Pieniä muutoksia

Viimeisten viikkojen aikana olen onnistunut tekemään pienen muutoksen elämääni. Kaikki alkoi hermorata hieronnasta, johon rakas äitini oli ostanut minulle VIIDEN kerran setin! Olin jo pitkään miettinyt jotakin kehoa hoitavaa ja rentouttavaa hoitomuotoa kuten vyöhyketerapiaa tai akupunktiota. Äitini on oman työstressinsä vuoksi käynyt ko. hermoratahierojalla ja suositteli häntä myös minulle. Ja hölmöähän olisi kieltäytyä!

Ensimmäisellä kerralla hieroja haastatteli minua hierontaan tulon syistä ja kerroin univaikeuksista, masennuksesta, kehon jumeista ja ylipäätään lapsettomuudestamme. Hieroja ehdotti hermoratahieronnan lisäksi myös ns. hedelmällisyys pisteiden stimulointia. Kokemus oli erittäin hyvä, vaikkakin välillä mentiin kipurajoilla. Sain myös väkisin pidätellä kyyneleitä. Hieroja sanoi, että voisin koittaa ajatella, että jossain on jo lapsi, joka haluaa kovasti tulla juuri meidän luokse. Nyt vaan ei ole vielä ollut sen aika. Mutta se aika tulee, tavalla tai toisella. Hän onnistui muotoilemaan tuon ajatuksen todella kauniisti ja tunsin olevani muutenkin hyvin haavoittuvana ja herkkänä siinä hierontapöydällä.

Kotiin päästyäni olin aivan poikki, kuitenkin olo oli mahtava ja suorastaan euforinen. Sanoinkin miehelle, että olo oli yhtä mahtava kuin kunnon juoksulenkin jälkeen! Seuraavan yön nukuin todella hyvin ja itseasiassa useammankin yön. Saamani upean fiiliksen innoittamana lähdin viikonloppuna juoksulenkille ja lenkillä päästin ryhtyä puhdistuskuurille, jota olin jo suunnitellut (ja siirtänyt) pitkään. Nyt kuurin jälkeen olo on niin paljon kevyempi ja kaikil puolin parempi...ja matkalle jäi muutama kilokin!! Nyt en missään nimessä halua palata samoihin ruokatottumuksiin, jotka masennus toi mukanaan. Vielä on siis tavoitteena aloittaa lenkkeily jälleen aktiivisesti ja jatkaa hyvää ruokavaliota.

Vaikeitakin hetkiä on ollut. Työpaikallani asiakkaani toi eräänä päivänä pienen parikuisen poikansa meille nuuskutettavaksi. Yllättävää kyllä, en ollut juurikaan ahdistunut ja sylittelinkin pientä poikaa useampaan otteeseen. Muutaman puukon sain vatsaani, kun tämä tuore äiti useampaan otteeseen mainitsi miten nyt tartutetaan vauvakuume "Elluunkin". Seuraavana aamuna olin kahden aikaisin aamulla työkaverini kanssa (joka tietää lapsettomuudestamme). Hän oli edellisenä päivänä ollut kanssani ihastelemassa vauvas ja hän kysyi satuttaako minua ihmisten ajattelemattomuus.. Koitin vastata jotain, mutta sopertukseni hajosi itkun purskahtaessa... Voi kyllä se sattuu. Ihan hirvittävästi. Vaikka en syytäkään heitä siitä. Eivät he tarkoita pahaa.

Ystäväni synnytti myös pienen, täydellisen ja suloisen pienen tytön. Luin ilouutisen juuri tuona samaisena aamuna ja olin hirvittävän onnellinen. Vessaan mennessä huomasin, kuinka iltaiset ja öiset krampit vatsalla olivat käynnistäneet kuukautiset. Se taas muistutti siitä, mitä muut saavat mutta minä en. En kuitenkaan vuodattanut kyyneleitä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta..eikä viimeinen. Kuinkahan monta vauvaa saan vielä sylittää, halittaa tai suukottaa ennen kuin saan tehdä niin omalleni? Vai saanko koskaan...

Aika kuluu, mutta toivoisin sen kuluvan nopeammin. Haluan jo päästä tositoimiin! Haluan tietää kuinka tässä käy. Olen aivan kauhuissani ajatuksesta, että hoidot eivät onnistukaan vähäisillä ja surkeilla soluillani. Mutta toivoa on. Ja haluan saada mahdollisuuden! Oispa jo kesä...

Voi pieni rakkaamme, jos olet jossain siellä, tiedäthän että äiti odottaa sua ihan hirveästi. Ja rakastaa.

Apuja ja huolia.

Keväinen aurinko paistaa ja lämmittää. Saa jopa välillä hymyilemäänkin. Sulaisipa jo tuo lumi pois ja  poistaisi viimeisetkin jäiset tekosyyt teiltä, jotta pääsisi juoksemaan. Ympäri vartaloa on kerääntynyt syksystä saakka lisäkiloja ja olo on kamala. Kaikki vaatteet näyttävät järkyttävältä, jenkkakahvat puskevat housuista ja vatsa on kuin pallo.

Onneksi puhdistava kuuri on postissa tuloillaan ja sen myötä syöminen ja liikkuminen toivottavasti saadaan urilleen. Lisäksi äitini oli ostanut minulle viiden kerran hermoratahieronnan (2h per kerta). Tämä kokovartalo jännitys ja stressi toivottavasti helpottavat sen myötä! Tuskin siitä haittaakaan on. On ollut kovin rankkaa ja väsyttävää, kun hartiat ja niska ovat jatkuvassa jännitystilassa.

Alkuvuoden mustimman ajan jälkeen aloin voimaan paremmin myös henkisesti...piti ilmeisesti käydä pohjalla, jotta voi taas nousta ylöspäin. Mutta...lähiaikoina olen pohtinut kaikenlaisia oireita ja oireettomuutta kierron eri vaiheissa. Olen aina ollut kova hikoamaan, mutta ainakin viime kierron loppupuolella sain muutamana päivänä aivan järkyttäviä hikoilukohtauksia. Ja muutenkin hikoilua on ollut mielestäni enemmän. Välillä kun järjellä mietin, niin hikoilulle on ollut monessa tilanteessa hyvä syy ja esim. mieskin on kotona välillä valittanut kuumuudesta ja hikoilusta. En kai sentään hänelle ole voinut vaihdevuosia tartuttaa? Ehheh. Mutta kieltämättä ajatus mummotaudista ja sen oireista on nyt osa jokaista päivää. Ahdistaa ja saa surulliseksi.

Ovulaatio oireetkin ovat olleet vähäisemmät, vähemmän "eritteitä" ;) ja rintojen turpoaminen ja arkuus loistavat poissaolollaan. Kaiken kukkuraksi edelliset kuukautiset olivat aavistuksen niukemmat ja lääkettäkin kului vähemmän. Tiputtelua taisi olla kuutisen päivää ennen varsinaista kp 1. Oikeastaan luulen, että viime kierrossa en ovuloinut lainkaan. Vaikka eipä sillä kai väliä, kun ovulaatiot kohdallani ovat surkeita. Luulin näin olevan vain luomusti, mutta kävinkin Oma kannasta kurkkaamassa tietoja ja sain tietää inssi kiertossa progesteroni arvon olleen 12,2!! Kierto kuitenkin oli Gonal f avusteinen ja  kaksi follikelia oli ovuloitunut!! Itku oli lähellä kun tuo tieto lävähti naamalle. Ei tää kroppa toimi edes lääkkeiden avulla. Tuli taas jotenkin sellainen tunne, että ei tästä mitään tule.

Tasan kaikki on alun jännityksen ja toiveiden jälkeen mennyt päin peetä. Ja suunta ei ota vaihtuakseen. Haluaisin vain jo hoitojen alkavan, tämä odotus on yhtä kärsimystä. Ehkä sitten kun viimeinenkin kivi on käännetty, voi elämä jälleen jatkua. Väsyttää.