Äärettömän surullinen.

Huomaan kyynelten vähän väliä pyrkivän väkisin silmäkulmistani. Kurkkua puristaa. Askel on raskas ja olen todella väsynyt, koko ajan. Olen lyhytpinnainen, poissaoleva. Olen ihan kamalan surullinen. Nukutin tänään lapsia lasten tuutulaulujen soidessa cd-levyltä taustalla. Peittelin, silitin, halasin ja toivotin kauniita päiväunia. Lauloin musiikin mukana. Yhtäkkiä itku meinasi purskahtaa aivan yllättäin ja jouduin keräämän itseni kasaan...Mieleeni tuli hyvin vahvasti oma lapsuuteni, kun äitini lauloi minut uneen. Maailman turvallisin tunne. Olen aina ajatellut, että laulaisin paljon omille lapsilleni. Laulaisin heille jo silloin kun he olisivat vatsassani. En meinannut saada henkeä, kun tajusin, että minä en ehkä saakaan koskaan laulaa omille lapsilleni. En saa olla yhtä lämmin ja turvallinen äiti, se maailman tärkein asia lapselle. Olo oli aivan lohduton. En jaksanut tai saanut aikaiseksi tässä kierrossa haettua lugeja apteekista ja sehän saikin aikaan sen, että pari päivää ovulaation jälkeen alkoi ruskeahko tuhruttelu vaimeiden kipujen kanssa. Ja se on jatkunut tähän päivään saakka (kp 21). Jälleen kerran tilanne on vaan huonontunut kesästä, aiemmin tiputtelua oli vain muutama päivä ennen kuukautisia, nyt se alkaa jo ovulaatiosta. Olen siis yhden kierron aikana muutaman hassun päivän vuotamatta mitään. Great! Selvittyäni tästä päivästä töissä ja päästyäni kotiin, tajusin jotakin. Vuonna 2012 perheessämme tapahtui iso kriisi, jonka vuoksi olin pitkään äärettömän surullinen ja epätoivoinen. Edelleenkään ei kulu päivääkään etten ajattelisi asiaa, eikä päivääkään kulu ettenkö miettisi miten maailma on epäreilu. Minulta kesti suunnilleen kaksi vuotta oppia elämään asian kanssa. Ja siltikään en voi sanoa selviytyneeni siitä, enkä varmasti ikinä selviä. Tämän kriisin jälkeen ajattelin, että lapsi, se toisi kaivattua valoa tähän kaiken keskelle. Mutta lapsi asiasta tulikin seuraava elämäni suuri kriisi...Huomaan, etten ole elänyt samalla lailla kuin ennen, kolmeen vuoteen. Tai juuri kun aloin elää, huomasinkin olevani jälleen syvässä suossa. Ja nyt minun on vaikeaa löytää enää syytä ELÄÄ. En tarkoita, että haluaisin kuolla. En todellakaan. Haluan taistella. Olen katkera ja surullinen siitä, että minulta on viety ikuisiksi ajoiksi se eämänilo, joka minulla oli ennen tätä kaikkea. En saa sitä enää koskaan takaisin. Tämä kaikki vaatii minulta niin paljon, että mikään mikä tuottaa minulle epämiellyttävää oloa, saa olla. En vaan pysty käsittelemään sitä. Ahdistun jo pelkästä ajatuksesta. Ne asiat, jotka ovat olleet minulle voimauttavimpia ja kaikista rakkaimpia, satuttavatkin yhtäkkiä kuin puukko selkään. Olen vaan niin äärettömän surullinen.

En mä jaksa enää...Mitäs nyt sitten?

Kurkkua kuristaa ja olo on tyhjä. Olimme viime viikolla polikäynnillä, jolloin lääkäri tunnusteli paikat ja ultrasi tilanteen. Olin edellisenä päivänä (kp 10) saanut ovis plussan testattua ja ultrassa näkyikin kaksi hyvänkokoista follikelia. Lääkäri mainitsi jotakin pienestä kaksosriskistä, jolloin sisälläni pärähdin räkänauruun!! Juu ei huolta, ei meille. Ei yhtä ainuttakaan. No, paikkoja tunnustellessa lääkäri löysi kohdun perältä suolen vierestä muutaman nystyrän ja ne olivat selkeästi kipeät. Siellä se endo siis luultavimmin jyllää, nyt lääkärikin puhui vahvasta endo epäilystä. Lisäksi hän oli huolissaan isosta lääkemäärästä, jota joudun nauttimaan aina kuukautisten aikaan ja suosittelikin nimenomaan kipujen takia, että vatsaan lähdetään kurkkaamaan. Mutta eipä tämäkään homma mennyt ollenkaan niin, kuin olin ajatellut. Kuvittelin (typerä minä), että lapa voitaisi toteuttaa Lohjalla, jossa jonot ovat lyhyet (vain muutaman viikon). Olisin siis tuota pikaa leikkauspöydällä ja muutaman kuukauden päästä voitaisi aloittaa hoidot löydösten ym. mukaan. Mutta ei. Löydösten perusteella lääkärillä on epäily, että endoa on ainakin suolen lähettyvillä...mikä tarkoittaa pahimmillaan sitä, että suoli on kiinnikkeillä kiinni kohdussa ja leikkaus saattaa vaatia suurempia valmiuksia mitä Lohjalla on tarjolla. Muuta mahdollisuutta ei siis ole, kuin lähteä jonoon pääkaupunkiseudulle Naistenklinikalle/Kätilöopistolle. Lääkäri kertoi laittaneensa yhden potilaansa vuodenvaihteessa ko. jonoon ja tämä on nyt lähiaikoina pääsemässä leikkaukseen. Tämä tarkoittaa omalla kohdalla sitä, että saan ehkä poliajan n. 3 kk päästä ja siitä puolen vuoden kuluttua olen toivottavasti leikkauspöydällä. Tässä välissä saatan päästä vielä magneettikuviin, mikäli näkevät tarpeelliseksi. En tiedä mitä ajatella. Aika tuntuu niin pitkältä. Itkettää. Pelottaa. Kuinka paha tilanne todella onkaan? Tuurillani koko hemmetin kohtu joudutaan poistamaan kun joskus sinne saakka päästään. No, ei luultavasti nyt sentään, mutta olo on todella toivoton. Tuntuu siltä, että tästä syksystä en enää selviä. En pysty odottamaan vielä 9 kk!!! tiedottomana...ja vielä sen jälkeen kuukausia ennen kuin hoitoja voi aloittaa. Ei tää voi mennä näin. Jälleen kerran totean, että kun se kuuluisa paska hana aukeaa, niin se ei enää sulkeudu. Mistä ihmeestä löydän voimaa, kun kaikki muu elämässä tuntuu ihan turhalta. Miehenkin äänestä paistaa väsymys ja tuska. Hänellä on kestämistä ja käsittelemistä omassa surussa, mutta varmasti vielä isompi työ selvitä minun kanssani...olen vain niin totaalisen loppu. Nyt tarvitsisin teiltä, sielunsisaret mielipiteitä ja ajatuksia! <3 Lääkäri ehdotti, että voisimme tässä leikkausta odotellessa kokeilla esim. inseminaatiota tai halutessamme tehdä vaikka yhden IVF:n. Hän jopa suositteli sitä (mutta kuinka paljon tässä painaa yksityisen klinikan rahan saanti?) Mitä te tekisitte tilanteessamme? Odottaisitteko leikkausta ja vasta sen jälkeen ryhtyisitte toimeen vai kokeilisitteko hoitoja jo odotellessa? Tiedän mitä sydän haluaa, järki keikkuu kahdella laidalla ja sitten on se raha. Tiedän, että se on järjestettävissä, mutta entä jos hoito ei onnistuisi (hyvin mahdollista)... Apua.

Argh! Pahoittelut, en ymmärrä miksi mun tekstit tulee yhteen putkeen! Kirjottaessa käytän kyllä kappalejakoa... :/

Liebster Award

Kiitos "Nyt heti" blogin kirjoittajalle Marialle, jolta sain Liebster Awards -haasteen. Liebster Awards haasteen ohjeet: 1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa 2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen 3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebester Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200. lukijaa 4. Keksi 11. uutta kysymystä nimetyille blogeille (kysymykseni postauksen lopussa) 1. Pelkäsitkö lapsettomuutta ennen lapsen yrittämistä? Olimme lyhyehkön ajan ilman ehkäisyä mieheni kanssa joitakin vuosia sitten, ehkä muutamia kuukausia-puoli vuotta. Tällöin emme vielä toivoneet lasta, joten olin helpottunut kun raskautta ei alkanut. Kuitenkin, kun lapsihaave myöhemmin tuli ajankohtaiseksi, nosti pelko päätään ja aloin miettimään jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että helposti tämä ei tule menemään. Eli kyllä. 2. Kuinka miehesi on tukenut sinua lapsettomuudessa? Olen aina saanut itkeä miehen olkaa vasten ja olemme parhaamme mukaan yrittäneet puhua asiasta. Ajan myötä olen huomannut, että itseasiassa asiasta puhuminen on minulle vaikeaa. Lähinnä kerron miehelle faktatietoa esim. hoidon kulusta tai endometrioosista. Pitäisi useammin pahan olon yllättäessä hakeutua kainaloon nyyhkimään... <3 3. Oletko kertonut läheisillesi lapsettomuudesta? Miksi, miksi et? Läheisimmät ystävät ja sukulaiset tietävät, ja lisäksi olen kertonut muutamalle työkaverille ihan poissaolojen vuoksi. Aluksi olimme mieheni kanssa sitä mieltä, että lapsen yrityksestä ei kerrota kellekään. Parille ihan läheisimmälle kuitenkin kerroin jonkin ajan kuluttua ja heille tämä lapsettomuusasia on tullut tietoon ajan myötä. Periaatteessa ajattelen, että olisi hyvä levittää tietoa lapsettomuuden olemassaolosta, mutta emme kuitenkaan ole valmiita tulemaan kokonaan kaapista ulos. Kyllä tämä asia myös hävettää. Se on varmasti suurin syy. Tuntuisi pahalta, että KAIKKI tietäisivät miten vajavainen olen. 4. Jos ette saisikaan biologista lasta, mitä todennäköisesti tekisitte? Tämä kysymys ihan pelottaa. En ole ollenkaan sellaisessa vaiheessa tämän asian kanssa, että pystyisin ajattelemaan sitä mahdollisuutta. Tällä hetkellä tuntuu, että jos siihen pisteeseen tullaan, niin elämän merkitys katoaa aika lailla. Toisaalta, koen että olen tässä matkan varrella kasvanut ensin luomuyrityksestä hormoni avusteisiin hoitoihin ja nyt koeputkihedelmöitykset eivät tunnukaan enää mahdottomalta...laparoskopian jälkeen niihin on ryhdyttävä. Eli voihan olla, että ajan myötä lahjasolut tai adoptio voisivat olla vaihtoehto. Saa nähdä. 5. Tyhmin/ ajattelemattomin kommentti mitä olet saanut lapsettomuuteesi liittyen? Se on tää monesta suusta tullut: "Lopettakaa stressaaminen ja yrittäminen, kyllä se sitten tärppää!" 6. Mitkä ovat elämässäsi viisi tärkeintä asiaa? Mies, perhe, ystävät, koirat ja rakkaus. 7. Mikä sinusta piti tulla isona? Laulaja :P 8. Missä näet itsesi viiden vuoden päästä? TOIVON olevani ainakin yhden lapsen äiti, asumme ehkä tässä samassa talossa. Olen eheytynyt ja onnellinen. 9. Kolme parasta parisuhdevinkkiäsi? Ole lähellä, kosketa, suukota ja pidä hyvänä. Kerro että rakastat, sanoin ja pienillä arjen teoilla. Puhukaa, naurakaa, itkekää ja ennenkaikkea, rakastakaa. Ja antakaa aikaa ja tilaa. <3 10. Onko miehesi sinun unelmiesi prinssi? On. <3 Maailman paras. Ihanin ja komein kaikista! ;) <3 11. Minne tahtoisit matkustaa ja mitä tekisit matkakohteessasi? Malediiveille mieheni kanssa. Haluaisin bungalowiin meren päälle ja nauttisimme vain toisistamme auringossa paratiisisaarella. Laittaisin aivot narikkaan ja söisim ja joisin itseni onnelliseksi. :D Uudet kysymykset: 1. Mistä koet saaneesi eniten tukea lapsettomuustaipaleellasi? 2. Oletko hankkinut mitään toivotulle lapselle etukäteen? 3. Onko suvussasi esiintynyt lapsettomuutta? 4. Onko lapsettomuus vaikuttanut ystävyyssuhteisiisi? Millä tavalla? 5. Oletko miettinyt miltä sinusta tuntuisi jos tulisit raskaaksi? Mitä luulet, minkälaisia tunteita se sinussa herättäisi? 6. Onko elämässäsi muita samassa tilanteessa eläviä ihmisiä/pariskuntia? 7. Mitkä asiat auttavat sinua elämään lapsettomuuden kanssa? Mistä löydät voimavaroja? 8. Oletteko miettineet lapsien nimiä etukäteen? 9. Oletko hoidoissa kunnalliseslla vai yksityisellä puolella? Miksi? 10. Ovatko lahjasolut tai adoptio teille vaihtoehto? Miksi/miksi ei? 11. Tietävätkö kumppanisi, perheesi tai ystäväsi blogistasi? Haastan mukaan blogit: Olemassaolematon (http://olemassaolematon.blogspot.com/) Kaksi kolmannetta (http://kaksikolmannetta.blogspot.com/) Ei tän pitäny olla näin vaikeeta (http://eitanpitanyollanainvaikeeta.blogspot.com/)

Paha olla.

Uusi kierto ja samat kujeet. Tai no, ensimmäisten kahden päivän kivut olivat todella kovat, kovemmat kuin aikoihin. Muistui mieleen ajat nuorena tyttönä, kun kuukautiset olivat vasta alkaneet ja itkin sängyn pohjalla kivusta. Nykyään olen jollain tavalla tottunut kipuun, mutta silti itku oli lähellä. Lääkkeet onneksi edelleen auttavat ja kipeimpinä päivinä otan kolmesti päivässä 600mg buranan sekä 1g panadolin. Edellisessä kierrossa kiinnitin huomiota siihen, että vatsani alkoi reagoida ovulaation aikaan samalla tavalla kuten yleensä kuukautisia ennen.Vatsa siis meni aivan sekaisin yhden päivän ajaksi ja muutenkin tuntui siltä, että kohta menkat alkavat. Järkytyksekseni vuosinkin yhden päivän ajan tuhrua oviksen jälkeen ennen lugejen aloitusta. Nämäkin taitavat olla niitä endon aiheuttamia oireita. Olen kyllä koko ajan entistä vakuuttuneempi siitä, että sisälläni jyllää endometrioosi ja että se vain pahenee koko ajan. Myös ulostaminen kuukautisten ensimmäisenä päivänä oli kivuliasta ja muistan, että vastaavaa on ollut ennenkin. Kummasti vaan kaikkeen tottuu ja sitä kuvittelee, että kivut vain säteilevät peräsuoleen saakka. Kuukautiskivut alkoivat maanantaina illalla lamauttavilla kivuilla ja kunnon vuoto alkoi tiistai aamuna. Tälläkään kertaa en tehnyt raskaustestiä, sillä oireet olivat samat kuten jokaikinen kerta tätä ennen. Soitin Dextraan ja sain puhelinajan omalle lääkärilleni. Sovimme, että syön nyt ainakin tässä kierrossa vielä Letroja ("ei niistä haittaakaan ole")ja menen ultraan ensi viikon perjantaina kp 11. Kerroin kesän aikaisista kierroistani; vuodoista, kivuista ja siitä, että haluamme siirtyä eteenpäin. Ultrassa lääkäri lupasi vielä tunnustella paikkoja endon kannalta ja päätimme, että lähete laparoskopiaan laitetaan menemään. Mietimme vielä haluammeko koittaa inseminaatiota leikkausta odotellessa, mutta luulen, että se on kohdallamme turhaa (rahanmenoa). Oikeastaan olen itsekseni miettinyt, että lapan jälkeen (jos endoa löytyy ja se saadaan hyvin poistettua) voisi koittaa inssiä kerran ennen ivf hoitoja. Näistä asioista toki sovimme tarkemmin reilun viikon kuluttua lääkärin kanssa. Olo on henkisesti todella kurja. Töissä tunnen työkavereiden ja vanhempien katseet vatsani seudulla, olenhan juuri mennyt naimisiin ja tämän ikäinenkin! Muutaman lapsen äiti tuo lapsensa hoitoon pienten muutaman viikon ikäisten vauvojen kanssa. Ennen olisin ensimmäisenä ollut ihastelemassa näitä täydellisiä pieniä ihmisiä. Nyt koitan parhaani mukaan vältellä näiden ihmisten kohtaamista. Eräs äiti odottaa selvästi vauvaa, mutta en pysty ottamaan asiaa puheeksi. Työkaveri pauhaa koko ajan rakkaista lapsenlapsistaan, joita on jo kolme ja nejäs tuloillaan (vanhemmat nuorempia kuin minä). Meinasin purkahtaa itkuun, kun kuulin, että työkaverin tyttö oli tulossa käymään lapsensa ja vatsansa kanssa...onneksi kerkesin lähteä ennen sitä. Sukujuhlat viikonloppuna olivat myös juuri sitä mitä odotin. Vauvauteluita toistensa perään ja ympäripyöreitä vastauksia. Miten ihmiset eivät tajua olla kyselemättä asiasta? Ja taas neuvot/lohdutuksen sanat niiltä, jotka tietävät tilanteestamme... "Älkää stressatko, koittakaa olla ajattelematta koko asiaa. Kyllä se sitten onnistuu." -> ARGHHHH!!!! Koitapa itse toivoa elämäsi suurinta asiaa kaksi vuotta ja unohtaa se sitten yhtäkkiä kokonaan. Juu, varmasti sitten kun kaikki on tehty ja mitään ei ole enää tehtävissä, mieli alkaa pikkuhiljaa tehdä töitä päästääkseen irti. Ennen sitä, not gonna happen. "Tuttavani kaiman serkku miehineen kävi kaikki hoidot läpi, eivätkä onnistuneet ja hups, 10 vuoden jälkeen tuli luomusti raskaaksi!" -> Joo, tosi lohduttavaa...!!! Not. Mä haluan lapsen NYT. En kymmenen vuoden kuluttua. En edes halua miettiä missä hullujen huoneella olen silloin, jos jäämme lapsettomiksi. "On niin paljon lapsia, jotka tarvitsee itselleen äidin ja isän. Adoptoikaa!" -> Helppo ja nopea prosessi kaikin puolin! Not. Joillekin tämä on alusta saakka mahdollinen vaihtoehto. Meidän kohdallamme ei. En sano, ettei koskaan, mutta oman biologisen lapsen kaipuu on tällä hetkellä niin suuri, että adoptio tai edes lahjasolut eivät tunnu vaihtoehdolta. Voi mikä vuodatus taas. Ehkäpä voisi koittaa seuraavassa kirjoituksessa löytää jotain iloisiakin asioita. Ainakin on vastattava saamaani blogihaasteeseen! <3