Lamaantunut. Se on sana, joka kuvaa parhaiten tällä hetkellä olotilaani. Olen myös hyvin väsynyt ja stressaantunut. Huomaan kuinka kroppani on jatkuvassa jännitystilassa. Aivan kuin hartiani vetäisivät magneetin tavoin koko ajan kohti kattoa. Nukkumaan mennessänikin joudun useaan kertaan aktiivisesti käskemään jokaisen lihaksen erikseen rentoutumaan...huomatskseni taas muutaman minuutin kuluttua olevani samassa jännittyneessa tilassa.
Hyviä hetkiäkin on, mutta ne ovat hyvin lyhytkestoisia. Saatan tulla työpäivän jälkeen hyvällä tuulella kotiin, mutta pienikin vastoinkäyminen tai väsymys saavat mieleni matalaksi hyvinkin äkkiä. Ennen vuodenvaihdetta (ennen amh-tuloksia) odotin innolla kaikenlaisia kissanristiäisiä kuin kuuta nousevaa ja tuntui hyvältä päästä tuulettamaan päätä ystävien kanssa. Nyt huomaan olevani entistä ahdistuneempi kaikesta...olinkin yli kolme viikkoa pääasiassa ainoastaan kotona ja tietenkin töissä. En nähnyt ketään, en käynyt missään...kirjaimellisesti yritin selvitä päivästä toiseen. Toisille kolme viikkoa kotona ei toki ole pitkä aika, mutta omalla kohdallani se on aika harvinaista. Nyt on kuitenkin luvassa lähiviikkoina taas paljon kaikkea sovittua menoa ja tarkoitus olisi kaikkeen osallistua. Kotiin jääminenkään tuskin on järkevää.
Ja toisaalta, se olisi myös itsekästä. Ihmiset ympärilläni (ketkä tietävät tilanteestamme) yrittävät kaikin tavoin piristää...on se sitten lenkkikutsulla, kahvittelulla, tyttöjen illalla, kukilla...minua todellakin ympäröivät ihanat tyypit ja perhe. Pahimmalta tuntuu se, ettei pysty antamaan MITÄÄN takaisin. Olen ennemmin tottunut olemaan kuuntelijan ja olkapään osapuolena...tämä rooli ei sovi minulle yhtään. On kamalaa olla se, joka tuottaa muille huolta ja murhetta..mikä on johtanut siihen, että myös yhteydenpito on jäänyt. Lähipiirini elää tällä hetkellä sitä elämää mitä itse toivoin ja olo on äärettömän yksinäinen...kun ei ole ketään, joka voisi ymmärtää edes pienen piirun verran tätä kaikkea.
Kevään aikataulua katsellessa voisi kuvitella sen kuluvan nopeasti, mutta välillä tuntuu kuin aika matelisi. Pelkään joka hetki, joka kuukausi...että amh laskee edelleen ja kesällä arvo on jo niin huono, ettei mitään ole tehtävissä. Joka kuukautiset kipeät vuodot tuntuvat joka kerta vaikeammalta kestää. Pyrin aktiivisesti unohtamaan kaiken tämän, jotta selviäisin niistä hetkistä kun tajuan kuinka huono tilanteemme on. Ei riitä, että kärsimme lapsettomuudesta, endosta ja kivuista, mutta nyt taistelu käydään aikaa vastaan. Hyvästi haaveille useammasta lapsesta, saatika ajatuksesta "iltatähdestä" sitten joskus. Muut ympärillä miettivät miten lapsia saa tulla niin monta kuin "sielu sietää"... Ja kyllä, olen kateellinen ja katkera. Ja ei, se ei ole minulta pois, mutta tuntuu siltä silti.
Mistä löytäisin rauhan tämän asian kanssa...miten saan kateuden ja katkeruuden katoamaan? Mistä löydän toivoa?
