Hetken mietteitä.

Hieman painostava ja harmaa ilma, levottomasti nukuttu yö, yksinolo ja (liikaa) aikaa ajatella. Olo on jälleen ahdistunut ja alakuloinen. Useamman päivän jatkunut jomottava vatsakipu alkaa ketuttamaan - alkaisi vaan jo ne pirulaiset.

Töissä olo on ollut hetkittäin raskasta; lyhyen ajan sisällä olen saanut kuulla kuinka kolme lasten äitiä ovat raskaana. Yhtä heistä olen pystynyt sivulauseessa onnittelemaan...muuten välttelen aihetta. Very mature, ah, olen niin ylpeä itsestäni! Näiden vatsojen lisäksi näen päivittäin pieniä vauvoja tuoreiden äitien hakiessa hoitolapsia...sekin välillä saa mielen haikeaksi. Työstäni lasten parissa on tullut oikea masokismin tyyssija. Työ jo itsessään muistuttaa siitä mitä minulla ei ole ja mitä toivoisin enemmän kuin mitään. Ja sitten kaikki muu sen lisäksi. Eikä sitä pääse yksityiselämässäänkään pakoon, kun lähes kaikilla ympärillä on vauvoja, ovat raskaana tai vähintäänkin yrittävät sitä. Huomaan kuinka sosiaaliset tilanteet alkavat taas ahdistaa, milloin seuraava raskausuutinen lävähtää naamalleni. Helpompi olisi kuulla uutinen vaikkapa viestin kautta, jotta ajatukseen pystyisi reagoimaan rauhassa. Järjettömän itsekästä, mutta kamalammalta tuntuisi jos naamaltani näkyisi toisen onnenhetkessä muuta kuin aito ilo.

Tunteet heittelevät varmasti enemmän nyt kun suunnittelukäynti lähestyy ja lähikuukaudet näyttävät varmasti (toivottavasti) suunnan sille voimmeko koskaan onnistua saamaan lasta. Pelko on läsnä taas tosi voimakkaasti. Pelottaa kuinka pitkälle hoidon aloitus loppujenlopuksi menee ja kuinka paljon huonommaksi munasolujeni tilanne kerkiää siihen mennessä menemään. Pelottaa miten hormonit vaikuttavat mielialaani ja vartalooni. Pelkään, ettei munasoluja tule. Pelkään, että jos niitä tulee, ne ovat huonolaatuisia. Pelkään, ettemme saa yhtään hedelmöitettyä tai siirrettyä ja joudumme uuteen hoitoon "saman tien" (6kk jonon jälkeen). Jos pääsisimme siirtoon, pelkään negatiivista raskaustestiä. Mutta vielä enemmän pelkään positiivista. Menisikö se heti kesken? Tai vasta vähän myöhemmin? Entä jos pääsisimmekin vähän pidemmälle, mutta vauva kuolisi kohtuun? Jos vauva syntyisi elävänä, sairastuisinko synnytyksen jälkeiseen masennukseen? Koko tämän matkan takaraivossani on ollut vaimea tunne siitä, että luonto on jostain syystä tarkoittanut ettei minusta kuulu tulla äitiä. Ja tässä minä vaan väkisin taistelen sitä vastaan. Joten miksi kaikki menisi hyvin?

Yritän ajatella positiivisesti, mutta välillä nämä ajatukset vievät mukanaan. Kuitenkin, ensimmäisen kerran lähes kolmeen vuoteen meillä tulee olemaan edes pieni toivo onnistua. Sen voimalla on jaksettava.

Lapsettomien lauantai ja äitienpäivä

Eilen lapsettomien lauantaina vietin päivän hyvin pitkälti yksin. Mies on reissussa ja en ollut suunnitellut itselleni juurikaan ohjelmaa kaupassakäynnin ja äitienpäivä kukkien ostamisen lisäksi. Käväisin kuitenkin iltapäivällä äitini kanssa viemässä kukat mummilleni, joka ei tänään päässyt äitienpäivän viettoon. Päivä kului muulta osin paljonkin sosiaalisen median parissa. Sekä facebookissa että instagramissa oli paljon päivityksiä lapsettomuudesta ja pitkästä aikaa oikein imin niitä itseeni. Tykkäsin ja "reagoin" muutamiin Simpukka ry:n julkaisuihin siinäkin pelossa, että ne saattaisivat näkyä kavereilleni. Kahdesti olin jakaa muutaman julkaisun, mutta viime hetkellä en pystynytkään siihen.

Miksi? En tiedä... Tai luultavasti syy on häpeä. Minä edelleen häpeän lapsettomuutta, omaa hedelmättömyyttäni. Pelkään mitä ihmiset ajattelisivat jos tietäisivät. Lisäksi saattaisin saada mieheni "huonoon valoon", jos en kertoisi syyn olevan minussa. Vain minussa. Joku voisi pohtia mieheni kykyä saada lapsia...kamalaa, jos MINÄ aiheuttaisin sen. Koen myös huonoa omaatuntoa siitä, että aiheuttaisin muissa epämiellyttävän tunteen, kun he eivät osaisi reagoida tai suhtautua asiaan. Tästä olikin hyvä esimerkki, kun olimme vanhalla työkaveriporukalla iltaa viettämässä ja eräs miespuolinen kaveri yhtäkkiä töksäytti, että "Millos te aiotte niitä lapsia hankkia?". Ensin koitin jotain sopertaa, että en oikein tiedä ja hän jatkoi "...niin mutta kuitenkin aiotte hankkia, tässä lähitulevaisuudessa?. Huokaisin syvään ja itsenikin yllättäen vastasin, että toivottavasti, mutta vaikeaa on...että en tiedä onnistaako meitä koskaan. Kyyneleitä pidätellen pyysin anteeksi ja sanoin, että se tästä aiheesta ja kaveri heittäytyi pelleilemään, kun ei muutakaan osannut. Tavallaan olin tyytyväinen, että sain asian kakaistua ulos, mutta samalla jäi paha mieli...

Miten sitä toivoisikin ihmisiltä ymmärrystä ja empatiaa, mutta turha sitä on toivoa kun ei pysty kertomaan mikä mieltä painaa. Kollegani pahoitti mieleni niin pahasti muutama viikko sitten. Viimeisen vuoden ajan olen kärsinyt järkyttävän huonosta muistista, joka on näkynyt sekä yksityiselämässäni että työelämässä. Mitkään asiat eivät meinaa pysyä päässäni vaikka kuinka yritän. Surulla, väsymyksellä ja masennuksella on varmasti suuri vaikutus tähän. Kollegani sitten päätti kommentoida muistiani kireästi nauraen, "onneksi sulla on täällä meitä kokeneempia hyvämuistisia hoitamassa asioita". Ja tämä oli selvä piikki peiteltynä hymyyn. Olisi tehnyt mieli huutaa ja itkeä, että hemmetti mä niin teen parhaani täällä ja tiedostan asian itsekin. Mulla vaan on niin paha olla, että parempaan en nyt pysty. Mutta en sanonut näin.. Tämä henkilö ei tiedä, enkä siis voi häntä syyllistää.

Tänään äitienpäivänä heräsin koviin kipuihin. Kyllä elämä taas jaksaa oikein parhaana päivänä muistuttaa, että ei, sinusta ei ole äidiksi. Jotenkin niin tragikoomista. Jos ei kivuilta itkettäisi, niin melkein naurattaisi! Onneksi minulla on maailman paras perhe ja ihanin äiti, jota pystyin kiitollisena juhlimaan tänään. Ja olen äärettömän kiitollinen siitä, että mulla on elämässä ystäviä, jotka ovat muistaneet mua tän viikonlopun aikana. Kiitos. <3

Voimia kaikille kanssasisarille! <3