torstai 14. tammikuuta 2016

Kesäkuuta odotellessa.

Sain eilen sovitusti soiton Naistenklinikalta koskien inseminaatiomme onnistumista. Oli lähestulkoon huvittavaa kertoa, että uutta kiertoa mennään jo puolivälissä...että juu, ei saatu kokea ihmettä. Olemme siis eilisestä saakka siirtyneet koeputkihedelmöitys jonoon, papereiden pitäisi tulla postissa lähiaikoina. Seuraavan kerran astelemme Naistenklinikalle suunnittelemaan ensimmäistä IVF hoitoa...se on kuulemma kesäkuussa. Hoito päästään aloittamaan aikaisintaan heinäkuussa...ehkä vasta elokuussa, sillä olimme suunnitelleet etelän matkaa silloin. Melkein tekisi mieli unohtaa koko ajatus, mutta katsotaan nyt. Hoitaja painotti, että muutakin elämää on oltava, eikä esim. lomasuunnitelmia ole järkevää muuttaa tämän takia.

Tavallaan olen samaa mieltä ja järkikin sen kertoo. Toisaalta minut (meidät) on pakotettu elämään seuraava puolivuotinen ilman toivoa. Jotenkin se etelän matka tuntuu sen rinnalla aika mitättömältä. En haluaisi odottaa yhtään pidempään kuin on pakko. Lisäksi mietin alituisesti sitä miten muutenkin ruppanat sekä vähäiset munasoluni vähenevät kuukausi kuukaudelta...Yksikin ovulaatio tuntuu niiden hukkaan heitolta. Niin että jos joltain löytyisi pilleriä, joka pistäisi kroppani (ja mielelläni ihan koko päänkin) sammuksiin kesään saakka, niin olisin tosi helpottunut. Tällä hetkellä kun tämä oma elämä ei oikein huvittaisi.

En tiedä kuinka aktiivinen jaksan olla blogin suhteen, kun ei elämässämme tapahdu moneen kuukauteen yhtään mitään. Kirjoitukseni ovat taas selvästi saaneet hyvin alakuloisen sävyn, enkä näe järkevää syytä samoja tuntemuksia purkaa viikosta toiseen. Muita blogeja varmasti seuraan aktiivisesti ja tietenkin jos joku hyvä aihe juolahtaa mieleeni, niin ehkäpä palaan kirjoittelemaan.

Lopuksi vielä linkki artikkeliin, jota lukiessani vuodatin kyyneliä...äärimmäisen paljon tuttuja ajatuksia ja tunteita.

http://www.hs.fi/m/elama/a1409717418555

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Ahdistus.

Pidemmän aikaa rinnassani on painanut möykky. Ahdistuksen aiheuttama möykky. Olen aina ollut hyvin tunteella elävä ihminen ja koen sekä ilot että surut voimakkaasti. Lapsettomuuden tuoma suru on saanut minut entistä herkemmäksi. Pelkään puhelimen soidessa, että jotain pahaa on tapshtunut. Mieleni karkaa välillä ajattelemaan tilannetta, että jollekin läheiselle kävisi jotain. Se hädän tunne siinä tilanteessa on hyvin voimakas ja huomaan kehoni reagoivan siihen myös fyysisesti.

Ahdistun katsellessani televisiota, lukiessani uutisia...joudun usein vaihtamaan kanavaa ja jo otsikkoa lukiessani kääntämään ajatukseni muualle, jos aihe on liian rankka. Tällä hetkellä lähipiirissä tapahtuneet vastoinkäymiset pyörivät mielessäni ja jopa ihmisten avioero, joita en todellisuudessa edes kunnolla tunne, järkyttää mieltäni häiritsevän paljon.

Lisäksi olen ahdistunut miettiessäni omaa avioliittoani. En pelkää, että rakkaus loppuu. Aiemmin luotin Meihin, ehkä turhankin sinisilmäisesti. Elämä on kuitenkin näyttänyt julman puolensa ja sen vaikutukset minussa ovat suuret. Se mikä olen nykyään välillä, ei ole sitä mieheni haluaa. Hän ei halua sellaista naista lapsensa äidiksi. Mutta en näe poispääsyä tästä nykyisestä minästäni. Parempia ja huonompia aikoja tulee ja menee. Tulevat kuukaudet eivät varmasti ole helppoja. Kuinka kauan rakkaus pitää suhteen kasassa? Saammeko elämämme "kuntoon" ennen kuin on liian myöhäistä?

Nämä asiat mielessäni koitan jaksaa orientoitua uutta työviikkoa varten.

Ps. Miten voikaan ärsyttää lukea Iltasanomista miten 38-vuotias Liv Taylor odottaa lasta, kun edellinenkään ei ole edes vuotta. Mulla ei tossa iässä ole enää edes munasoluja jäljellä!!!! Ja yks nelikymppinen mamma laittaa facebookiin päivittäin kuvia vatsastaan ja valittaa liitoskivuistaan ja js ja--- Tässä mielentilassa en vaan jaksaisi!!!

perjantai 8. tammikuuta 2016

Kuulumisia.

Uutta vuotta ja uutta kiertoa elellään jo aika pitkältikin (kp 7). Ei siis tapahtunut meille inssi ihmettä, ei todellakaan. Kierto taisi jopa olla ennätys lyhyt, muistaakseni vain 22 päivää. Alavatsa kipeytyi jo useita päiviä ennen kuukautisia...jopa pisti miettimään kun tällaista on ollut jo pidemmän aikaa..että mitä jos siellä jotain yrittäisikin kiinnittyä, mutta jostain syystä ei onnistukaan? Toisaalta turha sellaista on miettiä. Testejä on ole tehnyt yli puoleen vuoteen ja koko reilun kahden vuoden aikana max. 10 kpl. Ei ole ollut tarvetta.

Joulu meni mukavasti oman ja miehen perheen ja suvun parissa. Mieli oli silloin iloinen ja onnellinen. Kävimme myös pyörähtämässä Tukholmassa miehen kanssa ihan kahdestaan. Se oli kiva reissu ja teki hyvää. Uusi vuosi meni ystävien kanssa rauhallisesti. Olin jonkin verran ahdistunut ajatuksesta useamman lapsiperheen kanssa vietettävästä UV:sta, mutta kaikki meni onneksi ihan mukavasti. Ainoa asia, jonka vuoksi meinasin paeta paikalta oli tinaaminen, mutta onneksi se lopulta jäi. Ihan naurettava juttu, mutta minulle jäi edellisestä tinauksesta aivan järkyttävä kammo...sillä sain -14/-15 vaihteessa tinatessani lepakon/vampyyrin, joka tarkoittaa "epäonnistunutta hanketta". Ja sellainenhan edellinen vuosi oli. Mietin lievän paniikin vallassa, että miten voisin luistaa koko hommasta tekemättä siitä numeroa. En tajua, kun en koe olevani mitenkään taikauskoinen...mutta tuo asia ahdisti NIIN paljon! Yöllä ei sitten meinannutkaan tulla uni, kun asiat pyörivät mielessä...ja miehen sanat ennen nukahtamista: "Kunpa tää olis meidän elämän onnellisin vuosi".

Surullista kyllä, en jaksa uskoa että on. Ei vaan tunnu siltä. Mutta ehkä olen väärässä, aika näyttää. Keväälle olen suunnitellut ruokaremontin aloitusta sekä oman kehon tarkkailun lopettamista. Jos vaikka lopettaisi laskemasta kiertoa ym. Jotain muutakin ehkä pitäisi keksiä, että pysyisi kiireisenä ja selviäisi hengissä hoitojen aloitukseen saakka.