torstai 29. joulukuuta 2016

Rakenneultra rv 20+6

Nyt elellään jo rv 21+1 ja rakenneultrasta on muutama päivä. Toisin kuin etukäteen kuvittelin, jäi edellisen päivän/illan/yön panikointi hyvin vähään. Oikeastaan unohdin koko utran, kunnes illalla hieman googlettelin ihmisten kokemuksia. Silmiini ei osunut mitään aivan järkyttäviä tarinoita ja pikkuinen mylläsi vatsassa lohduttavasti ja muistutellen itsestään.

Nukuin yön hyvin ja aamullakin sain hyvin alas mango piltin ja mehua (sain ystävältä vinkiksi syödä edes jotain) ja muutenkin olin yllättävän rauhallisin mielin. Saavuimme paikalle juuri ennen aikaamme ja pääsimmekin sisälle lähes heti. Kätilö oli eri kuin niskapoimu-ultrassa, mutta ehkä jopa vielä mukavampi! Eli loistavat kokemukset tähän mennessä Jorvin kätilöistä. Hän sai pelkällä olemuksellaan tilanteeseen sellaisen tunnelman, että pystyin rentoutumaan eikä jännitys saanut minusta otetta. Ultralaitteen osuessa vatsalleni ponnahti ruudulle heti pieni vauvamme, joka alkoi samantien liikkumaan. Kätilö kävi rakenteet läpi ja kaikki näytti olevan erittäin hyvin ja vauva vastasi hyvin viikkoja. Pikku gullen painoarvio oli 470g ja pituus 25cm..ihan hyvänkokoinen siis. Lapsivettä oli kuulemma hyvä ja normaali määrä ja istukka sijaitsee edessä hyvällä paikalla. Ultraus oli hyvin nopeasti tehty, sillä kätilö sai samantien kaikki tarvittavat mittaukset tehtyä, olimme vastaanotolla ehkä kokonaisuudessaan 15 min! Olin todella yllättynyt, sillä olin kuullut ja lukenut kuinka ihmisillä on kulunut siellä paljon enemmän aikaa. Monet ovat myös joutuneet käydä välillä syömässä, vessassa tai käytävällä pomppimassa, jotta kaikki mittaukset saataisi tehtyä. Meillä oli siis tuuria, kun kaikki sujui niin helposti.

Lopuksi kätilö kysyi hieman merkitsevästi, että kun kaikki tärkeät rakenteet oli tarkistettu ja normaaleiksi todettu, niin olisiko meillä vielä jotain kysyttävää. Hymy levisi kasvoilleni ja katsoin vieressä istuvaa miestäni ja sanoin, että jos sieltä se sukupuoli näkyisi niin siitä haluaisimme mielellään veikkauksen. Kätilö sanoi, että tieto ei tietenkään ole 100% varma, mutta ultratessaan haaroväliä hän sanoi siellä näkevänsä kivespussit ja pippelin!!!! Ja kyllä olin itsekin näkeväni ainakin  pallit :D Meille on siis näillä näkymin tulossa pieni poika!!!! Itkuhan siinä tuli ja olin niin onnellinen katsoessani miestäni, joka oli myös silminnähden haltioissaan. Kumpi vain olisi ollut yhtä toivottu ja rakastettu, mutta kyllä tämä tuntuu niin oikealta! Täytyy myöntää, että lähempänä ultraa olo pojasta jonkin verran kasvoi.

Kävimme samana päivä ostamassa ensimmäiset ostokset meidän omalle pienelle pojalle! Kuinka uskomattomalle se tuntuikaan...Kuinka monesti olenkaan kierrellyt vauvanvaate osastolla hypistellen vaatteita kummilapsille tai ystävien lapsille haaveillen juuri tuosta hetkestä! Hieman rikollinen oli olo, mutta ylpeästi vein vaatteet kassalle varmaankin maaiman hölmöin hymy kasvoillani. Kyllä minä haluan alkaa uskoa ja luottaa siihen, että meille syntyy keväällä pieni vauva. Maailman rakkain jo nyt!

 

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Lapsettoman raskausajatuksia

Tässä sitä niin vain lähestytään jo raskauden puoltaväliä. Edelleen tuntuu kummalliselta puhua tai kirjoittaa RASKAUDESTA (siis MINUN?!?!) ja ihan uskomatonta, miten aika on kulunut nopeasti. Vatsa on nyt oikeasti kasvanut mielestäni maailman ihanimmaksi raskausvatsaksi. Kyllä, ensimmäistä kertaa jäin töissä "kiinni" eräälle lapsen äidille, kun päälläni ei ollutkaan parhaiten peittäviä vaatteita. Lapsettomuuden tuskan kokeneena olin jopa hieman liikuttunut, kun tämä äiti oli ensin kysellyt asiaa kollegaltani ja selitti asiaa minulle sen jälkeen sillä perusteella, ettei halua loukata ketään jos vaikka olisi ollut lapsi pitkään toiveissa ja vatsa turvonnut ihan muista syistä. Eli näitäkin ihmisiä löytyy <3

Alunperin olin ajatellut tulla raskauskaapista ulos (luopua ainakin osittain vatsan peittävistä kaavuista) vasta joulun jälkeen, kun rakenneultra on ohitse, mutta täytyy nyt katsoa jaksanko vielä asiaa peitellä. Sitäpaitsi se taitaa olla jo hieman turhaa ainakin työkavereiden kommenttien perusteella. Ultraa en ole osannut vielä jännittää, kun siihen tuntuu olevan vielä pitkä aika...vaikka siihen on enää reilu viikko! Pelkoja ehkä helpottaa se, että "pikku gulle" jo möykkäilee masussa sen verran paljon, että ei ole tarvinnut miettiä onko hän vielä hengissä. Ajatukset rakennepoikkeavuuksista olen koittanut vielä työntää taka-alalle...tiedän, että viimeistään päivää ennen ultraa pelot pääsevät valloilleen kuitenkin. Mutta nyt koitan vielä nauttia tästä onnesta mitä tunnen sisälläni ja joulusta.

Olen kokenut tämän raskauden äärimmäisen eheyttävänä minulle ihmisenä ja erityisesti naisena. Lapsettomuus on jättänyt minuun niin syvät ja kipeät arvet, että en olisi uskonut raskauden vaikuttavan minuun tällä tavoin. Ehkä asiaa on helpottanut se, että olen koko ajan voinut niin hyvin. En ole oksentanut ja pahoinvointia oli vain vähän alkuraskaudesta, kovia kipuja tms. ei juurikaan ole ollut kuten ei myöskään väsymystä tai mielialanvaihteluja. Olen siis mielestäni jopa elämäni kunnossa (vaikka liikunta on kyllä jäänyt minimiin). Välillä olen miettinyt onko minussa jotain vikaa, kun olen päässyt näin helpolla. Lapsettoman ajatusmalli yrittää käynnistyä ja pohtii sitä, ettei kroppaani ole tarkoitettu tähän ja se ei siksi kehitä raskausoireita. Aika kaukaa haettua ja koitankin järkeillä asiat itselleni toisin, vaihtelevalla menestyksellä. Eivätpä lapsettomuushoitojen hormonitkaan vaikuttaneet minuun juurikaan...eli minä vain olen tällainen. Ja koen hehkuvani tätä onnea ja rakastan vartaloani ja sen muutoksia. Kaikki se tuntuu jollain tavalla kovin luonnolliselta. Että näin kuuluu olla. Eli ehkä minä ansaitsen tämän ja pystyn tähän. Tunnen suurta liikutusta ja onnea siitä, miten mieheni katsoo minua. Jokaista muutosta ja kurvia vartalossani ja sanoo vilpittömästi miten kauniilta näytän raskaana ja miten se sopii minulle. Hän myös sanoo saaneensa takaisin sen "Ellun", joka on ollut kadoksissa vuosia. Ja jos mies sanoo, että olen hyväntuulinen, rento oma itseni niin sitten varmasti olen!

Mitä tahansa elämä tuo tullessaan, niin ainakin haluan muistaa eläneeni tätä aikaa, jolloin olin onnellisin ikinä koko elämäni aikana. Vaikka jotain kävisikin, niin tuskin toivon silloin, että en olisi nyt nauttinut tästä kaikesta. Se on vain otettava vastaan sitten ja käsiteltävä siinä tilanteessa. Tämä voi hyvinkin olla rnsimmäisen ja viimeinen kerta kun saan kokea tämän. On siis elettävä tässä hetkessä ja nauttia täysin rinnoin.

Ellu ja "pikku gulle" rv 19+4 <3

tiistai 29. marraskuuta 2016

Sunnuntai. Päivä jolloin tuntui, että kaikelta lähtee pohja.

Olin koko viikon odottanut viikon, että pääsisin viettämään rauhallista viikonloppua ilman suunnitelmia. Kaikki oli mennyt hyvin, siis todella hyvin. Vatsa oli alkanut kasvamaan, silloin tällöin olin tuntevinani pieniä hipaisuja...liikkeitäkö? Mieli oli rauhallinen ja äärimmäisen onnellinen. Jollain tasolla olin kai saavuttanut luottamuksen tulevaan.

Lauantaina olimme miehen kanssa yhdynnässä, jonka jälkeen siistiytyessäni huomasin aivan hennon vaaleanpunaista paperissa. En kuitenkaan säikähtänyt, sillä ajattelin limakalvojen vain hieman ärtyneen. Eikä vuotoa ilmaantunut tuon jälkeen. Ainoastaan alavatsa tuntui herkältä illalla, mutta siitäkään en osannut olla huolissani.

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina päivä alkoi normaalisti ilman mitään tuntemuksia tai vuotoja. Nukahdin aamupäivällä sohvalle päiväunille pariksi tunniksi. Miehen tullessa kotiin nousin sohvalta alkaakseni laittaa ruokaa ja samassa huomasin, että housuihin lirahti jotain. Tässä vaiheessa ajattelin vielä, että se taisi olla pissaa. Järkytyksekseni istahtaessani pöntölle, se värjäytyikin kirkkaan punaiseksi virtsatessani. Huusi miehelleni, että nyt tulee verta. Siitä alkoi lohduton itku, olin aivan varma, että raskaus menee kesken siinä ja nyt. Haukoin henkeäni, itkin ja mietin mielessäni miten tämä ei voi olla totta. Tuona sunnuntaina olimme rv 16+4 ja olin kuolla ajatellessani, että joutuisin synnyttämään pienen vauvamme siihen. Mies koitti rauhoitella ja sanoa, että ei heti mietittäisi pahinta mahdollista. Mutta nuo sanat menivät siinä vaiheessa kuuroille korville. Pyyhin hysteerisenä verta pois ja huomasin, etten kuitenkaan valuttamalla vuotanut. Pissan jälkeen kirkkaan punaista verta jäi paperiin kuukautistuyppisesti. Tungin paperia housuihini ja kaivoin puhelimen esille.

Ensimmäiseksi soitin äidilleni (sillä mieheni oli juuri lähtemässä koko illaksi pois) ja pyysin häntä luokseni tueksi. Päätimme myös lähteä hakemaan ystävältäni dopplerin, jotta voisin kuunnella onko sisälläni enää elämää. Vuoto oli maltillista, mutta vatsa alkoi tuntua hieman aralta, jomotti oikeastaan. Huoli ja pelko oli käsinkosketeltavissa, mutta pahimman hysterian jälkeen pysyin yllättävän hyvin kasassa. Palattuamme kotiin aloin heti kuuntelemaan vatsan läpi sydänääniä ja suureksi helpotukseksi ne sieltä löytyivätkin! Oli lohdullista ajatella, että ainakaan en ollut kantanut kuollutta vauvaa ja ehkä keskenmeno ei ollutkaan meneillään. Sain toivoa.

Soitin myös Jorvin naistentautien päivystykseen, josta sain kyllä rauhoittavia tietoja ja toisaalta (kuten arvasinkin)  myös tiedon, että jos kivut tai vuoto yltyy, niin olisi otettava suunnaksi Kätilöopisto. Minua neuvottiin myös tarvittaessa ottamaan yhteyttä seuraavana päivänä omaan terkkariin.

Illan selvisin olosuhteisiin nähden hyvin, kiitos ihanan rakkaan äitini. Vuoto edelleen vähentyi ja lopulta puoleenyöhön mennessä vuoto oli muuttunut ruskeaksi. Se myös hieman huojensi mieltäni. Aamulla soitin neuvolaan, josta sain aivan ihanaa ja ymmärtäväistä palvelua! Sain sinne ajan sydänäänten kuunteluun ja sain myös ajan terkkariin lääkärille. Lääkärissä otettiin vain bakteerinäyte sekä jätin virtsanäytteen. Neuvolassa pääsin ihanalle hoitajalle, jonka kanssa juttelu helpotti ja pääsin kuulemaan vahvat sydänäänet ja vauhdikkaasti liikkuvan pienen. Lisäksi tänä aamuna meillä oli neuvolalääkäri, joka tarkasti kohdunkaulan tilanteen; se oli normaali eli muutoksia ei ollut. Hän myös ultrasi jollain aivan antiikkisella laitteella, jolla ei kyllä ollut saada mitään selvää. Muutoin lääkäri oli kyllä..noh, ei parhaimmasta päästä. Mutta ei sillä niin väliä. Kaikki kuitenkin vaikuttaisi olevan kunnossa.

Tietenkään en voi olla varma, selvisinmekö nyt pelkällä säikähdyksellä, mutta olo on kuitenkin nyt edes aavistuksen parempi. Olen ollut sairaslomalla nyt pari päivää ja olen vielä huomisenkin. Oma henkinen hyvinvointi on kokenut niin suuren kolauksen, että tästä selviäminen kestää. Samalla olen myös surullinen, sillä se luottavainen ja rauhallinen olotila on menetetty. Mutta kestän sen, kestän ihan mitä vain. Kun vain saisimme tämän pienen sisälläni kasvavan lapsemme syliin saakka. Rakastamme häntä ihan valtavasti jo nyt.  

tiistai 1. marraskuuta 2016

Np-ultra

Olimme eilen rv 12+5 niskapoimu ultrassa Jorvissa. Oli uskomaton tunne, että tosiaan ollaan näinkin pitkällä ja juurihan minusta tuntui, että tuohon ultraan on ikuisuus. Rauhallinen ja levollinen mieli kesti juurikin edelliseen iltapäivään saakka. Sitten alkoikin kauhukuvien muodostuminen ja totaalinen paniikki. Se on hassua miten toisena päivänä jaksaa luottaa siihen tunteeseen, että kaikki on hyvin ja toisessa hetkessä se tunne tuntuu naurettavalta ja onkin ihan varma siitä, että raskaus olisi mennyt kesken. Mietin tarkasti kenelle joutuisin soittamaan ja missä järjestyksessä jos kaikki ei olisikaan hyvin. Siis lähinnä töihin menon kannalta. Pohdin sitä miten joutuisin ehkä kaavintaan jos raskaus olisi edennyt jo "liian pitkälle" ja miten poissaolot, sairausloma ja oma henkinen jaksaminen vaikuttaisivat töissä. 

Illalla nukahdin hetkeksi mentyäni nukkumaan, mutta heräsin ehkä tunnin unien jälkeen ja koko loppuyö meni panikoidessa. Aamulla itku oli herkässä ja päästyämme sairaalan odotustilaan ja nähtyäni tutun työntekijän siellä, sukesivat hanat. Pelotti vaan niin hirvittävästi. Jonkin ajan kuluttua meidät kutsuttiin sisään ja mukavan oloinen kätilö otti meidät vastaan. Kun hän kysyi miten olemme voineet aloin jälleen itkemään. Kerroimme voineemme hyvin, mutta nyt jännitti ja pelotti todella pahasti. Kätilö kosketti hellästi olalle ja pääsinkin pian hyppäämään pedille. 

Katseemme kiinnittyivät ruudulle, joka näytti lyhyen hetken suttuiselta kunnes pieni ihmisenalku ilmestyi siihen ja kuulin kauniit sanat: "Siellä näkyy teidän vauva ja sydänkin lyö hyvin". Itku pääsi taas. Sopersin itkun seasta, että koko raskaus on ollut hyvin oireeton ja siksi pelko purkautui nikn voimakkaasti. Tämän jälkeen saimme kuulla ihanan yksityiskohtaisesti tyypistä mistä häneltä löytyi mitäkin. Jo ultran alusta saakka tyyppi liikkui todella vahvaeleisesti ja aktiivisesti. Välillä kävimme kaikki nauramaam kun tyyppi ponnisti jaloillaam ja heilui kohdussa oikein kunnolla. Sydänäänten kuuleminen kävi jälleen itkettämään, kaikki oli jotenkin niin epätodellisen ihanaa. Ja niin paljon konkreettisempaa. Niskaturvotus oli normaali, jos oikein muistan niin 1,3 mm. Toki vielä odottelemme kirjallisia tuloksia (tai puhelua jos riskiä onkin). Ainoa mikä jäi harmittamaan, kun unohdin kysyä missä istukka sijaitsee.

Saimme mukaamme kasan kuvia ja olo on ollut ultran jälkeen miljoona kiloa kevyempi. Myös kiintyminen itse tyyppiin, eikä "vain raskauteen" sai aimo harppauksen, kun hän oli jo ihan oikean vauvan näköinen. Olisi kyllä ihan kamalaa jos tämän jälkeen kävisi jotain...en voi tajuta miten siitä selviäisi. Pelko varmasti seuraa ikuisesti, mutta nautin nyt tästä kevyemmästä olosta ja kasvavasta rakkaudesta meidän vauvaa kohtaan. Juuri nyt olen niin kovin onnellinen.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Rv 12+0

Siis mitä ihmettä! Nytkö olisi sitten ensimmäinen kolmannes takana?! Siis JOS on. Olo on kuin pahimman luokan huijarilla, kun olen päässyt niin helpolla. Kunpa se ei vaan tarkoittaisi mitään pahaa. Olo on hyvin ristiriitainen, kun minussa vallitsee pääosin tunne, että ehkäpä kaikki tosiaan on hyvin...tavallaan ei ole syytä pelätä muuta. Mutta tämä koko raskauden kestänyt "oireettomuus" tai ehkä oikeammin "vähä oireisuus" pistää välillä mietityttämään ja nostaa pelot esiin. Yritän parhaani mukaan torjua ne tunteet ja nauttia siitä ajatuksessa, että MINUN vatsassani, kohdussani, kasvaa meidän pieni vauvanalku.

Olemassa olevia oireita tällä hetkellä ovat turpeat tissit (mutta ne eivät ole enää kipeät kuin välillä hetkellisesti...enkä tästäkään ole seonnut 😝), nippailut vatsalla sekä öiset vessareissut. Rakko on ollut alusta saakka jotenkin herkkä, mutta nyt olen siitä hyvin tietoinen koko ajan. Ihan alkuraskaudessa en kuitenkaan mielestäni käynyt yhtään useammin vessassa kuin normaalisti (mulla on ihan yliaktiivinen rakko, veikkaan johtuvan endosta). Nyt kuitenkin erityisesti öisin juoksen vessassa jatkuvasti. Se ärsyttää. Alavatsaa painellessa (kevyesti) olen tuntevinani pienen kummun ja kohdussa painelu tuntuu epämukavalta. Jospa se siellä kasvaa 💗 Niin ja vessajutuista tulikin mieleen yksi oire, eli kova vatsa. Vatsani on aina toiminut normaalisti tai jopa liiankin hyvin. Nyt onkin ihan eri juttu. 😁
Np-ultra on meillä ensi viikolla, rv 12+5. Onneksi se on aamulla, jotta koko päivää ei tarvitse pelätä ja jännittää. En nyt ottanut ko. päivää vapaaksi töistä...ajattelin, että jos uutiset ovat huonoja, niin saanen tarvittaessa sairaslomaa. Ainoastaan sen päiväinen tärkeä palaveri tuottaa minulle päänvaivaa, mutta päätin senkin suhteen, että huolehdin siitäkin sitten jos on tarve. Ehkä kaikki onkin hyvin ja voin mennä töihin hymy korvissa saakka. Ehkä.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Rv 10+0

Uskomatonta, että näinkin pitkällä jo ollaan ja vielä suhteellisen täysijärkisenä. Viikot tuntuvat kuluvan nopeastikin, mutta toisaalta tuntuu, että raskauden pahimpia riskiviikkoja on vielä hirvittävästi jäljellä. Ja eihän koskaan voi tietää, vaikka myöhemminkin tapahtuisi jotain. Väkisinkin sitä törmää erilaisia juttuja netissä lukiessaan keskenmenoihin ja keskeytyneisiin keskenmenoihin myöhemmilläkin viikoilla. En varsinaisesti tuota aihetta ole googlaillut (ennemminkin vältellyt), mutta aina ne jutut ponnahtavat silmille ja ruokkivat sisällä kytevää pelkoa. Sen lisäksi täällä blogimaailmassakin tulee vastaan ihanien onnentarinoiden lisäksi niitä surullisempiakin ja ne kyllä tässä vaiheessa koskettavat todella syvästi. 😭❤️

Raskausoireita ei hirvittävästi ole tullut lisää...ainoastaan kahvin juonnin olen joutunut lopettamaan, sillä en enää saa sitä yökkimättä alas, vaikka hetkeä ennen olisikin tehnyt mieli sitä. Kahvi ei siis haise mielestäni ällöttävälle, mutta siitä tulee kuitenkin huono olo. Edelleenkään en ole oksentanut ja voin töissä jopa paremmin kuin esim. viikonloppuisin kotona. Johtunee säännöllisemmästä syömisestä. Vatsaa välillä tuikkii ja nipistelee, vatsa on turvonnut (mutta 1kg oli jopa lähtenyt painoa) ja tissit on kuppikoon suuremmat.

Ensimmäisessä neuvolassakin tuli käytyä, jossa käytiin perustietomme läpi. Käynti kesti vähemmän aikaa kuin olin kuvitellut, mutta neuvolatäti oli mukava vanhempi rouva ja olin tyytyväinen, kun mies kertoi haluavansa tulla neuvolakäynneille mukaan aina kun vain pääsee. Seuraava käynti on marraskuun alkupuolella ja silloin kuunnellaan sydänäänetkin (jos vaan tyypillä on kaikki hyvin❤️). Nyt odottelemme aikaa np-ultraan...se olisi siis seuraava kerta, kun saamme kuulla onko pikkuisella edelleen kaikki hyvin. Haluan kovasti uskoa, että niin on...muuta vaihtoehtoa en pysty edes ajattelemaan. Olen kovasti katsellut netistä kotidopplereita ja tekisi mieli kovasti sellainen hankkia. Mutta toistaiseksi olen pystynyt pidättäytymään siitä. Mutta ajatus siitä, että voitaisi miehen kanssa iltaisin kuunnella pikkuisen sydämen jumputusta...se olisi niin ihanaa ja myös mieltä rauhoittavaa. Paitsi sitten se toinen kääntöpuoli...jos emme saisikaan ääniä kuulumaan. No, annan ajatuksen vielä hautua ja katsotaan mihin päädytään.

Kunpa vaan kaikki menisi hyvin. 🙏🏼

lauantai 24. syyskuuta 2016

Varhaisultra

Perjantaina koitti vihdoin kauan odotettu varhaisultra. Vasta edellisenä iltana alkoi pelko hiipiä pikkuhiljaa, mutta sain kuitenkin nukuttua yön suhteellisen hyvin. Vaikka pidemmän aikaa olin pystynyt olemaan luottavaisin mielin, niin kummasti ne pelot sieltä vain nousivat. Varsinkin sitten aamulla. Onneksi olin ottanut päivän vapaaksi töistä...ei olisi tullut mitään työnteosta tuona päivänä. Autossa matkalla Naistenklinikalle alkoi jännitys puskea pshasti päälle ja kysyinkin mieheltä eikö tätä yhtään jännitä! Kuulemma oli enemmän sellainen innostunut jännitys...toinen kun on aina ihanan positiivinen.

Vastaanottoaikamme oli noin 20 min myöhässä ja siinä istuskellessa ja odotellessa pahin paniikki hetkeksi laantui. Lopulta meidät kutsuttiin huoneeseen ja hoitaja iloisesti totesi, että "teillähän olikin iloisia uutisia!". Hymyilin takaisin ja vastasin, että "juu, toivottavasti". Lääkäri kysyi voinnista ja kerroin voineeni pääsääntöisesti hyvin ja päässyt helpolla. Ei vuotoja eikä pahempia kipuja.

Sitten olikin aika riisua pöksyt ja hypätä niin tutuksi tulleelle pedille. Kuinkahan monta kertaa tässä viimeisen kolmen vuoden aikana olenkaan tehnyt samoin ja avannut haarani ties kenelle?! No, tällä kertaa kaikki oli kuitenkin niin toisin. Ihan erilaista. Jännitti varmasti enemmän kuin koskaan ja käänsin katseeni seinää vasten ja puhaltelin paniikkia pois. Pala oli jo valmiiksi kurkussa. Onneksi aika nopeasti ultrauksen alettua lääkäri totesi, että siellä näytti oikein hyvältä ja pyysi meidät katsomaan ruutua. Siinä vaiheessa kyyneleitä oli turha pidättää ja koin valtavaa helpotuksen tunnetta. Lääkäri esitteli mistä löytyi mitäkin ja pikku katkaravun syke sai meidät herkistymään. Mies suuteli minua otsalle ja olin ihan valtavan onnellinen.

Tyyppi vastasi viikkoja, jotka olivatkin perjantaina vasta 7+2 (eikä 7+4 kuten olin luullut). Nämä laskutavat ilmeisesti vaihtelevat...? Kotiin palattuani uskalsin varata meille ensimmäisen neuvolan, joka on parin viikon kuluttua. Se tuonee osaltaan taas lisää konkretiaa tälle kaikelle. Nythän siirryimme normaaliin seurantaan ja suljimme takanamme ainakin toistaiseksi lapsettomuuspoliklinikan ovet.

Edelleen vointi on ollut hyvä, välillä pahoinvointi aaltoja tulee, väsyttää vietävästi ja vatsaa on taas alkanut nippailemaan...ja tukeni&turvani ovat edelleen kipeät ja kasvaneet tissit! Niitä voi vaivihkaa tunnustella ja huojentaa mieltä! :D Nyt vaan toivon viikkojen vilistävän ainakin sinne 12.viikolle saakka, jolloin pahimmat riskit olisivat ohitse. Vaikka tuskin tässä raskaudessa pääsen kokemaan vessakäyntiä milloin en syynäisi tarttuuko paperiin verta...

lauantai 17. syyskuuta 2016

Joskus voi elämä yllättää

En oikein tiedä mitrn tätä tekstiä edes aloittaisi. Aikaa on kulunut ja en ole pystynyt kirjoittamaan sanaakaan. Ehkä olen pelännyt, että jos asian oikeesti tuo julki, niin se viedäänkin pois. Ja vaikka lukijoita blogilla ei varmaankaan monia ole, niin väkisinkin sitä miettii minkälaisia tuntemuksia ihmisissä herättää omilla kirjoituksillaan.

No asiaan. Piinapäivät sujuivat loppuun saakka hyvin samalla kaavalla; huimausta ja epämääräisiä kipuja/tuntemuksia kohdussa ja munasarjoissa, hikoilua, palelua...ei mitään toivoa herättävää. Pp11 ja pp12 (verikoe päivä) vatsaan sattui niin kovasti, että jouduin ensin ottamaan Panadolin ja seuraavsna päivänä turvauduin Buranaan, koska en pätkääkään uskonut plussaan. Myös yksi tippa ruskeaa verta ilmestyi pikkohousunsuojaan. Viimeistään silloin päätin olla testaamatta, kosks halusin säästää itseäni siltä yhdeltä yksinäiseltä viivalta.

Pp13 menin normaalisti töihin ja ihmettelin miksi tiputtelu ei ollut yltynyt ja kivutkin olivat poissa. Naistenklinikalta soitettiin ja hipsin kahvihuoneeseen kuulemaan tuomion. Olin täysin valmistautunut siihen, että uutta hoitoa lähdettäisi suunnittelrmaan. Meinasin siis tuolilta tippua, kun hoitaja onnitteli hyvästä hcg arvosta! Rupesin hyperventiloimaan ja itkemään, pyytelin anteeksi ja koitin selittää, että tulos oli todellinen shokki. Hoitaja rauhoitteli ystävällisesti ja lopulta pystyi kertomaan miten edetään. Tämän jälkeen soitin miehelle, joka oli hyvin huojentuneen oloinen, joskaan ei yhtä shokissa kuin minä.

Aluksi olo oli epätodellinen, mutta hyvin onnellinen. Jaoimme avoimesti tämän tiedon läeistemme kanssa, jotka ovat olleet tietoisia hoitoprosessimme vaiheista muutenkin. Ja kuinka ihanaa ja liikuttavaa myötäeloa olemme saaneet. <3 Näille ihmisille haluaisin kertoa myös jos jotain pahaa tapahtuisi.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet täynnä epäuskoa, onnea, PANIIKKIA (yhtenä päivänä tissikipu katosi muutamaksi tunniksi ja itkin jo miehelle pihelimessa kun pelkäsin niin paljon) ja stressiä! Olen voinut todella hyvin, ainoa selkeä raskausoire on tissikipu ja niiden turvotus, joka alkoi muutama päivä plussan jälkeen. Vatsalla on välillä tuntemuksia, mutta suuremmat kivut ja vuodot ovat pysyneet poissa! 🙏🏼  Vasta viimeisen viikon aikana olen kokenut muutamia pahoinvointi kohtauksia, mutta oksentanut en vielä ole. Jos kaikki on hyvin, niin tänään olisi rv 6+5 ja ar-ultra Naikkarilla viikon kuluttua.

Olen valtavan kiitollinen, että olen saanut kokea edes tämän...en voi uskoa, että tämä kroppa pystyi tähän ja toivon enemmän kuin mitään elämässäni, että se onnistuisi pitämään pienemme turvassa. En tiedä miten selviäisin jos tämä viedäänkin pois. Kun se pieni "Gulliina" tuolla sisälläni on jo niin äärimmäisen rakas. Toive sinne jonnekin korkeammalle taholle: Anna tämän kestää. Anna minun tehdä minulle rakkaimmasta ihmisestä Isä.


perjantai 19. elokuuta 2016

Alkionsiirto ja PP 2 päivän fiiliksiä

Kohtuuni siirrettiin keskiviikkona kaksipäiväinen, nelisoluinen alkio. Olin järkyttävässä jännitystilassa, kun sain tiedot enkä muista sanottiinko alkiosta "hyvä" vai "ihan hyvä". Hyvät uutiset loppuivat siihen, kun sain tietää kahdeksasta munasolusta seitsemän olleen kypsiä, mutta vain tuo yksi hedelmöittyi ja lähti jakautumaan. Pakkaseen ei siis luonnollisestikaan saatu mitään ja seuraavaksi meille tehdäänkin sitten ICSI. Josko saataisi useampi hedelmöittymään. Täytyy ssnoa, että olin aika shokissa uutisesta, vaikka eihän sen pitäisi olla mikään yllätys. Samassa hetkessä se pieni toivonpilke silmäkulmassa katosi ja mielen vsltasi tunne, ettei tästä mitään tule.

Pedille oli kuitenkin noustava ja pelkäsin hirvittävästi, että siirto olisi yhtä tuskallista kuin aukiolotutkimus ja inseminaatio. Ilmeisesti täysi rakko kuitenkin oikaisi paikat hyvin ja lopulta siirto ei sattunut yhtään. Pelonsekainen itku pääsi siinä vaiheessa, kun instrumentteja haettiin, mutta kiltti hoitaja tuli pitämään minua kädestä (mies ei päässyt mukaan) ja sain itseni rauhoitettua.

Nyt olem elellyt normaalisti ja voinut ihan hyvin. Vatsa ja erityisesti munasarjat ovat hieman kipuilulla ilmoitelleet itsestään punktiosta saakka. Oikeastaan tuntuu aika samalta, kuin vähän ennen tiputtelun/kuukautisten alkua. Toivottavasti ne eivät kuitenkaan vielä ala. Nännit ovat Ovitrellen pitämisestä saakka olleet kipeät, vatsa on ollut hieman sekaisin ja meinasin tänään pyörtyä töissä, kun huippasi niin paljon. Lugestroneista johtuvaa, luulisin.

Hetkeäkään en usko, että tästä tärppäisi, ei tunnu henkisesti eikä fyysisesti siltä. Jos jotain positiivista, niin en ole piinaillut rbkä stressannut asiasta. Oikeastaan unohdan koko asian välillä! Mutta hyvä näin, ainakin aika kuluu ihan mukavasti. Ja päivien edetessä voi mieli toki muuttua...aika näyttää!

tiistai 16. elokuuta 2016

Punktio

Eilen siis koitti kauan odotetun ja pelätyn punktion aika. Viikonloppuna sumutin viimeiset Synarelat, pistin viimeiset Gonalit (miten se tekikin välillä niin kipeää, että joutui etsimään pitkään paikkaa mihin sai pistettyä??) ja lauantain juhlista hipsimme miehen kanssa kesken kaiken autolle (ns. ulkojuhlat), jossa pistin Ovitrellen pelkääjän paikalla auton lamppujen valossa!

Onnistuin asennoitumaan tulevaan yllättävän viileästi ja työnsinkin pelin ja paniikin tunteet sivuun onnistuneesti. Sain nukutuksi hyvin yön ennen punktiota ja aamukin meni perus rutiinien kera hermoilematta. Naikkarille päästyämme pääsimme samantien tilaan, jossa olivat sängyt vierivieressä, vain verhot antamassa hieman yksityisyyttä. Meitä oli yhteensä kuusi pariskuntaa ja oma vuoromme oli neljäntenä. Vaihdoin sairaalavaatteet päälleni, jonka jälkeen (ihana!) hoitaja tuli kertomaan ohjeet tulevaa varten ja sain kipulääkettä ja rauhoittavaa. Lisäksi sain tipan käteeni. Hetkeksi taisin siinä torkahtaa ja pian olikin jo aika lähteä kohti "punktio huonetta". Tässä vaiheessa aloin täristä hullunlailla, mutta hoitaja ja mies olivat hyviä rauhoittelijoita. Sain vielä suoneen kipulääkettä ja rauhoittavaa ennen aloitusta. Punktio sattui välillä aika paljon, mutta hengittelyllä ja tasaisesti lisätyllä kipulääkkeellä selvisin siitä hyvin! Saaliiksi saatiin 8 rakkulaa, joissa kaikissa oli solu. Ihan hyvin siis. Punktion jälkeen voin hyvin, vaikka vatsakipu olikin ajoittain aika kovaa ja vuotoa tuli myös jonkin verran. Tänään kipu on ollut enää samantyyppistä kuin ovulaation aikaan ja vuoto hyvin vähäistä.

Hurjaa ajatella, että tällä hetkellä mun ja miehen solut on siellä jossain maljalla ja toivottavasti löytävät toisensa...Nyt vaan pidän sormet ja varpaat ristissä, että puhelin ei tänään soi ja pääsisin huomenna hakemaan alkion matkaan... <3

perjantai 12. elokuuta 2016

1. Punktio päivä sovittu!

Tänään koitti paljon kertova ultra tämän ensimmäisen IVF hoidon kohdalla! Kumma kyllä, nukuin ihan hyvin, enkä nähnyt painajaisiakaan. Homma oli jälleen kerran pikaisesti hoidettu ja uutiset hyviä. Oikealla puolella näkyi yksi isompi follikeli ja muutama pienempi, vasemmalla taas ainakin seitsemän hyvän kokoista follia. Lääkäri käänsi monitorin minulle nähtäväksi (harvinaista?) ja näytti "kauniin" limakalvon sekä follit. Tuli jälleen hyvä mieli, sellainen kohdattu olo.

Aikataulullisesti homma menee nyt niin, että tänään vielä sumut nenään sekä vika Gonal F 300 iu, huomenna sumut aamulla ja illalla sekä irrotuspiikki Ovitrelle illalla. Joudunkin siis kesken huomisten juhlien piikitellä itseäni...tuleepahan sekin koettua! Sunnuntaina on "välipäivä" ja maanantaina koittaa punktio.

Olen koko hoidon ajan suhtautunut tähän kaikkeen hyvin "viilipyttymäisesti", mutta tänään hanat aukesivat ja niitä onkin sitten ollut vaikeampi saada kiinni. Sulkiessani lääkärihuoneen ja lähtiessäni kävelemään alkoivat kyyneleet valua helpotuksen seurauksena. Tietenkin kaikki voi vielä mennä päin persettä...mutta toivoakin on. Lääkäri sanoi vielä lähtiessäni, että hyvältä näyttää ja hymyili kannustavasti. Olen kovin onnellinen siitä, että juuri hän on maanantaina vuorossa telemässä punktiot.

Tähän mennessä kaikki on mennyt varsin hyvin...eli missäköhän kohtaa jokin menee pieleen? Pessimisti ei pety (paitsi että pettyy kuitenkin).

torstai 4. elokuuta 2016

1. IVF

Tässä sitä ollaan. Keskellä koeputkihedelmöitys hoitoa. Lapsettomuutta tulee syyskuussa täyteen 3 vuotta, sitä voikin sitten juhlistaa samalla omien 30v. juhlien muodossa. Olin kuvitellut haluavani isommatkin juhlat, mutta tällä hetkellä ajatus ahdistaa. Ikäkriisiä pukkaa, kun se mummotautikin hiipuvien munasarjojen takia on oven takana.

Kuitenkin, ensimmäinen IVF hoito on nyt alkanut ja se tuo ainakin jonkinlaista toivoa. En usko, mutta toivon. Hyvin epätodennäköistä, että ainakaan ensimmäisellä kerralla onnistaisi...jos koskaan, kun näitä munasolujen laatuun vaikuttavia tekijöitä on useampi, siis todennäköinen endo ja hiipuvat munasarjat. Mutta nyt ollaan sillä viimeisellä tiellä...ainakin luulisin. En usko, että lahjasolut tai ainakaan adoptio ovat meitä varten. Vaikka ei sitä koskaan tiedä. Odotan kuitenkin "innolla" tätä hoitoa, sillä ainakin se antaa jotain viitteitä tulevasta. Ja jos hyvin käy, niin toinen hoito kerettäisi aloittaa vielä tämän vuoden puolella, kun lääkekattokin on ylitetty samantien. Tietysti toivon, että heti tärppäisi tai saataisi jotain pakkaseen, mutta pahimman tapahtuessa on sitten edes jotain positiivista.

Aloitin kesäloman aikana oman hormonitoiminnan lakkauttavan Synarela nenäsumutteen, joista ainoina oireina ovat olleet öiset hikoilupuuskat, tissien kutistuminen, turvotus ja huimaus. Eli sanoisin, että aika helpolla olen päässyt. Eilen pistin ensimmäisen Gonal F 300 ja sitä jatkan sumuttelun kera ensi viikon vielä. Samaisen viikon perjantaina tsekataan ultrassa tilanne ja JOS kaikki menisi kuten Strömsössä, olisi Ovitrelle irrotuspiikki viikonloppuna, punktio ma ja alkionsiirto ke! Tämä olisi siis ideaali tilanne, mutta aikataulu tietysti elää riippuen aiitä miten munasolut kasvavat.

Ultrassa eilen oli siis kaikki hyvin ja lääkäri oli positiivisesti yllättynyt, kun vasemmalta puolelta löytyi 6 kpl alkurakkuloita/soluja (vai mitä olivatkaan nimeltään). Nyt vaan toivotaan, että ne kaikki lähtisivät kasvamaan ja mielellään vielä lisää voisi tulla... Ja lääkäristä täytyy mainita, että oli kyllä hirmu kiva, tykättiin molemmat hänestä kovasti (oli meillä myös hoidon suunnittelukäynnillä). Ja hoitajathan siellä ovat olleet aina ihania.

Uskon, että aika tästä eteenpäin kuluu nopeasti ja varmasti lähempänä toimrnpiteitä jännitys ja pelko kasvaa. Yritän kuitenkin pitää positiivisen mielen. Ei kai tässä muu auta.

torstai 2. kesäkuuta 2016

Onnellisuudesta.

Mä olen tämän vuoden aikana pohtinut tosi paljon omaa onnellisuuttani. Tässä lähivuosina olen ollut kunnon tunteiden vuoristoradan kyydissä perheenjäsenen sairastumisen kanssa, ystävien elämässä tapahtuneiden iloisten ja surullisten asioiden myötä, kihla-ja häähumun ja tietysti lapsihaaveiden ja lapsettomuuden kriisin myötä.

Tällä hetkellä voin onneksi sanoa voivani hieman paremmin. Mitä se sitten tarkoittaa? Arkipäivässä se näkyy siten, että jaksan ainakin jonkin verran nähdä ystäviä. Erilaiset spesiaalit illanvietot ym. saavat mielen virkistymään ja niistä nautin tosi paljon. En ole itkenyt aikoihin, toki ahdistus vie välillä vallan, mutta pahemmilta itkuilta on vältytty. Kuitenkaan ei ole sellainen olo, että sisällä kytisi...Varmasti tulen tätä lapsettomuuden tuskaa vielä itkemään vuosikymmentenkin päästä. Mutta nyt ei tarvitse.

Pohdiskellessani olen tullut siihen tulokseen, että minulla on elämässä monia asioita, joista olen äärimmäisen onnellinen. Haluan aktiivisesti muistaa tämän, jotta synkät ajatukset eivät vie minua syvyyksiin. Olen kiitollinen ihanasta miehestäni ja perheestäni. Heiltä saan rakkautta, tukea, turvaa..kaikkea mitä voi vaan toivoa ja enemmänkin. Olen kiitollinen ja onnellinen ystävistäni ja heidän perheistään. Olen syvästi liikuttunut siitä tuesta mitä olen saanut heiltä tänä aikana. Olen iloinen työstäni ja mielettömistä tyypeistä ketä saan siellä kasvattaa. Olen kiitollinen koiristamme, jotka ovat minulle kuin lapsia.

Mutta se mikä saa minut surulliseksi, on vastaukseni kysymykseen "Olenko onnellinen?". Olenko paha, kamala ja epäkiitollinen ihminen, kun vastaukseni on "en"? Minä voin kokea onnellisuutta ja iloa, mutta sydän on tällä hetkellä niin rikki, etten koe itseäni onnelliseksi. Mietin myös voinko koskaan tuntea itseäni onnelliseksi jos minusta ei tule äitiä? Tällä hetkellä ajatus tuntuu mahdottomalta...mutta miten voisin elää loppuelämäni "puoliteholla" kuten nämä muutamat vuodet? Tunnen syyllisyyttä, kun tunnen näin. Mutta yksinkertaisesti olen vain niin surullinen, että se peittoaa onnellisuuden.

Järki sanoo, että kyllä tästä jotenkin selviää...mutta lapsettomuus jättää ikuiset arvet. Eikä anna unohtaa, vaan muistuttaa itsestään elämän eri vaiheissa loppuun saakka.

lauantai 28. toukokuuta 2016

Hetken mietteitä.

Hieman painostava ja harmaa ilma, levottomasti nukuttu yö, yksinolo ja (liikaa) aikaa ajatella. Olo on jälleen ahdistunut ja alakuloinen. Useamman päivän jatkunut jomottava vatsakipu alkaa ketuttamaan - alkaisi vaan jo ne pirulaiset.

Töissä olo on ollut hetkittäin raskasta; lyhyen ajan sisällä olen saanut kuulla kuinka kolme lasten äitiä ovat raskaana. Yhtä heistä olen pystynyt sivulauseessa onnittelemaan...muuten välttelen aihetta. Very mature, ah, olen niin ylpeä itsestäni! Näiden vatsojen lisäksi näen päivittäin pieniä vauvoja tuoreiden äitien hakiessa hoitolapsia...sekin välillä saa mielen haikeaksi. Työstäni lasten parissa on tullut oikea masokismin tyyssija. Työ jo itsessään muistuttaa siitä mitä minulla ei ole ja mitä toivoisin enemmän kuin mitään. Ja sitten kaikki muu sen lisäksi. Eikä sitä pääse yksityiselämässäänkään pakoon, kun lähes kaikilla ympärillä on vauvoja, ovat raskaana tai vähintäänkin yrittävät sitä. Huomaan kuinka sosiaaliset tilanteet alkavat taas ahdistaa, milloin seuraava raskausuutinen lävähtää naamalleni. Helpompi olisi kuulla uutinen vaikkapa viestin kautta, jotta ajatukseen pystyisi reagoimaan rauhassa. Järjettömän itsekästä, mutta kamalammalta tuntuisi jos naamaltani näkyisi toisen onnenhetkessä muuta kuin aito ilo.

Tunteet heittelevät varmasti enemmän nyt kun suunnittelukäynti lähestyy ja lähikuukaudet näyttävät varmasti (toivottavasti) suunnan sille voimmeko koskaan onnistua saamaan lasta. Pelko on läsnä taas tosi voimakkaasti. Pelottaa kuinka pitkälle hoidon aloitus loppujenlopuksi menee ja kuinka paljon huonommaksi munasolujeni tilanne kerkiää siihen mennessä menemään. Pelottaa miten hormonit vaikuttavat mielialaani ja vartalooni. Pelkään, ettei munasoluja tule. Pelkään, että jos niitä tulee, ne ovat huonolaatuisia. Pelkään, ettemme saa yhtään hedelmöitettyä tai siirrettyä ja joudumme uuteen hoitoon "saman tien" (6kk jonon jälkeen). Jos pääsisimme siirtoon, pelkään negatiivista raskaustestiä. Mutta vielä enemmän pelkään positiivista. Menisikö se heti kesken? Tai vasta vähän myöhemmin? Entä jos pääsisimmekin vähän pidemmälle, mutta vauva kuolisi kohtuun? Jos vauva syntyisi elävänä, sairastuisinko synnytyksen jälkeiseen masennukseen? Koko tämän matkan takaraivossani on ollut vaimea tunne siitä, että luonto on jostain syystä tarkoittanut ettei minusta kuulu tulla äitiä. Ja tässä minä vaan väkisin taistelen sitä vastaan. Joten miksi kaikki menisi hyvin?

Yritän ajatella positiivisesti, mutta välillä nämä ajatukset vievät mukanaan. Kuitenkin, ensimmäisen kerran lähes kolmeen vuoteen meillä tulee olemaan edes pieni toivo onnistua. Sen voimalla on jaksettava.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Lapsettomien lauantai ja äitienpäivä

Eilen lapsettomien lauantaina vietin päivän hyvin pitkälti yksin. Mies on reissussa ja en ollut suunnitellut itselleni juurikaan ohjelmaa kaupassakäynnin ja äitienpäivä kukkien ostamisen lisäksi. Käväisin kuitenkin iltapäivällä äitini kanssa viemässä kukat mummilleni, joka ei tänään päässyt äitienpäivän viettoon. Päivä kului muulta osin paljonkin sosiaalisen median parissa. Sekä facebookissa että instagramissa oli paljon päivityksiä lapsettomuudesta ja pitkästä aikaa oikein imin niitä itseeni. Tykkäsin ja "reagoin" muutamiin Simpukka ry:n julkaisuihin siinäkin pelossa, että ne saattaisivat näkyä kavereilleni. Kahdesti olin jakaa muutaman julkaisun, mutta viime hetkellä en pystynytkään siihen.

Miksi? En tiedä... Tai luultavasti syy on häpeä. Minä edelleen häpeän lapsettomuutta, omaa hedelmättömyyttäni. Pelkään mitä ihmiset ajattelisivat jos tietäisivät. Lisäksi saattaisin saada mieheni "huonoon valoon", jos en kertoisi syyn olevan minussa. Vain minussa. Joku voisi pohtia mieheni kykyä saada lapsia...kamalaa, jos MINÄ aiheuttaisin sen. Koen myös huonoa omaatuntoa siitä, että aiheuttaisin muissa epämiellyttävän tunteen, kun he eivät osaisi reagoida tai suhtautua asiaan. Tästä olikin hyvä esimerkki, kun olimme vanhalla työkaveriporukalla iltaa viettämässä ja eräs miespuolinen kaveri yhtäkkiä töksäytti, että "Millos te aiotte niitä lapsia hankkia?". Ensin koitin jotain sopertaa, että en oikein tiedä ja hän jatkoi "...niin mutta kuitenkin aiotte hankkia, tässä lähitulevaisuudessa?. Huokaisin syvään ja itsenikin yllättäen vastasin, että toivottavasti, mutta vaikeaa on...että en tiedä onnistaako meitä koskaan. Kyyneleitä pidätellen pyysin anteeksi ja sanoin, että se tästä aiheesta ja kaveri heittäytyi pelleilemään, kun ei muutakaan osannut. Tavallaan olin tyytyväinen, että sain asian kakaistua ulos, mutta samalla jäi paha mieli...

Miten sitä toivoisikin ihmisiltä ymmärrystä ja empatiaa, mutta turha sitä on toivoa kun ei pysty kertomaan mikä mieltä painaa. Kollegani pahoitti mieleni niin pahasti muutama viikko sitten. Viimeisen vuoden ajan olen kärsinyt järkyttävän huonosta muistista, joka on näkynyt sekä yksityiselämässäni että työelämässä. Mitkään asiat eivät meinaa pysyä päässäni vaikka kuinka yritän. Surulla, väsymyksellä ja masennuksella on varmasti suuri vaikutus tähän. Kollegani sitten päätti kommentoida muistiani kireästi nauraen, "onneksi sulla on täällä meitä kokeneempia hyvämuistisia hoitamassa asioita". Ja tämä oli selvä piikki peiteltynä hymyyn. Olisi tehnyt mieli huutaa ja itkeä, että hemmetti mä niin teen parhaani täällä ja tiedostan asian itsekin. Mulla vaan on niin paha olla, että parempaan en nyt pysty. Mutta en sanonut näin.. Tämä henkilö ei tiedä, enkä siis voi häntä syyllistää.

Tänään äitienpäivänä heräsin koviin kipuihin. Kyllä elämä taas jaksaa oikein parhaana päivänä muistuttaa, että ei, sinusta ei ole äidiksi. Jotenkin niin tragikoomista. Jos ei kivuilta itkettäisi, niin melkein naurattaisi! Onneksi minulla on maailman paras perhe ja ihanin äiti, jota pystyin kiitollisena juhlimaan tänään. Ja olen äärettömän kiitollinen siitä, että mulla on elämässä ystäviä, jotka ovat muistaneet mua tän viikonlopun aikana. Kiitos. <3

Voimia kaikille kanssasisarille! <3

torstai 24. maaliskuuta 2016

Pieniä muutoksia

Viimeisten viikkojen aikana olen onnistunut tekemään pienen muutoksen elämääni. Kaikki alkoi hermorata hieronnasta, johon rakas äitini oli ostanut minulle VIIDEN kerran setin! Olin jo pitkään miettinyt jotakin kehoa hoitavaa ja rentouttavaa hoitomuotoa kuten vyöhyketerapiaa tai akupunktiota. Äitini on oman työstressinsä vuoksi käynyt ko. hermoratahierojalla ja suositteli häntä myös minulle. Ja hölmöähän olisi kieltäytyä!

Ensimmäisellä kerralla hieroja haastatteli minua hierontaan tulon syistä ja kerroin univaikeuksista, masennuksesta, kehon jumeista ja ylipäätään lapsettomuudestamme. Hieroja ehdotti hermoratahieronnan lisäksi myös ns. hedelmällisyys pisteiden stimulointia. Kokemus oli erittäin hyvä, vaikkakin välillä mentiin kipurajoilla. Sain myös väkisin pidätellä kyyneleitä. Hieroja sanoi, että voisin koittaa ajatella, että jossain on jo lapsi, joka haluaa kovasti tulla juuri meidän luokse. Nyt vaan ei ole vielä ollut sen aika. Mutta se aika tulee, tavalla tai toisella. Hän onnistui muotoilemaan tuon ajatuksen todella kauniisti ja tunsin olevani muutenkin hyvin haavoittuvana ja herkkänä siinä hierontapöydällä.

Kotiin päästyäni olin aivan poikki, kuitenkin olo oli mahtava ja suorastaan euforinen. Sanoinkin miehelle, että olo oli yhtä mahtava kuin kunnon juoksulenkin jälkeen! Seuraavan yön nukuin todella hyvin ja itseasiassa useammankin yön. Saamani upean fiiliksen innoittamana lähdin viikonloppuna juoksulenkille ja lenkillä päästin ryhtyä puhdistuskuurille, jota olin jo suunnitellut (ja siirtänyt) pitkään. Nyt kuurin jälkeen olo on niin paljon kevyempi ja kaikil puolin parempi...ja matkalle jäi muutama kilokin!! Nyt en missään nimessä halua palata samoihin ruokatottumuksiin, jotka masennus toi mukanaan. Vielä on siis tavoitteena aloittaa lenkkeily jälleen aktiivisesti ja jatkaa hyvää ruokavaliota.

Vaikeitakin hetkiä on ollut. Työpaikallani asiakkaani toi eräänä päivänä pienen parikuisen poikansa meille nuuskutettavaksi. Yllättävää kyllä, en ollut juurikaan ahdistunut ja sylittelinkin pientä poikaa useampaan otteeseen. Muutaman puukon sain vatsaani, kun tämä tuore äiti useampaan otteeseen mainitsi miten nyt tartutetaan vauvakuume "Elluunkin". Seuraavana aamuna olin kahden aikaisin aamulla työkaverini kanssa (joka tietää lapsettomuudestamme). Hän oli edellisenä päivänä ollut kanssani ihastelemassa vauvas ja hän kysyi satuttaako minua ihmisten ajattelemattomuus.. Koitin vastata jotain, mutta sopertukseni hajosi itkun purskahtaessa... Voi kyllä se sattuu. Ihan hirvittävästi. Vaikka en syytäkään heitä siitä. Eivät he tarkoita pahaa.

Ystäväni synnytti myös pienen, täydellisen ja suloisen pienen tytön. Luin ilouutisen juuri tuona samaisena aamuna ja olin hirvittävän onnellinen. Vessaan mennessä huomasin, kuinka iltaiset ja öiset krampit vatsalla olivat käynnistäneet kuukautiset. Se taas muistutti siitä, mitä muut saavat mutta minä en. En kuitenkaan vuodattanut kyyneleitä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta..eikä viimeinen. Kuinkahan monta vauvaa saan vielä sylittää, halittaa tai suukottaa ennen kuin saan tehdä niin omalleni? Vai saanko koskaan...

Aika kuluu, mutta toivoisin sen kuluvan nopeammin. Haluan jo päästä tositoimiin! Haluan tietää kuinka tässä käy. Olen aivan kauhuissani ajatuksesta, että hoidot eivät onnistukaan vähäisillä ja surkeilla soluillani. Mutta toivoa on. Ja haluan saada mahdollisuuden! Oispa jo kesä...

Voi pieni rakkaamme, jos olet jossain siellä, tiedäthän että äiti odottaa sua ihan hirveästi. Ja rakastaa.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Apuja ja huolia.

Keväinen aurinko paistaa ja lämmittää. Saa jopa välillä hymyilemäänkin. Sulaisipa jo tuo lumi pois ja  poistaisi viimeisetkin jäiset tekosyyt teiltä, jotta pääsisi juoksemaan. Ympäri vartaloa on kerääntynyt syksystä saakka lisäkiloja ja olo on kamala. Kaikki vaatteet näyttävät järkyttävältä, jenkkakahvat puskevat housuista ja vatsa on kuin pallo.

Onneksi puhdistava kuuri on postissa tuloillaan ja sen myötä syöminen ja liikkuminen toivottavasti saadaan urilleen. Lisäksi äitini oli ostanut minulle viiden kerran hermoratahieronnan (2h per kerta). Tämä kokovartalo jännitys ja stressi toivottavasti helpottavat sen myötä! Tuskin siitä haittaakaan on. On ollut kovin rankkaa ja väsyttävää, kun hartiat ja niska ovat jatkuvassa jännitystilassa.

Alkuvuoden mustimman ajan jälkeen aloin voimaan paremmin myös henkisesti...piti ilmeisesti käydä pohjalla, jotta voi taas nousta ylöspäin. Mutta...lähiaikoina olen pohtinut kaikenlaisia oireita ja oireettomuutta kierron eri vaiheissa. Olen aina ollut kova hikoamaan, mutta ainakin viime kierron loppupuolella sain muutamana päivänä aivan järkyttäviä hikoilukohtauksia. Ja muutenkin hikoilua on ollut mielestäni enemmän. Välillä kun järjellä mietin, niin hikoilulle on ollut monessa tilanteessa hyvä syy ja esim. mieskin on kotona välillä valittanut kuumuudesta ja hikoilusta. En kai sentään hänelle ole voinut vaihdevuosia tartuttaa? Ehheh. Mutta kieltämättä ajatus mummotaudista ja sen oireista on nyt osa jokaista päivää. Ahdistaa ja saa surulliseksi.

Ovulaatio oireetkin ovat olleet vähäisemmät, vähemmän "eritteitä" ;) ja rintojen turpoaminen ja arkuus loistavat poissaolollaan. Kaiken kukkuraksi edelliset kuukautiset olivat aavistuksen niukemmat ja lääkettäkin kului vähemmän. Tiputtelua taisi olla kuutisen päivää ennen varsinaista kp 1. Oikeastaan luulen, että viime kierrossa en ovuloinut lainkaan. Vaikka eipä sillä kai väliä, kun ovulaatiot kohdallani ovat surkeita. Luulin näin olevan vain luomusti, mutta kävinkin Oma kannasta kurkkaamassa tietoja ja sain tietää inssi kiertossa progesteroni arvon olleen 12,2!! Kierto kuitenkin oli Gonal f avusteinen ja  kaksi follikelia oli ovuloitunut!! Itku oli lähellä kun tuo tieto lävähti naamalle. Ei tää kroppa toimi edes lääkkeiden avulla. Tuli taas jotenkin sellainen tunne, että ei tästä mitään tule.

Tasan kaikki on alun jännityksen ja toiveiden jälkeen mennyt päin peetä. Ja suunta ei ota vaihtuakseen. Haluaisin vain jo hoitojen alkavan, tämä odotus on yhtä kärsimystä. Ehkä sitten kun viimeinenkin kivi on käännetty, voi elämä jälleen jatkua. Väsyttää.

torstai 4. helmikuuta 2016

Tunteiden kirjo.

Lamaantunut. Se on sana, joka kuvaa parhaiten tällä hetkellä olotilaani. Olen myös hyvin väsynyt ja stressaantunut. Huomaan kuinka kroppani on jatkuvassa jännitystilassa. Aivan kuin hartiani vetäisivät magneetin tavoin koko ajan kohti kattoa. Nukkumaan mennessänikin joudun useaan kertaan aktiivisesti käskemään jokaisen lihaksen erikseen rentoutumaan...huomatskseni taas muutaman minuutin kuluttua olevani samassa jännittyneessa tilassa.

Hyviä hetkiäkin on, mutta ne ovat hyvin lyhytkestoisia. Saatan tulla työpäivän jälkeen hyvällä tuulella kotiin, mutta pienikin vastoinkäyminen tai väsymys saavat mieleni matalaksi hyvinkin äkkiä. Ennen vuodenvaihdetta (ennen amh-tuloksia) odotin innolla kaikenlaisia kissanristiäisiä kuin kuuta nousevaa ja tuntui hyvältä päästä tuulettamaan päätä ystävien kanssa. Nyt huomaan olevani entistä ahdistuneempi kaikesta...olinkin yli kolme viikkoa pääasiassa ainoastaan kotona ja tietenkin töissä. En nähnyt ketään, en käynyt missään...kirjaimellisesti yritin selvitä päivästä toiseen. Toisille kolme viikkoa kotona ei toki ole pitkä aika, mutta omalla kohdallani se on aika harvinaista. Nyt on kuitenkin luvassa lähiviikkoina taas paljon kaikkea sovittua menoa ja tarkoitus olisi kaikkeen osallistua. Kotiin jääminenkään tuskin on järkevää.

Ja toisaalta, se olisi myös itsekästä. Ihmiset ympärilläni (ketkä tietävät tilanteestamme) yrittävät kaikin tavoin piristää...on se sitten lenkkikutsulla, kahvittelulla, tyttöjen illalla, kukilla...minua todellakin ympäröivät ihanat tyypit ja perhe. Pahimmalta tuntuu se, ettei pysty antamaan MITÄÄN takaisin. Olen ennemmin tottunut olemaan kuuntelijan ja olkapään osapuolena...tämä rooli ei sovi minulle yhtään. On kamalaa olla se, joka tuottaa muille huolta ja murhetta..mikä on johtanut siihen, että myös yhteydenpito on jäänyt. Lähipiirini elää tällä hetkellä sitä elämää mitä itse toivoin ja olo on äärettömän yksinäinen...kun ei ole ketään, joka voisi ymmärtää edes pienen piirun verran tätä kaikkea.

Kevään aikataulua katsellessa voisi kuvitella sen kuluvan nopeasti, mutta välillä tuntuu kuin aika matelisi. Pelkään joka hetki, joka kuukausi...että amh laskee edelleen ja kesällä arvo on jo niin huono, ettei mitään ole tehtävissä. Joka kuukautiset kipeät vuodot tuntuvat joka kerta vaikeammalta kestää. Pyrin aktiivisesti unohtamaan kaiken tämän, jotta selviäisin niistä hetkistä kun tajuan kuinka huono tilanteemme on. Ei riitä, että kärsimme lapsettomuudesta, endosta ja kivuista, mutta nyt taistelu käydään aikaa vastaan. Hyvästi haaveille useammasta lapsesta, saatika ajatuksesta "iltatähdestä" sitten joskus. Muut ympärillä miettivät miten lapsia saa tulla niin monta kuin "sielu sietää"... Ja kyllä, olen kateellinen ja katkera. Ja ei, se ei ole minulta pois, mutta tuntuu siltä silti.

Mistä löytäisin rauhan tämän asian kanssa...miten saan kateuden ja katkeruuden katoamaan? Mistä löydän toivoa?

torstai 14. tammikuuta 2016

Kesäkuuta odotellessa.

Sain eilen sovitusti soiton Naistenklinikalta koskien inseminaatiomme onnistumista. Oli lähestulkoon huvittavaa kertoa, että uutta kiertoa mennään jo puolivälissä...että juu, ei saatu kokea ihmettä. Olemme siis eilisestä saakka siirtyneet koeputkihedelmöitys jonoon, papereiden pitäisi tulla postissa lähiaikoina. Seuraavan kerran astelemme Naistenklinikalle suunnittelemaan ensimmäistä IVF hoitoa...se on kuulemma kesäkuussa. Hoito päästään aloittamaan aikaisintaan heinäkuussa...ehkä vasta elokuussa, sillä olimme suunnitelleet etelän matkaa silloin. Melkein tekisi mieli unohtaa koko ajatus, mutta katsotaan nyt. Hoitaja painotti, että muutakin elämää on oltava, eikä esim. lomasuunnitelmia ole järkevää muuttaa tämän takia.

Tavallaan olen samaa mieltä ja järkikin sen kertoo. Toisaalta minut (meidät) on pakotettu elämään seuraava puolivuotinen ilman toivoa. Jotenkin se etelän matka tuntuu sen rinnalla aika mitättömältä. En haluaisi odottaa yhtään pidempään kuin on pakko. Lisäksi mietin alituisesti sitä miten muutenkin ruppanat sekä vähäiset munasoluni vähenevät kuukausi kuukaudelta...Yksikin ovulaatio tuntuu niiden hukkaan heitolta. Niin että jos joltain löytyisi pilleriä, joka pistäisi kroppani (ja mielelläni ihan koko päänkin) sammuksiin kesään saakka, niin olisin tosi helpottunut. Tällä hetkellä kun tämä oma elämä ei oikein huvittaisi.

En tiedä kuinka aktiivinen jaksan olla blogin suhteen, kun ei elämässämme tapahdu moneen kuukauteen yhtään mitään. Kirjoitukseni ovat taas selvästi saaneet hyvin alakuloisen sävyn, enkä näe järkevää syytä samoja tuntemuksia purkaa viikosta toiseen. Muita blogeja varmasti seuraan aktiivisesti ja tietenkin jos joku hyvä aihe juolahtaa mieleeni, niin ehkäpä palaan kirjoittelemaan.

Lopuksi vielä linkki artikkeliin, jota lukiessani vuodatin kyyneliä...äärimmäisen paljon tuttuja ajatuksia ja tunteita.

http://www.hs.fi/m/elama/a1409717418555

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Ahdistus.

Pidemmän aikaa rinnassani on painanut möykky. Ahdistuksen aiheuttama möykky. Olen aina ollut hyvin tunteella elävä ihminen ja koen sekä ilot että surut voimakkaasti. Lapsettomuuden tuoma suru on saanut minut entistä herkemmäksi. Pelkään puhelimen soidessa, että jotain pahaa on tapshtunut. Mieleni karkaa välillä ajattelemaan tilannetta, että jollekin läheiselle kävisi jotain. Se hädän tunne siinä tilanteessa on hyvin voimakas ja huomaan kehoni reagoivan siihen myös fyysisesti.

Ahdistun katsellessani televisiota, lukiessani uutisia...joudun usein vaihtamaan kanavaa ja jo otsikkoa lukiessani kääntämään ajatukseni muualle, jos aihe on liian rankka. Tällä hetkellä lähipiirissä tapahtuneet vastoinkäymiset pyörivät mielessäni ja jopa ihmisten avioero, joita en todellisuudessa edes kunnolla tunne, järkyttää mieltäni häiritsevän paljon.

Lisäksi olen ahdistunut miettiessäni omaa avioliittoani. En pelkää, että rakkaus loppuu. Aiemmin luotin Meihin, ehkä turhankin sinisilmäisesti. Elämä on kuitenkin näyttänyt julman puolensa ja sen vaikutukset minussa ovat suuret. Se mikä olen nykyään välillä, ei ole sitä mieheni haluaa. Hän ei halua sellaista naista lapsensa äidiksi. Mutta en näe poispääsyä tästä nykyisestä minästäni. Parempia ja huonompia aikoja tulee ja menee. Tulevat kuukaudet eivät varmasti ole helppoja. Kuinka kauan rakkaus pitää suhteen kasassa? Saammeko elämämme "kuntoon" ennen kuin on liian myöhäistä?

Nämä asiat mielessäni koitan jaksaa orientoitua uutta työviikkoa varten.

Ps. Miten voikaan ärsyttää lukea Iltasanomista miten 38-vuotias Liv Taylor odottaa lasta, kun edellinenkään ei ole edes vuotta. Mulla ei tossa iässä ole enää edes munasoluja jäljellä!!!! Ja yks nelikymppinen mamma laittaa facebookiin päivittäin kuvia vatsastaan ja valittaa liitoskivuistaan ja js ja--- Tässä mielentilassa en vaan jaksaisi!!!

perjantai 8. tammikuuta 2016

Kuulumisia.

Uutta vuotta ja uutta kiertoa elellään jo aika pitkältikin (kp 7). Ei siis tapahtunut meille inssi ihmettä, ei todellakaan. Kierto taisi jopa olla ennätys lyhyt, muistaakseni vain 22 päivää. Alavatsa kipeytyi jo useita päiviä ennen kuukautisia...jopa pisti miettimään kun tällaista on ollut jo pidemmän aikaa..että mitä jos siellä jotain yrittäisikin kiinnittyä, mutta jostain syystä ei onnistukaan? Toisaalta turha sellaista on miettiä. Testejä on ole tehnyt yli puoleen vuoteen ja koko reilun kahden vuoden aikana max. 10 kpl. Ei ole ollut tarvetta.

Joulu meni mukavasti oman ja miehen perheen ja suvun parissa. Mieli oli silloin iloinen ja onnellinen. Kävimme myös pyörähtämässä Tukholmassa miehen kanssa ihan kahdestaan. Se oli kiva reissu ja teki hyvää. Uusi vuosi meni ystävien kanssa rauhallisesti. Olin jonkin verran ahdistunut ajatuksesta useamman lapsiperheen kanssa vietettävästä UV:sta, mutta kaikki meni onneksi ihan mukavasti. Ainoa asia, jonka vuoksi meinasin paeta paikalta oli tinaaminen, mutta onneksi se lopulta jäi. Ihan naurettava juttu, mutta minulle jäi edellisestä tinauksesta aivan järkyttävä kammo...sillä sain -14/-15 vaihteessa tinatessani lepakon/vampyyrin, joka tarkoittaa "epäonnistunutta hanketta". Ja sellainenhan edellinen vuosi oli. Mietin lievän paniikin vallassa, että miten voisin luistaa koko hommasta tekemättä siitä numeroa. En tajua, kun en koe olevani mitenkään taikauskoinen...mutta tuo asia ahdisti NIIN paljon! Yöllä ei sitten meinannutkaan tulla uni, kun asiat pyörivät mielessä...ja miehen sanat ennen nukahtamista: "Kunpa tää olis meidän elämän onnellisin vuosi".

Surullista kyllä, en jaksa uskoa että on. Ei vaan tunnu siltä. Mutta ehkä olen väärässä, aika näyttää. Keväälle olen suunnitellut ruokaremontin aloitusta sekä oman kehon tarkkailun lopettamista. Jos vaikka lopettaisi laskemasta kiertoa ym. Jotain muutakin ehkä pitäisi keksiä, että pysyisi kiireisenä ja selviäisi hengissä hoitojen aloitukseen saakka.