sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Ensimmäinen Letrozol

Kuten arvelinkin, jäi tämä kierto aika lyhyeksi eli 24 päiväiseksi. Neljä päivää tiputtelua ennen varsinaista kp 1:stä...eihän se kovin hyvältä vaikuta. Olen tässä huomannut, että ovuloidessani vasemmalta puolelta, ovulaatio tapahtuu useimmiten n. kp 15-16 ja taas oikealta jo kp 10-12. Luteaalivaihe on molemmissa suunnilleen saman mittainen; dpo 9 alkaa tiputtelu ja kokonaismitaltaan siitä tulee n. 12 päivää.

Tänään olen nappassut ensimmäisen Letrozolin, jännää!!! Ohjeeksi sain siis ottaa yhden tabletin/päivä kp 2-6. Kauhulla odotan mahdollisia sivuoireita, vaikka lääkäri sanoikin, että niitä ei pitäisi juurikaan tulla. Tuurini tietäen saan nauttia kuumista aalloista, hikoilusta (kun hikoilen muutenkin ihan tarpeeksi) ja vaikkapa hiustenlähdöstä! Mukavia vaihdevuosioireita odotellessa! Mutta lupaan olla kovasti valittamatta, varsinkin jos tämä olisi se meidän tiemme onneen. Yritän kovasti toppuutella itseäni, en halua liikaa toivoa. Mutta ei kai sitä voi täysin estääkään...ja olo on muutenkin ollut parempi kuin pitkään aikaan. Tunne siitä, että mahdollisuus raskaututeen on edes himpun verran suurempi, saa palan nousemaan kurkkuun ja kyyneleet kihoamaan silmiin. En osaa millään tavalla kuvitellakaan, että tämä maho kroppa voisi koskaan raskautua. Mutta entä jos...?

Huomenna soittelen klinikalle aikaa follikkeliultraan. Jännää nähdä mitä sinne Letrojen avulla kehittyy..Loppukierrosta käyn vielä verikokeessa varmistamassa progesteroni arvon. Mistä tulikin mieleeni, että täytyykin tilata ovulaatiotestejä. Edellisessä kierrossa ovuloin ilmeisesti oikealta puolelta, joten nyt olisi luultavasti vuorossa vasen puoli ja näin ollen ehkäpä aavistuksen pidempi kierto. Täytynee kuitenkin aloittaa testailu ajoissa, muistaakseni sovimme lääkärin kanssa aloituksen kp 9.

Olisi mukava kuulla kokemuksia, jos lukijoista löytyy Letrozolin käyttäjiä/käyttäneitä! Mihin tilanteeseen niitä on määrätty, millä annoksella, minkälaisia sivuoireita ja tietysti se lopputulos? :)

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Kellontarkasti!

Voi miten tämä ihana kroppa toimii oikein kellontarkasti! Tänään on kp 21 ja dpo 9, kipu rinnoissa hävisi hetkessä ja vasemmalla alkoi kipristely...ja seuraavalla vessakäynnillä paperiin jäi (tuskin huomattava) häivähdys vaaleanpunaista. Jännä juttu tuo mihin olen nyt muutamassa kierrossa kiinnittänyt huomiota, että kipristelevän kivun jälkeen saman tien alkaa tuo vuoto. Oisko tää sitä endoa? Tämä oli NIIN odotettavissa, kun ovulaatio oli niin aikaisessa vaiheessa.

Nyt vaan uutta kiertoa odottelemaan, saa nähdä kuinka monta päivää tiputtelua jatkuu ennen varsinaista kp 1:stä. Toivottavasti ei montaa... Nyt täytyy vaan koittaa kääntää katse seuraavaan kiertoon, jossa apuna on Letrozol. Kunpa se auttaisi tähän vaivaan ja saisi aikaan kunnon ovulaation ja sitä myöten tarpeeksi hyvin toimivan keltarauhasen.

Typerä kroppa. Yök.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Hiljaa hiipivä masennus(ko?)

Ensimmäisen puolen vuoden ajan, kun olimme alkaneet yrittämään lasta, oli ilmapiiri kotonamme iloisen jännittynyt. Toki takaraivossani kyti pelko, että tämä voisi kestää, mutta kuitenkin ilo ja jännitys olivat päälimmäisiä tunteita. Aika pian, kun kierto kierron perään pettymykset alkoivat kasaantua ja kierrot vaikuttivat lyhenevän ja tiputtevuoto lisääntyvän, alkoi pelko ottaa valtaa. Paniikin omaisesti joka kierrossa yritin kellistää miehen riippumatta siitä halusinko itse tai jaksoinko itse, puhumattakaan hänen jaksamisestaan. Jos siinä vaiheessa (tai nytkään) joku olisi tullut sanomaan mien hauskaa lapsen teko tai yrittäminen on, olisin luultavasti läimäissyt päin naamaa.

Aloin olla varma, että hormonitoiminnassani on jotain vialla ja olisin halunnut samantien tutkimuksiin. Joka puolella kuitenkin toitotettiin, että vasta vuoden yrittämisen jälkeen olisi kannattavaa hakeutua hoitoon. Päätin jaksaa ja toivoa meillä ihmettä. Kylmä ja piemä talvi imaisi minut mukaansa ja mieleeni tulvi enemmän ja enemmän tummia ajatuksia. Itkin enemmän kuin olen koko elämäni aikana itkenyt.

Kesällä tilanne hieman helpotti ja pystyin nauttimaan lomasta, ainakin suurelta osin. Toki silloinkin tuli hetkiä, jolloin saatoin muuttua surulliseksi ja jopa häijyksi ihan muutamassa hetkessä. Jo silloin lapsettomuusasiat pyörivät päässäni koko ajan ja mielialani saattoi vaihtua täysin varoittamatta. Elämä kanssani alkoi varmasti olla todella vaikeaa.

Syksyn mittaan oloni hieman parani, kun hakeuduin terveyskeskukseen ja saimme lopulta lähetteen tutkimuksiin. Ilo oli kuitenkin tässäkin hyvin lyhyt ja palasin takaisin masentuneeseen mielentilaani...vielä asteen pahempana mitä se olis aikaisemmin ollut. Meillä on ollut miehen kanssa monia ihania ja hyviä hetkiä tänä aikana, jotenkin sitä on osannut arvostaa paljon enemmän, sillä tiedossa on ollut se että romahdus oli jälleen tulossa minä hetkenä hyvänsä. Minua on monesti satuttanut se, kuinka näen miehen olevansa lähes liikuttunut ja uskomattoman onnellinen siitä, kun kaivaudun kainaloon, suukotan ja kerron rakastavani. Entinen minä olisi tehnyt noin usein...nykyinen minä ei siihen pysty niin usein kuin haluaisin tai kuinka usein mieheni sen ansaitsisi.

"T" kirjotti blogissaan "Perheenlisäystä" väsymyksestä ja sen vaikutuksista ja tämän kaiken vaikutuksesta parisuhteeseen. Sen lisäksi, että olen ollut surullinen ja vihainen, olen alkanut olemaan täysin aikaansaamaton ja aloitekyvytön. Tätä olen ollut kaikilla elämäni osa-alueilla: töissä, kotona, parisuhteessa ja ystävyyssuhteissa. Joudun näkemään hurjasti vaivaa saadakseni edes mukavia asioita tapahtumaan...puhumattakaan niistä ikävämmistä. Elän juuri sillä rajoilla, että kaikki ei hajoaisi...mutta yhtään enempään en pysty. Vaikka saatan innostua jostain asiasta tietyllä hetkellä kovastikin, niin lopulta se kuitenkin jää hoitamatta. Myöskään asiat eivät pysy päässäni, esimerkkinä se että istun töissä samassa ruokapöydässä viikon ajan ja kuitenkaan vielä torstainakaan en muista missä pöydässä olen istunut viimeiset kolme päivää. Olen työssäni tiiminvetäjän asemassa, mutta käytännössä työkaverini ovat saaneet yhtä paljon vastuuta...muuten olisimme olleet todella pulassa.

En tee tätä mitenkään tietoisesti ja on ollut todella ahdistavaa huomata tällainen piirre itsessä. Täytynee miettiä mikäli tämä jatkuu, josko juttelu ammatti-ihmisen kanssa olisi järkevää. Toivon kuitenkin, että alkavan lääkityksen myötä saisin lisää voimia ja uskaltaisin toivoa. Niin, ja olisihan se mukavaa jos pystyisin edes jollain tasolla nauttimaan niistä tulevista häistäkin.

Lämpöä, valoa ja jaksamista kaikille kanssasisarille! <3 Koitetaan jaksaa...

Kuvahaun tulos haulle infertility quotes

torstai 16. huhtikuuta 2015

Toivoa on.

Tämän päivän ensikäynti Dextran lapsettomuuspoliklinikalla oli tosi onnistunut ja mieli on avvistuksen valoisampi. Olemmehan nyt edes pienen askeleen lähempänä omaa lasta. Tulee onnistuminen sitten näiden kevyempien hoitojen kautta...tai sitten niiden raskaampien. Tietysti on sekin mahdollisuus, ettei niitä lapsia koskaan tule vaikka mitä tekisimme, mutta onneksi tällä hetkellä se ajatus ei ole enää niin vallitseva ja päällimmäisenä.

Dextran klinikka oli todella viihtyisä paikka ja meidät otettiin lämpimästi vastaan. Olimme hyvissä ajoin paikalla ja nappasimme asiakaskeittiöstä kahvit odotustilaan. Odotustila oli kuin pieni aula jossakin hotellissa ja tunnelma oli rento ja rauhallinen. Hieman eri tunnelma siis kuin esimerkiksi naikkarilla. Lääkärimme osoittautui erittäin mukavaksi ja rennoksi ja hänen kanssa keskustelu tuntui mukavalta ja luontevalta. Kävimme yhdessä tarkasti läpi naistenklinikalta saamamme paperit, jonka jälkeen aloimme suunnitella tulevaa.

Päädyimme aloittamaan toiveemme mukaisesti ovulaation induktiolla, lääkkeenä Letrozol. Lääkäri kehui tätä lääkettä ja luotamme, että se on paras ratkaisu tämänhetkiseen tilanteeseemme. Sain reseptin myös Ovitrellelle, joka on siis ns. irrotuspiikki, mutta emme ainakaan nyt ensimmäisessä kierrossa käytä sitä. Katsomme miten ensimmäinen hoitokierros sujuu ja mahdollisesti sitten lisäämme lääkitystä jos se nähdään tarpeelliseksi. Kerroin harmistuttavasta tiputteluvuotelustani ja lääkäri lupasikin loppukiertoon keltarauhashormonia jos Letroista huolimatta tiputtelua esiintyy. Nyt siis odotan seuraavan kierron alkamista ja aloitan kp 2 lääkityksen viiden päivän ajan 1 tbl per päivä. Varaan samalla ajan follikeliultraan kp 9-12 ja loppukierrosta katsomme vielä verikokeella progesteroni arvon.

Puhuimme myös kovista kuukautiskivuistani ja lääkäri oli silminnähden järkyttynyt ottamastani kipulääke määrästä. Hän heti otti puheeksi endometrioosin. Keskustelimme pitkään ja sovimme, että ensin kokeilemme halujemme mukaan ainakin muutaman hoidon ja jos haluan, lääkäri laittaa minulle lähetteen laparoskopiaan. Hän ehdotti, että koska nykyään nämä toimenpiteet voidaan tehdä missä paikkakunnalla vain, että hän laittaisi lähetteen esim. Lohjalle, jossa jonot ovat huomattavasti lyhyemmät kuin pääkaupunkiseudulla (6kk), eli n. 4-6 vkoa! Vitsit miten huojentava tieto! Jos käy niin huonosti, että nämä kevyemmät hoidot eivät tuo tulosta, niin haluan kyllä ehdottomasti laparoskopiaan ennen koeputkihedelmöityksiä...

Nyt on kp 16 ja uskoisin siis tuntemusten perusteella olevan dpo 6. Vielä muutama päivä, niin tiputtelu alkaa ja sitten perästä kuukautiset. Pienintäkään epäilystä raskautumisesta ei ole, oireet ovat samanlaiset kuin aina ennenkin. Lämmöt ovat n. 37 asteessa, rinnat aavistuksen turvonneet ja arat, itkuisuus, kova ruokahalu...Lääkäri ultrasi minut ja löysi oikealta puolelta mahdollisia merkkejä ovulaatiosta. Eli ainakin varmaankin jotain on yrittänyt tapahtua.

Mies lähti reissuun neljäksi päiväksi...ja nyt tuntuu kurjalta. Meillä on ollut todella vaikeaa viime aikoina ja se on ollut täysin minusta johtuvaa. Olen ollut niin omaan tuskaani ja suruuni kietoutuneena, enkä ole jaksanut ottaa toista huomioon. Olen itkenyt, olen tiuskinut, enkä ole ollut läsnä, koskettanut tai ollut lähellä. En ole pystynyt. Olen vain halunnut nukkua illat pois. Mies kysyikin tänään toiveikkaasti josko mieleni olisi käynnin jälkeen parempi. Ja onhan se, vaikka odotukset eivät kovin suuret olekaan.

Saan olla kiitollinen vierelläni seisovasta vahvasta Miehestä...joka jaksaa katsoa kiukutteluani (eipä hänellä taida olla vaihtoehtoja) ja silti rakastaa minua...tätä mahoa, naisen irvikuvaa. No ei, olen paljon muutakin...mutta tällä hetkellä lapsettomuus on niin iso osa minua, että se on melkein kuin minä.

"Minä seison vierelläsi sun,
  vaikka sinun luovuttavan nään.
  Niin minä jään,
  viereesi jään.
  Kun kyyneleet kuivuneet
  vain lämmittää."

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Lyhyt ilo.

Tässä kierrossa onkin helppo laskea kiertopäiviä, kun kp 1 sattui sattui olemaan 1.4. Nyt mennäänkin siis kp 10:ssä ja taas ovulaatio tuntemukset ovat aluillaan. Toisaalta näin oli myös viime kierrossa ja kuitenkin itse ovis mitä ilmeisimmin oli kp 16.

Jouduin siirtämään aikamme Dextraan ensi viikolle, sillä tilanne töissä olikin yllättäin sellainen, etten olisi tänään aamulla olisikaan voinut olla poissa. Lisäksi odottelemme papereita naikkarilta, joiden toivon saapuvan huomenna tai viimeistään maanantaina. Ajan saimme ensi viikon torstaille, jolloin onkin jo kp 16. En tiedä mitä käynti tuo tullessaan; ultrataanko minua ja mihin lääkkeeseen/hoitomuotoon päädymme. Toivon kuitenkin, että voisimme aloittaa clomifeneilla tai muulla entsyymilääkkeellä (ilmeisesti nykyään näitä käytetään useammin). Tuntuisi lohdullisemmalta aloittaa siten, että saisimme vielä pitää edes pienen mahdollisuuden raskautumiselle edes hieman luonnollisemmalla keinolla...vaikkakin lääkäri määräisi minä päivänä pitäisi olla "sillain".

Yleensä tässä vaiheessa kiertoa olen iloisemmalla mielellä ja olisin odottanut kevyemmän olon kestävän pidempään kun päätös yksityiselle puolelle siirtymisestä varmistui...Toisin kävi. Nyt pelko on tullut hyvin voimakkaasti esille, se on koko ajan läsnä. Entä jos nämä hoidot eivät toimikaan? Pelkään tällä hetkellä ihan hirvittävästi sitä, että emme saa koskaan lapsia. Pelko puristaa rintaa niin voimakkaasti, että "yökkään" välillä siitä johtuen. Tunne on niin fyysinen, että oksettaa. En tiedä mistä se johtuu, mutta tunne siitä että jäämme lopulta lapsettomiksi, on ollut lähipäivinä hyvin vahva. Tunne on samankaltainen kuin silloin aloimme toivoa lasta...jo silloin arvasin, että tiestä tulisi pitkä.

Nämä tunteet ovat luonnollisia ja kuuluvat asiaan, tavallaan näiden uusien käänteiden käsittelyä. Ja sitä tuskaa, kun joutuu heittämään hyvästit luonnolliselle raskautumiselle. Se on minulle ihan helvetin kova paikka. Tuntuu, että kaikilta muilta se onnistuu (vaikkei onnistu...). Tekisi mieli huutaa maailmalle, miten epäreilua ja raskasta on odottaa kuukausi kuukauden perään, juosta lääkärissä ja avata haaransa tuntemattomille ihmisille kerta toisensa jälkeen ja nyt vielä lisäksi maksaa itsensä kipeäksi siitä, minkä muut saavat "ilmaiseksi". Ilman mitään lupausta siitä, että koskaan saisin kantaa kohdussani meidän lastamme, saatika saisin hänet terveenä syliini saakka.

Kunpa voisi vain hautautua vain "talviunille" tästä kaikesta ja herätä tästä painajaisesta sitten joskus. Eihän tämä oikeasti ole mun elämää, eihän?!

torstai 2. huhtikuuta 2015

Parempaan hoitoon.

Kp 1 tupsahti paikalle eilen ja kivut olivat sen mukaiset, jälleen 7 kpl 400mg buranaa napsin päivän aikana naamariini...tänään tähän mennessä vain kaksi! Soitin eilen myös Naistenklinikalle ja tiedustelin mahdollisuutta hoitojen jatkamiselle. Ensin jonotin ajanvaraukseen ja sain soittopyynnön hoitajalle. Hoitaja soitti tunnin kuluttua ja selitin hänelle tilanteen. Hän ei nähnyt syytä miksi hoitojamme ei voitaisi jo jatkaa ja puhui jo ajanvarauksesta ym. Hänen piti kuitenkin tarkistaa asia lääkäriltä ja odotin vastausta vielä muutaman tunnin. Lopulta hoitaja soitti uudestaan ja ystävällinen äänensävy olikin muuttunut aavistuksen napakammaksi ja hän kertoi lääkärin sanoneen, että meillä on hyvät mahdollisuudet onnistua luomusti, eli hoitojamme ei jatketa ennen syksyä. Siinä pidättelin itkua ja lopetin puhelun huultani purien. Jotenkin niin arvasin tämän. Mutta toisaalta, ihan omaa syytä myös. Tämä lapsettomuus vaan alkaa tuntua sellaiselta taakalta, että en tiedä kuinka kauan enää kestän, varsinkaan ilman että mitään tehdään asian eteen. En tiennyt sitä tammikuussa. Nyt tiedän.

Tänään soitin Dextran Lapsettomuuspoliklinikalle. Se valikoitui ihan siitä syystä, että olen koko ikäni asioinut Dextrassa, mm. kaikki gynekäynnit ennen lapsettomuustutkimuksia. Se oli siis yksityisistä klinikoista luonnollinen valinta. Sain ensi viikon perjantaiksi ajan, jolloin suunnittelemme seuraavan hoitomuodon ja pääsemme aloittamaan seuraavassa kierrossa! Vanhempani lupasivat auttaa tässä rahallisesti, muuten meillä ei olisi tähän nyt varaa häiden takia. Olen tästä niin kiitollinen...minulla on maailman parhaimmat vanhemmat. He tekisivät vuokseni mitä vaan. Ja tiedän, että tämä asia satuttaa heitäkin. Toivottavasti tämä matka päättyisi hyvin ja voisimme "antaa" heille kiitokseksi ensimmäisen lapsenlapsen.

Oloni on yhtäkkiä kevyempi ja huojentunut, vihdoin pääsemme hoidoissa alkuun. Ja tuntui niin ihanalta varata aikaa, kun  minusta tuntui pitkästä aikaa siltä, että puhuin sellaisen ihmisen kanssa, jolle olen tärkeä asiakas. Näinhän se menee, että money talks...Mutta varmasti saamme yksilöllisempää hoitoa, eikä vain tietyn kaavan mukaan menemistä. Nyt vaan peukut pystyyn, että lievemmillä hoidoilla tulisi tulosta, eikä tarvitsisi harkita ivf:ää...Siihen meillä ei olisi yksityisellä varaa, tai tietysti osamaksulla ehkä...Mutta sitä mietitään vasta sitten, kun siellä saakka ollaan.

Mukavaa pääsiäislomaa kaikille! :)