Töissä.

Kaksi työkaveriani keskustelivat tänään toiselle pian tehtävästä ikävästä toimenpiteestä. Satuinpa taas juuri oivasti paikalle, kun naureskelivat, että " Joo, se on kyl pahempaa kuin synnytys! Mutta "Ellu", ethän sä siitä tiedäkään vielä mitään!" Tässä vaiheessa olisin (taas) toivonut, että maa olisi imaissut minut alleen. Erityisesti, kun toinen työkavereistani tietää tilanteestamme.

Olen työpaikallani huomattavasti muita nuorempi, muut työntekijät ovat 45v +...Näitä kommentteja lävähtää naamalleni harvakseltaan ja huomaan, että nykyään niiden kestäminen on tullut hankalammaksi. Minulta udellaan heti, jos olen juomatta kahvia, että olenko raskaana. Tekisi mieli huutaa, että en ole, enkä varmaan koskaan tule olemaankaan. Niin, ja suurin piirtein suunnitellaan, että mistä saadaan paikalleni työntekijä, KUN jään äityislomalle.

Ihana entinen työkaveri oli muutama viikko sitten käymässä työpaikallamme ja heti nähdessään minut hymyili ja sanoi iloisesti: "Eipä taida vieläkään olla raskausuutisia, kun oot niin hoikkana ja nättinä!" Tiedän, että hän tarkoitti hyvää, mutta mielessäni mietin, miten paljon mielummin olisin turvonnut, pahoinvoiva...raskaana.

Lisäksi eräs pieni tyttö on jostain syystä lähiaikoina varmistellut minulta koko ajan, että "Eikö sinun masussa ole vauvaa? Onko sinulla kotona vauva?"...ja joka kerta vastaan hänelle hymyillen, että ei ole. Sisälläni pidättelen kyyneleitä..

Voin vain kuvitella kuinka paljon kaikenlaisia raskausuteluita meille alkaa tulla häiden jälkeen, sekä töissä että muualla. Varmaan hoitolasten vanhemmatkin ajattelevat, että onpa kummallinen tarhatäti, kun ei ole omia lapsia.

Tulipa mieleeni viime kesältä erään lapsen lausahdus, kun hän pohti mitä ryhmämme aikuiset ovat...yksi oli äiti kahdelle ja tuplamummikin, toinen oli äiti kahdelle...ja sitten "Ellu", mitä "Ellu" on? Ei mitään...se oli vastaus. Ja siltä minusta välillä tuntuu..

......

Ai niin, tällaiseen artikkeliin törmäsin tänään.
http://tyopiste.ttl.fi/Uutiset/Sivut/No_koskas_te_lapsia_teette.aspx

"Lapsettomuushoidoissa oleva ihminen ei tahallaan ole hankala, järjestä itselleen poissaoloja ja tunnekuohuja. Hän on pitkälti muiden aikataulujen armoilla, voi olla henkisesti rikki eikä tarvitse hyväntahtoisiakaan neuvoja eikä vinkkejä."

Huono ihminen.

Sydän tuntuu taas raskaalta. Koti on turvapaikka, jossa murheet eivät tunnu niin pahalta. Täällä voi sulkea mielestä pois kaiken muun, vetää peiton korviin ja ottaa pienet karvaiset ystävät kainaloon...ne suukottavat kyyneleet pois ja saavat hössötyksellään väkisinkin hymähtämään naurusta.

Huono omatunto on myös ollut vahvasti läsnä. Lähellä tapahtuu paljon iloisia ja ikävä kyllä myös surullisia asioita. Se saa miettimään omaa tilannetta. Minulle on suotu tässä elämässä niin paljon hyvää; ihana mies, joka saa minut nauramaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi...rakastetuksi, rakas perhe,joka tekisi vuokseni mitä vain...ihania ystäviä, jotka ovat tukenani joka hetki...sekä hyvä terveys (vaikka tällainen maho olenkin).

Oikeasti, niin moni olisi onnellinen minun asemassani. Lapsettomuuden tuskassa rypeminen tuntuu välillä kovin itsekkäältä, kun toisten murheet ovat paljon suurempia. Mikä oikeus on valittaa, kun kuitenkin minulla on niin paljon? Haluaisin niin olla onnellinen...

Ja entäs ne ilon tunteet toisten puolesta? Kyllä minä olen iloinen ja onnellinen toisten puolesta, mutta tunne on erilainen kuin ennen. Enemmänkin sellainen järkiperäinen. Olen aina ollut hyvin vahvasti tunneihminen; itken ja nauran onnesta ja liikutuksesta! Nyt on vain helpompi todeta olevansa onnellinen toisten raskausuutisista ja muutoin pyrkiä olemaan ajattelematta niitä, jotta kateuden tunteet eivät saisi valtaa. Vihaan kateutta, varsinkin sellaisten ihmisten onnesta, jotka ovat sen kaikin puolin ansainneet! Vihaan myös itseäni sen takia. Myöskään mies ei voi sietää sitä minussa...onneksi katkeruuden ja kateuden kädet eivät ole yltäneet häneen. Toivottavasti eivät koskaan ylläkään.

Tiedän, että tänään on tällainen huonompi päivä. Silloin tekeekin mieli kirjoittaa..ja taas silloin kun olo on kevyempi, pyrin nauttimaan siitä! Kunpa huomenna olisi taas sellainen päivä...

Ennen kuin minusta tulee äiti.

" Ennen kuin minusta tulee äiti,
Teen ja syön lämpimiä aterioita.
Minulla on tahriintumattomat vaatteet.
Minulla on hiljaisia puhelinkeskusteluja.

Ennen kuin minusta tulee äiti,
Nukun niin myöhään, kuin haluan enkä kanna huolta siitä,
kuinka myöhään menen nukkumaan.
Harjaan hiukseni ja hampaani joka päivä.
Ennen kuin minusta tulee äiti,
Siivoan kotiani halutessani.
En koskaan kompastu leluihin tai tuskastu pohtiessani tuutulaulun sanoja.

Ennen kuin minusta tulee äiti,
En välitä ovatko huonekasvini myrkyllisiä vai eivät.
En mieti koskaan rokotuksia.

Ennen kuin minusta tulee äiti,
voin nauttia siitä, että päälleni ei ole koskaan oksennettu
kakattu, syljetty, pureskeltu, pissitty
eikä nipistelty pienillä sormilla. 

Ennen kuin minusta tulee äiti,
Minulla täydellinen mielenhallinta, ajatuksieni
ja vartaloni hallinta. Nukun koko yön.
En ole koskaan pidellyt kirkuvaa lasta, jotta lääkärit
voisisivat tehdä kokeita tai antaa rokotuksia.
En ole koskaan katsonut itkuisiin silmiin ja itkenyt.
En ole koskaan ollut äärettömän onnellinen yksinkertaisesta hymystä.
En ole koskaan istunut myöhään yöllä katsellen nukkuvaa lasta.

Ennen kuin minusta tulee äiti,
en saa koskaan pidellä nukkuvaa vauvaa, vain sen vuoksi,
etten halua laittaa häntä sänkyynsä.
En koskaan ole tuntenut sydämeni murskaantuvan miljooniksi
palasiksi, kun en voi lopettaa toisen kipua.
En koskaan ole kokenut, että joku niin pieni voisi
vaikuttaa elämääni niin paljon.
En koskaan tiedä, että voisin jotakuta rakastaa niin paljon.
En koskaan tiedä, että kuinka paljon rakastaisin olla äiti.

Ennen kuin minusta tulee äiti,
En tiedä miltä tuntuu, kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella.
En tiedä kuinka ihanalta voi tuntua, kun syöttää nälkäistä vauvaa.
En tiedä siteestä äidin ja lapsen välillä.
En voi tietää, että jokin niin pieni voisi saada minut tuntemaan
itseni niin tarpeelliseksi.

Ennen kuin minusta tulee äiti,
En koskaan nouse ylös yöllä kymmenen minuutin välein
tarkistaakseni, että kaikki on kunnossa.
En ole koskaan tuntenut sitä lämpöä, iloa
rakkautta, sydänsärkyä, ihmetystä
tai tyytyväisyyttä, joka äitiydestä tulee.
En edes tiedä, että kuinka paljon voisin tuntea...
Jos minusta vain joskus tulisi äiti. "

Alkaisi jo!

Argh, vieläkään ei ole kp 1 ollut tullakseen, vaikka tuntemukset edelleen siihen viittaavat samoin kuin rakas ystäväni tiputteluvuoto. Erilaista tässä on ollut se, että ensimmäisinä kahtena päivänä vuoto on ollut oikeastaan olematonta (ei edes pikkuhousunsuojaan saakka tullut mitään). Eilen ja tänään pyyhkiessä on tullut vähän rusehtavaa pyyhkiessä, mutta suojaan ei ole tullut juuri mitään. Välillä munasarjoja kipristelee, välillä ei ole mitään tuntemuksia. Eilen illalla olin ihan varma, että NYT ne alkavat, kun menkkakivut alkoivat tulla...mutta yöllä en herännyt mihinkään kipuihin ja aamulla vuoto on taas ollut vähäistä. Lisäksi lämmöt ovat pääasiassa pysyneet hieman korkealla, n. 37-37,3 (normaalisti 36,6)...

Luultavasti tämä johtuu siitä, että kierto on ollut ovuloimaton ja siksi pitkittyy ja vuotaa, tai myös tällä  reilun viikon kestäneellä flunssalla voi olla vaikutusta. Ärsyttää vaan tämä odottelu niin paljon. Toivoin, että pahimmat kipu/vuotopäivät eivät olisi osuneet viikonlopulle, sillä lauantaina olisi tiedossa naamiaisjuhlat ja sunnuntaina reissu ihastelemaan ystävän pientä vauvaa. <3

Tietysti olen googlaillut keskusteluita alkuraskauden vuotoihin liittyen ja kohdunulkoisen raskauden oireista...miten voi ihminen olla niin hölmö, että kierrosta toiseen sortuu samaan?? Kyllä ne menkat sieltä tulevat, tunnen sen. Ja tänään on kuitenkin vasta kp 26...

Menkkoja odotellessa.

Tutut tuntemukset ennen kuukautisia ovat jo täällä; munasarjoja juilii, koko kroppaa "särkee" (erityisesti rintoja) kuin olisi kuumetta, vatsa kenkkuilee ja mielialavaihtelut ilostuttavat sekä minua että miestä! Pieni toivonkipinä pilkahti torstaina (dpo 4), kun aamulla pyyhkiessä paperiin jäi aavistus limansekaista verta. Heh, ällötysvaroitus näin myöhässä! Olen lukenut, että joillain saattaa tulla jonkinlaista kiinnittymisvuotoa n. 5-7 päivää ovulaation jälkeen. Toki tässä omassa tapauksessa aikaa taisi olla kulunut liian vähän, sillä tuskin kiinnittyminen tapahtuisi tuossa vaiheessa JOS ovulaatio oli sunnuntaina.

On tämä mieli vaan kummallinen, sillä vaikka KAIKKI oireet viittaavat pian alkaviin kuukautisiin, jännitän joka kerta vessassa sitä onko tiputtelu jo alkanut. Tämä on niin typerää! Tässä on jo melkein 1,5 vuotta yritetty ja yritetty olla yrittämättä, toivottu 19 kertaa...nyt on tosiaan jo yk 20 meneillään ja kyllä tämäkin kierto päättyy kyyneliin. Aukiolotutkimus toi toivoa, jospa se auttaisi? Ja voimakkaat ovulaatio tuntemukset. Jospa nyt? Mutta ei...epätoivo alkaa hiipiä ja elokuuhun tuntuu olevan ikuisuus aikaa. Miten jaksan sinne saakka? Niin monta pettymystä tiedossa ennen sitä. Kuinka ihmeessä selviän tästä keväästä?

Tänään olen taas pohtinut paljon...Sitä miten lähipiirissäni tosi monet ovat raskautuneet samantien, hups vain ekasta yrityskerrasta. Siiten on niitä, jotka ovat ensimmäisen tai toisen kohdalla odotelleet hieman pidemmän aikaa, on ihmisiä joilla on useampia lapsia, mutta eivät ehkä ole saaneet niitä ihan niin monta kuin haluaisivat. On myös niitä, jotka eivät välttämättä koskaan haluakaan lapsia. Sitten on niitä, jotka ovat joutuneet hoitoihin, mutta ovat tulleet raskaaksi ja saaneet sen kalleimman aarteensa käsivarsilleen. Eikös tämä mene prosentuaalisesti niin, että jonkun pitää jäädä ilman? Olikohan se 20%, jotka jäävät lapsettomuushoidoista huolimatta lapsettomiksi.

Tässä vielä ote iltalehden artikkelista. Omalla kohdallamme kun emme näe mahdollisuutta lahjasoluhoidoille, sijaisperheydelle tai adoptiolle. Hoidan työkseni toisten lapsia ja ympärilläni on muutenkin paljon rakkaita lapsia...Haluaisin ihan oman, minun ja miehen näköisen. Meidän lihaa ja verta. Meidän oma.

"Lapsettomuudesta kärsivällä parilla on useita keinoja saada apua. Varsinaiset hedelmöityshoidot ovat fyysisesti ja henkisesti melko raskaita, joten Klemetti haluaisikin nostaa myös muut vaihtoehdot esille heti hoitoja harkittaessa.

- Adoptio ja sijaisperheenä toimiminen pitäisi ottaa harkintaan heti alusta asti. Silti monilla biologisen lapsen saamisen tarve on kova, Klemetti myöntää. "

http://www.iltalehti.fi/raskausjalapset/2015013119121651_rb.shtml