaksi koditonta lasta,
ne kulkevat käsi kädessä,
emmekä muuta voi tehdä
kuin seurata samaa polkua.
- Tommy Tabermann -
Kihlautuessamme vuonna 2012, päätimme jo alustavasti, että menisimme tänä vuonna naimisiin. En olisi silloin arvannut, että olisimme tässä välissä alkaneet toivomaan vauvaa ja siirtäneet ajatukset häistä hieman kauemmaksi. Niin kuitenkin kävi. Kun tämä toive täytti sydämemme, luovuin samantien siitä ajatuksesta, että meidän täytyisi mennä naimisiin ennen lasten saantia. Tämä vahva ajatus, joka minulla oli aina ollut, väistyi saman tien. Lasta ei kuitenkaan kuulunut ja ajattelin synkän talven jälkeen tarvitsevani jotain, joka vetäisi minut pois surun ja ahdistuksen loukusta. Niinpä päätimme, että lyömme hääpäivän lukkoon ja alamme suunnitella niitä. Siinäpä oiva keino saada mieli iloiseksi ja päiville muuta puuhaa, kuin rypeä lapsettomuuden kourissa. Samallahan sitten rentoudun, ajattelen ihan muita asioita ja voin paremmin, ajattelin. Ehkä minä sitten "hups vaan," huomaankin olevani raskaana. Typerä minä. Aluksi innostuinkin häiden suunnittelusta kovastikin. Kummasti syksyn mittaan mieli kuitenkin painui takaisin pohjamutiin ja jonkun edes mainitessa koko häät tunsin vain suunnatonta ärsyyntymistä ja surua. Ei tän näin pitäny mennä. Vielä surullisemmaksi minut teki se, että todella tiedostin toivoneeni koko ajan, ettei häitä tarvitsisikaan vielä järjestää. Että olisinkin silloin niin raskaanan tai vauva olisi niin pieni. Että ensi vuonna sitten. Eihän näin käynyt, vaan tässä sitä ollaan.
Nyt taidan olla vihdoin hyväksynyt tai ainakin tajunnut, että en raskaudu ennen häitä, joten niiden suunnittelu on vaan nyt aloitettava. Olen jopa löytänyt PALJON iloa tämän kautta ja olenkin ajoittain todella innoissani!! Kaikki alkaa tuntua todellisemmalta, kun asioita lyödään lukkoon. Ihmiset ympärillämme ovat vähintään yhtä innoissaan ja auttavat meitä kaikessa. Mutta se katkeruus. Taas se nostaa päätään. Miksi en saa olla vain ja ainoastaan onnellinen?! Miksi miksi miksi??? Olen monesti liikuttunut, kun ajattelen tiettyjä hetkiä tulevista häistämme...esimerkiksi alttarille kävelyä isäni kanssa, häätanssiamme, rakkaita ympärillämme. Olin aina ajatellut, että varmasti itken onnesta koko päivän, olisin onnellisimmillani juuri tuona päivänä. Odottaisin innoissani tulevaisuutta, joka meillä olisi edessä! Nyt mukaan on astunut onnen vierelle yhtä vahvasti pelko ja suru. Luultavasti itken häissämme onnesta, mutta yhtä lailla surusta ja pelosta tulevaisuuden suhteen. On mahdollista, ettei tulevaisuutemme suo meille sitä, mitä kaikista eniten toivoisimme. Ja kyllä, minua pelottaa mitä tämä matka tuo tullessaan, mitä minusta tai meistä on jäljellä sinä päivänä kun tämä on ohi. Ja onko tämä koskaan ohi? Rakastan miestäni aivan valtavasti, enkä voisi kuvitella elämääni ilman häntä. Olemme päättäneet kulkea tämän matkan yhdessä, rinta rinnan. Jostain blogista luin kirjoituksen uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Se kolahti itselleni hyvin vahvasti. Yhdessä meillä on niitä kaikkia ja jaksamme uskoa ja toivoa, toisiamme tukien. Ja rakastaa. Jos jonain päivänä uskomme ja toivomme ovat hiipumassa, meillä on vielä rakkautemme. Sillä, sitten kuitenkin, "Suurin niistä on Rakkaus."
Kuin kaksi koditonta lasta
ne kulkevat käsi kädessä,
Toivo ja Pelko.
Yhdessä tulevat,
yhdessä lähtevät.
Siinä välissä
puristavat lujaa
toistensa kättä.
Joka avaa ovensa Toivolle,
päästää myös Pelon sisälle,
joka ottaa syliinsä Pelon
saa omakseen myös Toivon.
Kuin kaksi koditonta lasta,
ne kulkevat käsi kädessä,
emmekä muuta voi tehdä
kuin seurata samaa polkua.
- Tommy Tabermann -
Tunteiden vuoristorata.
Viimeisen vuoden aikana mielialani on heitellyt vielä normaaliakin enemmän. Tiedän olevani välillä aikamoinen tuuliviiri ihan muutenkin, ainakin mieheni mukaan. Mielialaani vaikuttaa helposti pienikin väsymys, stressi ja hormonit. Saman illan aikanakin saatan hyppiä mielialasta toiseen ja ei varmastikaan ole helppoa pysyä mukana. Aikaisemmin mieheni provosoitui helposti huonotuulisuudestani ja alkoi helposti tahallaankin tökkimään kepillä muurahaispesää. Nykyään hän vain toteaa, että "Jaa, ootpa taas huonontuulinen..."ja antaa minun rauhassa rypeä oloni pois. Olen tästä kiitollinen, sillä tällöin vältymme turhilta riidoilta. Joka ilta saan kuitenkin käpertyä kainaloon, eikä meidän tarvitse puhua mitään. Se on maailman turvallisin paikka. Minun on vaan muistutettava välillä itseäni, että tämä on meidän taistelumme, ei yksin minun vaikka siltä minusta usein tuntuukin. Miehet vaan käsittelevät nämä asiat niin eri tavalla. Olen huomannut, että joka kerta kun olemme asiasta keskustelleet, on oloni huomattavasti parempi ja vähemmän yksinäinen. Pitäisi vaan muistaa enemmän puhua...ja itkeä. Se puhdistaa.
Elin koko viime talven ja tämän syksyn kuin jossain pimeässä usvassa. Pieni helpotuksen hetki oli viime kesä, jolloin sain hetken elää hieman normaalimmin. Minuun taitaa siis vaikuttaa enemmän kuin uskoinkaan näihin vuodenaikoihin liittyvä pimeys. Töiden jälkeen halusin vain käpertyä sohvalle viltin alle, lukea lapsettomuusblogeja, aiheeseen liittyviä runoja ym. sekä kuunnella "ranteet auki" tyylistä musiikkia. Minusta taitaa löytyä pieni masokisti, kun toimin näin...mutta muutakaan en osannut. En ole eläessäni itkenyt yhtä paljon, kuin viime vuonna. Itku tuli välillä niin suurella voimalla, että sitä oli mahdoton hallita. Se tuli myös uniini ja saatoin herätä huuto itkuun ja muutenkin yöuneni muuttuivat todella katkonaisiksi ja laadultaan huonoksi. Sitä se on kyllä edelleen. Puhdistin itseni itkulla varmaan aika hyvin, sillä nyt pitkään aikaan vastaavaa tarvetta itkuun ei enää ole ollut. Liikutun ja kyynelehdin lukiessani kohtalotovereiden tarinoita ja kuunnellessani musiikkia, mutta that's it. Tilalle on tullut surumielisyys ja ahdistus. Olen jopa miettinyt, että kärsisin lievästä masennuksesta. Isommat ihmismäärät ahdistavat; olen alkanut pelkäämään raskausuutisia. En tiedä miten reagoin niihin ja seuraako siitä seuraava romahdus. Myös yhteydenpito ystäviin on vähentynyt. Kotimme on ollut tukikohtani ja mieheni turvani.
Olen todella onnellinen ja kiitollinen siitä, ympärilläni on useita rakkaita ystäviä. Olen aina voinut iloita heidän puolestaan ja eläytynyt heidän onneensa koko sydämelläni. Lähipiirini koostuu nyt pienistä jo olemassa olevista tai tulevista Perheistä. Lapsia on siis ympärillämme hyvin paljon ja olen saanut suurimman kunnian olla kahden uskomattoman ihanan pojan ja yhden pienen suloisen prinsessan kummitäti. Näiden ihmisten parissa oloni on voimaantunut, mutta välillä huomaan myös surumielisyyden nostavan päätään. Olen saanut huomata, miten ihana ja taivava mieheni on lasten kanssa ja miten upea isä hänestä tulisi. Aikaisemmin hän ei ottanut lapsiin niin paljon kontaktia, mutta nykyään mielellään touhuaa, juttelee ja sylittelee tuttaviemme lasten kanssa. Voisin ratketa ylpeydestä, mutta samalla sisimpäni huutaa tuskasta...entä jos hän ei koskaan saa tuntea isyyden tuomaa onnea? Pidellä omaa lasta.
Ennen olisin purskahtanut onnenkyyneliin kuullessani ystävieni raskausuutisista ja tuntenut pelkästään suurta iloa...nyt sitäkin varjostaa suru omasta kohtalosta. Milloin minusta tuli tällainen? Se on hiipinyt hiljaa osaksi minua. Olen edelleen aidosti onnellinen rakkaimpieni puolesta ja käsiteltyäni asian ajan kanssa, pystyn suhtautumaan asiaan normaalisti. En vaan haluaisi olla tämä nykyinen minä. Haluan sen onnellisen itseni takaisin. Surullisinta tässä on se, että paluuta ei ole. Kuten olen toisten lapsettomien teksteistä ymmärtänyt, tämä lapsettomuuden viitta on laskettu harteilleni koko loppu elämäksi. Vaikka joskus raskautuisinkin ja saisimme lapsen, tämä ei koskaan unohdu. En koe sitä millään tavalla vahvuutena, vaikka ehkä pitäisi. Olisin minä muutenkin osannut arvostaa raskautta ja rakastanut lastamme enemmän kuin mitään muuta maailmassa. En minä olisi pitänyt mitään itsestäänselvyytenä. Tämä on vain tehnyt minusta katkeran, en koe olevani millään tavalla vahvempi, melkeinpä päinvastoin.
Onneksi lumen tuoma valoisuus ja uuden vuoden jälkeinen pieni innostus tulevia häitämme kohtaan on antanut minulle mahdollisuuden olla välillä iloinen ja onnellinenkin. Ja onneksi minulla on suuri määrä välittäviä ihmisiä ympärillä ja ihanin mies maan päällä, joka pitää minusta huolen.
" Rakas onneks sä oot siinä, silität mun hikistä päätä. Joku taika sulla on. Sillä, sinä vain, sinä vain saat mut luottamaan. Meillä on aikaa. Sinä vain, sinä vain, sinä vain saat mut taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. "
https://m.youtube.com/watch?v=0sZlYbZUZQs
Elin koko viime talven ja tämän syksyn kuin jossain pimeässä usvassa. Pieni helpotuksen hetki oli viime kesä, jolloin sain hetken elää hieman normaalimmin. Minuun taitaa siis vaikuttaa enemmän kuin uskoinkaan näihin vuodenaikoihin liittyvä pimeys. Töiden jälkeen halusin vain käpertyä sohvalle viltin alle, lukea lapsettomuusblogeja, aiheeseen liittyviä runoja ym. sekä kuunnella "ranteet auki" tyylistä musiikkia. Minusta taitaa löytyä pieni masokisti, kun toimin näin...mutta muutakaan en osannut. En ole eläessäni itkenyt yhtä paljon, kuin viime vuonna. Itku tuli välillä niin suurella voimalla, että sitä oli mahdoton hallita. Se tuli myös uniini ja saatoin herätä huuto itkuun ja muutenkin yöuneni muuttuivat todella katkonaisiksi ja laadultaan huonoksi. Sitä se on kyllä edelleen. Puhdistin itseni itkulla varmaan aika hyvin, sillä nyt pitkään aikaan vastaavaa tarvetta itkuun ei enää ole ollut. Liikutun ja kyynelehdin lukiessani kohtalotovereiden tarinoita ja kuunnellessani musiikkia, mutta that's it. Tilalle on tullut surumielisyys ja ahdistus. Olen jopa miettinyt, että kärsisin lievästä masennuksesta. Isommat ihmismäärät ahdistavat; olen alkanut pelkäämään raskausuutisia. En tiedä miten reagoin niihin ja seuraako siitä seuraava romahdus. Myös yhteydenpito ystäviin on vähentynyt. Kotimme on ollut tukikohtani ja mieheni turvani.
Olen todella onnellinen ja kiitollinen siitä, ympärilläni on useita rakkaita ystäviä. Olen aina voinut iloita heidän puolestaan ja eläytynyt heidän onneensa koko sydämelläni. Lähipiirini koostuu nyt pienistä jo olemassa olevista tai tulevista Perheistä. Lapsia on siis ympärillämme hyvin paljon ja olen saanut suurimman kunnian olla kahden uskomattoman ihanan pojan ja yhden pienen suloisen prinsessan kummitäti. Näiden ihmisten parissa oloni on voimaantunut, mutta välillä huomaan myös surumielisyyden nostavan päätään. Olen saanut huomata, miten ihana ja taivava mieheni on lasten kanssa ja miten upea isä hänestä tulisi. Aikaisemmin hän ei ottanut lapsiin niin paljon kontaktia, mutta nykyään mielellään touhuaa, juttelee ja sylittelee tuttaviemme lasten kanssa. Voisin ratketa ylpeydestä, mutta samalla sisimpäni huutaa tuskasta...entä jos hän ei koskaan saa tuntea isyyden tuomaa onnea? Pidellä omaa lasta.
Ennen olisin purskahtanut onnenkyyneliin kuullessani ystävieni raskausuutisista ja tuntenut pelkästään suurta iloa...nyt sitäkin varjostaa suru omasta kohtalosta. Milloin minusta tuli tällainen? Se on hiipinyt hiljaa osaksi minua. Olen edelleen aidosti onnellinen rakkaimpieni puolesta ja käsiteltyäni asian ajan kanssa, pystyn suhtautumaan asiaan normaalisti. En vaan haluaisi olla tämä nykyinen minä. Haluan sen onnellisen itseni takaisin. Surullisinta tässä on se, että paluuta ei ole. Kuten olen toisten lapsettomien teksteistä ymmärtänyt, tämä lapsettomuuden viitta on laskettu harteilleni koko loppu elämäksi. Vaikka joskus raskautuisinkin ja saisimme lapsen, tämä ei koskaan unohdu. En koe sitä millään tavalla vahvuutena, vaikka ehkä pitäisi. Olisin minä muutenkin osannut arvostaa raskautta ja rakastanut lastamme enemmän kuin mitään muuta maailmassa. En minä olisi pitänyt mitään itsestäänselvyytenä. Tämä on vain tehnyt minusta katkeran, en koe olevani millään tavalla vahvempi, melkeinpä päinvastoin.
Onneksi lumen tuoma valoisuus ja uuden vuoden jälkeinen pieni innostus tulevia häitämme kohtaan on antanut minulle mahdollisuuden olla välillä iloinen ja onnellinenkin. Ja onneksi minulla on suuri määrä välittäviä ihmisiä ympärillä ja ihanin mies maan päällä, joka pitää minusta huolen.
" Rakas onneks sä oot siinä, silität mun hikistä päätä. Joku taika sulla on. Sillä, sinä vain, sinä vain saat mut luottamaan. Meillä on aikaa. Sinä vain, sinä vain, sinä vain saat mut taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. "
https://m.youtube.com/watch?v=0sZlYbZUZQs
lauantai 10. tammikuuta 2015
Ajatuksia tulevasta...
Hah! Olinpa pöljä, kun olin kuvitellut kiertoni pidentyneen pysyvästi ja tiputtelujen vähentyneen...jo torstaina alkoi tiputteluvuoto ja silloin oli vasta kp 21. Edelleen vuoto on pysynyt tiputteluna ja saa nähdä mikä päivä lopulta onkaan se kp 1. Minun puolestani saisi alkaa mahdollisimman pian, jotta pääsisin soittamaan meille seuraavan ajan poliklinikalle. Vuorossa olisi kuulla mitä progesteroni verikokeessa on selvinnyt samoin kuin miehen simmpanäytteestä. Aukkarikin olisi tarkoitus tehdä, jaiks!!
Olen iloinen, että pääsemme (toivottavasti) pian kuulemaan tuomiomme ja pääsemme asiassa eteenpäin. Tämä pitkä epätietoisuuden jakso on ollut ajoittain todella vaikea kestää. Toisaalta pelkään ihan vietävästi, mitä tuloksista selviää...tai ehkä eniten se, että jos miehen näytteessä onkin jotain vialla. Olemme oikeastaan molemmat asennoituneet alusta saakka siihen, että lapsettomuutemme johtuu minusta. Tällöin asian "hoitaminen" saattaisi olla helpompaa. Mitä pidempään aikaa on kulunut, sitä enemmän pelkään, että vikaa voisi olla myös miehessä. Tällöinhän tiemme veisi hyvin varmasti suoraan koeputkihedelmöitykseen ilman mahdollisuutta "lievempiin" hoitoihin. Myös se huolettaa, että miten mieheni kestäisi tällaisen kolauksen. Hän kun sattuu olemaan sellainen miehekäs mies, jolle olisi ihan varmasti kova paikka hyväksyä lapsettomuuden johtuvan hänestä(kin). Sitä en pelkää, etteikö hän olisi valmis kaikkeen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Onneksi. Tiedän kuitenkin, että hän uskoo ja toivoo kovasti vielä luomuraskautta. Tuntuu pelottavalta, että se mahdollisuus vietäisi pois häneltä...ja meiltä. No, eipä tässä muuta voi kuin odottaa tuomiota ja ottaa vastaan se mitä sieltä tulee. Vaikka itse en enää usko luomusti raskautumiseen, niin takaraivossani on silti pieni toivo, joka ei ole vielä päästänyt irti.
Tunnen itseni välillä typeräksi, sillä olen edelleen hyvin katkera siitä, ettei meille annettu mahdollisuutta saada kokea normaalia raskautumista. Ehkä emme edes koskaan saa lapsia. Ajatus itsensä piikittämisestä täyteen hormoneja, siemennesteen pesu, punktio kokonaisuudessaan, solujen yhdistäminen laboratoriossa...tämä kaikki on niin kaukana luonnollisuudesta kuin olla ja voi. Tämän ajattelukin saa polttavat kyyneleet kohoamaan silmiini, ei siksi että pelkäisin, vaan siksi, että se on niin luonnotonta ja kaukana siitä kauneudesta mitä lapsen saanti parhaimmillaan on. Voi kuinka olisin toivonut, että olisin saanut kokea tämän maailman kauneimman ja luonnollisimman asian niinkuin se on tarkoitettu. Se mikä minua pelottaa, on se mahdollisuus, ettei meille tosiaankaan ole tarkoitettu lapsia. Myös luonnonvoimia vastaan taistelu hedelmöityshoidoilla on mieltäni askarruttava asia. En ole uskonnollinen, mutta väkisinkin nykymaailmassa totuus on se, että monessa tilanteessa ihminen tuntuu "leikkivän jumalaa". En tarkoita tällä sitä, että missään tapauksessa epäröisin hoitohin ryhtymistä. Se ei ole vaihtoehto. Aion tehdä kaikkeni, jotta suurin unelmamme toteutuisi, kyllä minusta sen verran itsekkyyttä löytyy. Nämä tunteet ja myllerrys pään sisällä vaan uuvuttavat ja masentavat minua välillä niin paljon.
Tähän loppuun vielä kappale, joka saa minut joka kerta kyyneliin... "I wanna know what it's like, to bring a dream to life".
https://m.youtube.com/watch?v=JqfGqOx2iDQ
Olen iloinen, että pääsemme (toivottavasti) pian kuulemaan tuomiomme ja pääsemme asiassa eteenpäin. Tämä pitkä epätietoisuuden jakso on ollut ajoittain todella vaikea kestää. Toisaalta pelkään ihan vietävästi, mitä tuloksista selviää...tai ehkä eniten se, että jos miehen näytteessä onkin jotain vialla. Olemme oikeastaan molemmat asennoituneet alusta saakka siihen, että lapsettomuutemme johtuu minusta. Tällöin asian "hoitaminen" saattaisi olla helpompaa. Mitä pidempään aikaa on kulunut, sitä enemmän pelkään, että vikaa voisi olla myös miehessä. Tällöinhän tiemme veisi hyvin varmasti suoraan koeputkihedelmöitykseen ilman mahdollisuutta "lievempiin" hoitoihin. Myös se huolettaa, että miten mieheni kestäisi tällaisen kolauksen. Hän kun sattuu olemaan sellainen miehekäs mies, jolle olisi ihan varmasti kova paikka hyväksyä lapsettomuuden johtuvan hänestä(kin). Sitä en pelkää, etteikö hän olisi valmis kaikkeen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Onneksi. Tiedän kuitenkin, että hän uskoo ja toivoo kovasti vielä luomuraskautta. Tuntuu pelottavalta, että se mahdollisuus vietäisi pois häneltä...ja meiltä. No, eipä tässä muuta voi kuin odottaa tuomiota ja ottaa vastaan se mitä sieltä tulee. Vaikka itse en enää usko luomusti raskautumiseen, niin takaraivossani on silti pieni toivo, joka ei ole vielä päästänyt irti.
Tunnen itseni välillä typeräksi, sillä olen edelleen hyvin katkera siitä, ettei meille annettu mahdollisuutta saada kokea normaalia raskautumista. Ehkä emme edes koskaan saa lapsia. Ajatus itsensä piikittämisestä täyteen hormoneja, siemennesteen pesu, punktio kokonaisuudessaan, solujen yhdistäminen laboratoriossa...tämä kaikki on niin kaukana luonnollisuudesta kuin olla ja voi. Tämän ajattelukin saa polttavat kyyneleet kohoamaan silmiini, ei siksi että pelkäisin, vaan siksi, että se on niin luonnotonta ja kaukana siitä kauneudesta mitä lapsen saanti parhaimmillaan on. Voi kuinka olisin toivonut, että olisin saanut kokea tämän maailman kauneimman ja luonnollisimman asian niinkuin se on tarkoitettu. Se mikä minua pelottaa, on se mahdollisuus, ettei meille tosiaankaan ole tarkoitettu lapsia. Myös luonnonvoimia vastaan taistelu hedelmöityshoidoilla on mieltäni askarruttava asia. En ole uskonnollinen, mutta väkisinkin nykymaailmassa totuus on se, että monessa tilanteessa ihminen tuntuu "leikkivän jumalaa". En tarkoita tällä sitä, että missään tapauksessa epäröisin hoitohin ryhtymistä. Se ei ole vaihtoehto. Aion tehdä kaikkeni, jotta suurin unelmamme toteutuisi, kyllä minusta sen verran itsekkyyttä löytyy. Nämä tunteet ja myllerrys pään sisällä vaan uuvuttavat ja masentavat minua välillä niin paljon.
Tähän loppuun vielä kappale, joka saa minut joka kerta kyyneliin... "I wanna know what it's like, to bring a dream to life".
https://m.youtube.com/watch?v=JqfGqOx2iDQ
maanantai 5. tammikuuta 2015
Tähän mennessä.
Ennen vauvatoivetta söin Yasmin ehkäisypillereitä varmaankin yli kymmenen vuotta. Aloitin ne muistaakseni yläasteen/lukion vaihteessa, lähinnä kuukautiskipuja ja runsasta vuotoa varten. Kuukautiseni ovat siis olleet nuoresta saakka kohtalaisen kivuliaat ja runsaat. Olen kuitenkin pärjännyt buranan voimalla hyvin ja kipeitä päiviä kohdallani on onneksi vain kaksi per kierto. En muista minkä pituinen kierto minulla oli ennen pillereiden aloitusta, mutta hämärästi muistelisin, että se olisi voinut olla n. 30 päivän mittainen. Pillereiden lopetuksen jälkeen olinkin aika yllättynyt ja hieman huolissani, kun kierto oli välillä todella lyhyt, vain 22 tai 23 päivää. Viime kesän ja nyt syksyn aikana kiertoni on aavistuksen pidentynyt, sen ollessa nyt n. 24-27 päivää. Toinen asia, joka on mietityttänyt, on joka kiertoon kuuluva tiputteluvuoto. Ei siis riitä, että kierto on lyhyehkö, mutta jo ennen sitä 2-5 päivää alkaa tuhruttelu/tiputtelu. Onneksi sekin on nykyään ennemminkin tuon kaksi päivää, eikä pahimmillaan viikkoa! Tästä syystä en ole joutunut montakaan raskaustestiä tekemään, kun kuukautiset alkavat ilmoittelemaan hyvissä ajoin itsestään...
Minulta on siis terveyskeskuksessa tutkittu perus veriarvot ja siellä tehtiin myös sisätutkimus. Lapsettomuuspoliklinikalla minut on myös ultrattu muutamaan kertaan ja kaikki on päällisin puolin näyttänyt oikein hyvältä (limakalvo kierron pituuteen nähden ja follikeleita kasvamassa jne.) Lisäksi olen muutamassa kierrossa käyttänyt ovulaatiotestejä, jotka ovat muuttuneet positiivisiksi....vaikka se ei toki automaattisesti tarkoita, että itse ovulaatio tapahtuisi. Itse ainakin epäilen, että muutamassa kierrossa ovulaatiota ei ole tapahtunut. Sekin on tietysti normaalia.
Viimeisimpien verikokeiden ja miehen simppatestin tuloksia vielä odottelemme ja varaankin ajan hoitojen suunnittelukäynnille kunhan kuukautiseni taas alkavat. Nyt on menossa muistaakseni kp 20. Olemme molemmat normaalipainoisia, terveelliset elintavat omaavia nuoria ihmisiä...mutta joku vain mättää. Toisaalta odotan hurjan paljon tulevaa käyntiä, jolloin selviää miten jatkamme tästä eteenpäin...mutta toisaalta pelkään mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Nämä ovat varmasti tähän tilanteeseen kuuluvia tunteita kyllä, mutta tämä ristiriitaisuus oman pään sisällä on välillä todella uuvuttavaa.
Minulta on siis terveyskeskuksessa tutkittu perus veriarvot ja siellä tehtiin myös sisätutkimus. Lapsettomuuspoliklinikalla minut on myös ultrattu muutamaan kertaan ja kaikki on päällisin puolin näyttänyt oikein hyvältä (limakalvo kierron pituuteen nähden ja follikeleita kasvamassa jne.) Lisäksi olen muutamassa kierrossa käyttänyt ovulaatiotestejä, jotka ovat muuttuneet positiivisiksi....vaikka se ei toki automaattisesti tarkoita, että itse ovulaatio tapahtuisi. Itse ainakin epäilen, että muutamassa kierrossa ovulaatiota ei ole tapahtunut. Sekin on tietysti normaalia.
Viimeisimpien verikokeiden ja miehen simppatestin tuloksia vielä odottelemme ja varaankin ajan hoitojen suunnittelukäynnille kunhan kuukautiseni taas alkavat. Nyt on menossa muistaakseni kp 20. Olemme molemmat normaalipainoisia, terveelliset elintavat omaavia nuoria ihmisiä...mutta joku vain mättää. Toisaalta odotan hurjan paljon tulevaa käyntiä, jolloin selviää miten jatkamme tästä eteenpäin...mutta toisaalta pelkään mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Nämä ovat varmasti tähän tilanteeseen kuuluvia tunteita kyllä, mutta tämä ristiriitaisuus oman pään sisällä on välillä todella uuvuttavaa.
sunnuntai 4. tammikuuta 2015
Ensimmäinen. Meistä.
Huh, tämä tuntuu jännittävältä. Mielen sopukoissa on pyörinyt oman blogin aloittaminen jo pitkän aikaa, oikeastaan vuoden verran. Suunnilleen sen aikaa olen hakenut vertaistukea muista lapsettomuusblogeista...uskaltamatta kuitenkaan edes kommentoida niistä yhteenkään. Minä ja avomieheni olemme tavanneet reilu yhdeksän vuotta sitten ja ensi kesänä juhlimme vihdoin häitämme. Perheeseemme kuuluu myös kaksi pientä koiraa, jotka ovat meille valtavan tärkeitä. Itseasiassa päätimme hankkia ensimmäinen koiramme, kun minulle iski reilu kaksikymppisenä mieletön vauvakuume...kohtalon ivaa, kenties? Koimme yksinkertaisesti olevamme liian nuoria vanhemmuuteen ja samalla halusimme vielä nauttia ihan vain toisistamme jonkin aikaa. Joka tapauksessa, koirat toivat lämpöä tyhjään syliin ja vauvahaaveet siirtyivät kauemmaksi.
Olen aina ajatellut olevani tärkeiden asioiden suhteen hyvin vastuullinen ja koinkin tärkeäksi saada tietyt asiat elämässämme oikealle tolalleen, jotta lapsen olisi hyvä tulla sitten ajallaan maailmaan. Tämä tarkoitti minulle opiskeluiden loppuun viemistä, vakinaisten tulojen ja työpaikan saantia, turvallista ja hyvää kotia ja naimisiin menoa. Lopulta, kun muut kohdat viimeistä lukuunottamatta olivat toteutuneet, ajatus perheenlisäyksestä alkoi tulla ajankohtaisemmaksi. Loppukesästä 2013 minun oli tarkoitus mennä uusimaan ehkäisypillerini ja aikakin siihen oli jo varattu. Sinne saakka en kuitenkaan kerinnyt, sillä meillä oli hyvin vahva yhteinen toivo siitä, että lähitulevaisuudessa meitä voisi ollakin kolme...Onnensekaisin tuntein aloitimme syksyn vieton, joka kuukausi varovasti toivoen...josko nyt olisi meidän vuoromme? Vuodenvaihteen 2013/2014 jälkeen pelko alkoi pikkuhiljaa hiipiä ajatuksiini ja se ei ollut täysin turha, sillä tässä sitä vielä ollaan. Ilman ainuttakaan haamulaista tai plussaa.
Lapsettomuustutkimukset aloitimme 09/14, jolloin hakeuduin terveyskeskuslääkärille ja verikokeiden jälkeen saimme lähetteen lapsettomuuspoliklinikalle. Alkutaipaleella olemme tällä tiellä ja jostain syystä uskon (pelkään), että tämä tie tulee olemaan kohdallamme pitkä. Toivottavasti olen väärässä.
Olen aina ajatellut olevani tärkeiden asioiden suhteen hyvin vastuullinen ja koinkin tärkeäksi saada tietyt asiat elämässämme oikealle tolalleen, jotta lapsen olisi hyvä tulla sitten ajallaan maailmaan. Tämä tarkoitti minulle opiskeluiden loppuun viemistä, vakinaisten tulojen ja työpaikan saantia, turvallista ja hyvää kotia ja naimisiin menoa. Lopulta, kun muut kohdat viimeistä lukuunottamatta olivat toteutuneet, ajatus perheenlisäyksestä alkoi tulla ajankohtaisemmaksi. Loppukesästä 2013 minun oli tarkoitus mennä uusimaan ehkäisypillerini ja aikakin siihen oli jo varattu. Sinne saakka en kuitenkaan kerinnyt, sillä meillä oli hyvin vahva yhteinen toivo siitä, että lähitulevaisuudessa meitä voisi ollakin kolme...Onnensekaisin tuntein aloitimme syksyn vieton, joka kuukausi varovasti toivoen...josko nyt olisi meidän vuoromme? Vuodenvaihteen 2013/2014 jälkeen pelko alkoi pikkuhiljaa hiipiä ajatuksiini ja se ei ollut täysin turha, sillä tässä sitä vielä ollaan. Ilman ainuttakaan haamulaista tai plussaa.
Lapsettomuustutkimukset aloitimme 09/14, jolloin hakeuduin terveyskeskuslääkärille ja verikokeiden jälkeen saimme lähetteen lapsettomuuspoliklinikalle. Alkutaipaleella olemme tällä tiellä ja jostain syystä uskon (pelkään), että tämä tie tulee olemaan kohdallamme pitkä. Toivottavasti olen väärässä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)