torstai 29. joulukuuta 2016

Rakenneultra rv 20+6

Nyt elellään jo rv 21+1 ja rakenneultrasta on muutama päivä. Toisin kuin etukäteen kuvittelin, jäi edellisen päivän/illan/yön panikointi hyvin vähään. Oikeastaan unohdin koko utran, kunnes illalla hieman googlettelin ihmisten kokemuksia. Silmiini ei osunut mitään aivan järkyttäviä tarinoita ja pikkuinen mylläsi vatsassa lohduttavasti ja muistutellen itsestään.

Nukuin yön hyvin ja aamullakin sain hyvin alas mango piltin ja mehua (sain ystävältä vinkiksi syödä edes jotain) ja muutenkin olin yllättävän rauhallisin mielin. Saavuimme paikalle juuri ennen aikaamme ja pääsimmekin sisälle lähes heti. Kätilö oli eri kuin niskapoimu-ultrassa, mutta ehkä jopa vielä mukavampi! Eli loistavat kokemukset tähän mennessä Jorvin kätilöistä. Hän sai pelkällä olemuksellaan tilanteeseen sellaisen tunnelman, että pystyin rentoutumaan eikä jännitys saanut minusta otetta. Ultralaitteen osuessa vatsalleni ponnahti ruudulle heti pieni vauvamme, joka alkoi samantien liikkumaan. Kätilö kävi rakenteet läpi ja kaikki näytti olevan erittäin hyvin ja vauva vastasi hyvin viikkoja. Pikku gullen painoarvio oli 470g ja pituus 25cm..ihan hyvänkokoinen siis. Lapsivettä oli kuulemma hyvä ja normaali määrä ja istukka sijaitsee edessä hyvällä paikalla. Ultraus oli hyvin nopeasti tehty, sillä kätilö sai samantien kaikki tarvittavat mittaukset tehtyä, olimme vastaanotolla ehkä kokonaisuudessaan 15 min! Olin todella yllättynyt, sillä olin kuullut ja lukenut kuinka ihmisillä on kulunut siellä paljon enemmän aikaa. Monet ovat myös joutuneet käydä välillä syömässä, vessassa tai käytävällä pomppimassa, jotta kaikki mittaukset saataisi tehtyä. Meillä oli siis tuuria, kun kaikki sujui niin helposti.

Lopuksi kätilö kysyi hieman merkitsevästi, että kun kaikki tärkeät rakenteet oli tarkistettu ja normaaleiksi todettu, niin olisiko meillä vielä jotain kysyttävää. Hymy levisi kasvoilleni ja katsoin vieressä istuvaa miestäni ja sanoin, että jos sieltä se sukupuoli näkyisi niin siitä haluaisimme mielellään veikkauksen. Kätilö sanoi, että tieto ei tietenkään ole 100% varma, mutta ultratessaan haaroväliä hän sanoi siellä näkevänsä kivespussit ja pippelin!!!! Ja kyllä olin itsekin näkeväni ainakin  pallit :D Meille on siis näillä näkymin tulossa pieni poika!!!! Itkuhan siinä tuli ja olin niin onnellinen katsoessani miestäni, joka oli myös silminnähden haltioissaan. Kumpi vain olisi ollut yhtä toivottu ja rakastettu, mutta kyllä tämä tuntuu niin oikealta! Täytyy myöntää, että lähempänä ultraa olo pojasta jonkin verran kasvoi.

Kävimme samana päivä ostamassa ensimmäiset ostokset meidän omalle pienelle pojalle! Kuinka uskomattomalle se tuntuikaan...Kuinka monesti olenkaan kierrellyt vauvanvaate osastolla hypistellen vaatteita kummilapsille tai ystävien lapsille haaveillen juuri tuosta hetkestä! Hieman rikollinen oli olo, mutta ylpeästi vein vaatteet kassalle varmaankin maaiman hölmöin hymy kasvoillani. Kyllä minä haluan alkaa uskoa ja luottaa siihen, että meille syntyy keväällä pieni vauva. Maailman rakkain jo nyt!

 

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Lapsettoman raskausajatuksia

Tässä sitä niin vain lähestytään jo raskauden puoltaväliä. Edelleen tuntuu kummalliselta puhua tai kirjoittaa RASKAUDESTA (siis MINUN?!?!) ja ihan uskomatonta, miten aika on kulunut nopeasti. Vatsa on nyt oikeasti kasvanut mielestäni maailman ihanimmaksi raskausvatsaksi. Kyllä, ensimmäistä kertaa jäin töissä "kiinni" eräälle lapsen äidille, kun päälläni ei ollutkaan parhaiten peittäviä vaatteita. Lapsettomuuden tuskan kokeneena olin jopa hieman liikuttunut, kun tämä äiti oli ensin kysellyt asiaa kollegaltani ja selitti asiaa minulle sen jälkeen sillä perusteella, ettei halua loukata ketään jos vaikka olisi ollut lapsi pitkään toiveissa ja vatsa turvonnut ihan muista syistä. Eli näitäkin ihmisiä löytyy <3

Alunperin olin ajatellut tulla raskauskaapista ulos (luopua ainakin osittain vatsan peittävistä kaavuista) vasta joulun jälkeen, kun rakenneultra on ohitse, mutta täytyy nyt katsoa jaksanko vielä asiaa peitellä. Sitäpaitsi se taitaa olla jo hieman turhaa ainakin työkavereiden kommenttien perusteella. Ultraa en ole osannut vielä jännittää, kun siihen tuntuu olevan vielä pitkä aika...vaikka siihen on enää reilu viikko! Pelkoja ehkä helpottaa se, että "pikku gulle" jo möykkäilee masussa sen verran paljon, että ei ole tarvinnut miettiä onko hän vielä hengissä. Ajatukset rakennepoikkeavuuksista olen koittanut vielä työntää taka-alalle...tiedän, että viimeistään päivää ennen ultraa pelot pääsevät valloilleen kuitenkin. Mutta nyt koitan vielä nauttia tästä onnesta mitä tunnen sisälläni ja joulusta.

Olen kokenut tämän raskauden äärimmäisen eheyttävänä minulle ihmisenä ja erityisesti naisena. Lapsettomuus on jättänyt minuun niin syvät ja kipeät arvet, että en olisi uskonut raskauden vaikuttavan minuun tällä tavoin. Ehkä asiaa on helpottanut se, että olen koko ajan voinut niin hyvin. En ole oksentanut ja pahoinvointia oli vain vähän alkuraskaudesta, kovia kipuja tms. ei juurikaan ole ollut kuten ei myöskään väsymystä tai mielialanvaihteluja. Olen siis mielestäni jopa elämäni kunnossa (vaikka liikunta on kyllä jäänyt minimiin). Välillä olen miettinyt onko minussa jotain vikaa, kun olen päässyt näin helpolla. Lapsettoman ajatusmalli yrittää käynnistyä ja pohtii sitä, ettei kroppaani ole tarkoitettu tähän ja se ei siksi kehitä raskausoireita. Aika kaukaa haettua ja koitankin järkeillä asiat itselleni toisin, vaihtelevalla menestyksellä. Eivätpä lapsettomuushoitojen hormonitkaan vaikuttaneet minuun juurikaan...eli minä vain olen tällainen. Ja koen hehkuvani tätä onnea ja rakastan vartaloani ja sen muutoksia. Kaikki se tuntuu jollain tavalla kovin luonnolliselta. Että näin kuuluu olla. Eli ehkä minä ansaitsen tämän ja pystyn tähän. Tunnen suurta liikutusta ja onnea siitä, miten mieheni katsoo minua. Jokaista muutosta ja kurvia vartalossani ja sanoo vilpittömästi miten kauniilta näytän raskaana ja miten se sopii minulle. Hän myös sanoo saaneensa takaisin sen "Ellun", joka on ollut kadoksissa vuosia. Ja jos mies sanoo, että olen hyväntuulinen, rento oma itseni niin sitten varmasti olen!

Mitä tahansa elämä tuo tullessaan, niin ainakin haluan muistaa eläneeni tätä aikaa, jolloin olin onnellisin ikinä koko elämäni aikana. Vaikka jotain kävisikin, niin tuskin toivon silloin, että en olisi nyt nauttinut tästä kaikesta. Se on vain otettava vastaan sitten ja käsiteltävä siinä tilanteessa. Tämä voi hyvinkin olla rnsimmäisen ja viimeinen kerta kun saan kokea tämän. On siis elettävä tässä hetkessä ja nauttia täysin rinnoin.

Ellu ja "pikku gulle" rv 19+4 <3

tiistai 29. marraskuuta 2016

Sunnuntai. Päivä jolloin tuntui, että kaikelta lähtee pohja.

Olin koko viikon odottanut viikon, että pääsisin viettämään rauhallista viikonloppua ilman suunnitelmia. Kaikki oli mennyt hyvin, siis todella hyvin. Vatsa oli alkanut kasvamaan, silloin tällöin olin tuntevinani pieniä hipaisuja...liikkeitäkö? Mieli oli rauhallinen ja äärimmäisen onnellinen. Jollain tasolla olin kai saavuttanut luottamuksen tulevaan.

Lauantaina olimme miehen kanssa yhdynnässä, jonka jälkeen siistiytyessäni huomasin aivan hennon vaaleanpunaista paperissa. En kuitenkaan säikähtänyt, sillä ajattelin limakalvojen vain hieman ärtyneen. Eikä vuotoa ilmaantunut tuon jälkeen. Ainoastaan alavatsa tuntui herkältä illalla, mutta siitäkään en osannut olla huolissani.

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina päivä alkoi normaalisti ilman mitään tuntemuksia tai vuotoja. Nukahdin aamupäivällä sohvalle päiväunille pariksi tunniksi. Miehen tullessa kotiin nousin sohvalta alkaakseni laittaa ruokaa ja samassa huomasin, että housuihin lirahti jotain. Tässä vaiheessa ajattelin vielä, että se taisi olla pissaa. Järkytyksekseni istahtaessani pöntölle, se värjäytyikin kirkkaan punaiseksi virtsatessani. Huusi miehelleni, että nyt tulee verta. Siitä alkoi lohduton itku, olin aivan varma, että raskaus menee kesken siinä ja nyt. Haukoin henkeäni, itkin ja mietin mielessäni miten tämä ei voi olla totta. Tuona sunnuntaina olimme rv 16+4 ja olin kuolla ajatellessani, että joutuisin synnyttämään pienen vauvamme siihen. Mies koitti rauhoitella ja sanoa, että ei heti mietittäisi pahinta mahdollista. Mutta nuo sanat menivät siinä vaiheessa kuuroille korville. Pyyhin hysteerisenä verta pois ja huomasin, etten kuitenkaan valuttamalla vuotanut. Pissan jälkeen kirkkaan punaista verta jäi paperiin kuukautistuyppisesti. Tungin paperia housuihini ja kaivoin puhelimen esille.

Ensimmäiseksi soitin äidilleni (sillä mieheni oli juuri lähtemässä koko illaksi pois) ja pyysin häntä luokseni tueksi. Päätimme myös lähteä hakemaan ystävältäni dopplerin, jotta voisin kuunnella onko sisälläni enää elämää. Vuoto oli maltillista, mutta vatsa alkoi tuntua hieman aralta, jomotti oikeastaan. Huoli ja pelko oli käsinkosketeltavissa, mutta pahimman hysterian jälkeen pysyin yllättävän hyvin kasassa. Palattuamme kotiin aloin heti kuuntelemaan vatsan läpi sydänääniä ja suureksi helpotukseksi ne sieltä löytyivätkin! Oli lohdullista ajatella, että ainakaan en ollut kantanut kuollutta vauvaa ja ehkä keskenmeno ei ollutkaan meneillään. Sain toivoa.

Soitin myös Jorvin naistentautien päivystykseen, josta sain kyllä rauhoittavia tietoja ja toisaalta (kuten arvasinkin)  myös tiedon, että jos kivut tai vuoto yltyy, niin olisi otettava suunnaksi Kätilöopisto. Minua neuvottiin myös tarvittaessa ottamaan yhteyttä seuraavana päivänä omaan terkkariin.

Illan selvisin olosuhteisiin nähden hyvin, kiitos ihanan rakkaan äitini. Vuoto edelleen vähentyi ja lopulta puoleenyöhön mennessä vuoto oli muuttunut ruskeaksi. Se myös hieman huojensi mieltäni. Aamulla soitin neuvolaan, josta sain aivan ihanaa ja ymmärtäväistä palvelua! Sain sinne ajan sydänäänten kuunteluun ja sain myös ajan terkkariin lääkärille. Lääkärissä otettiin vain bakteerinäyte sekä jätin virtsanäytteen. Neuvolassa pääsin ihanalle hoitajalle, jonka kanssa juttelu helpotti ja pääsin kuulemaan vahvat sydänäänet ja vauhdikkaasti liikkuvan pienen. Lisäksi tänä aamuna meillä oli neuvolalääkäri, joka tarkasti kohdunkaulan tilanteen; se oli normaali eli muutoksia ei ollut. Hän myös ultrasi jollain aivan antiikkisella laitteella, jolla ei kyllä ollut saada mitään selvää. Muutoin lääkäri oli kyllä..noh, ei parhaimmasta päästä. Mutta ei sillä niin väliä. Kaikki kuitenkin vaikuttaisi olevan kunnossa.

Tietenkään en voi olla varma, selvisinmekö nyt pelkällä säikähdyksellä, mutta olo on kuitenkin nyt edes aavistuksen parempi. Olen ollut sairaslomalla nyt pari päivää ja olen vielä huomisenkin. Oma henkinen hyvinvointi on kokenut niin suuren kolauksen, että tästä selviäminen kestää. Samalla olen myös surullinen, sillä se luottavainen ja rauhallinen olotila on menetetty. Mutta kestän sen, kestän ihan mitä vain. Kun vain saisimme tämän pienen sisälläni kasvavan lapsemme syliin saakka. Rakastamme häntä ihan valtavasti jo nyt.  

tiistai 1. marraskuuta 2016

Np-ultra

Olimme eilen rv 12+5 niskapoimu ultrassa Jorvissa. Oli uskomaton tunne, että tosiaan ollaan näinkin pitkällä ja juurihan minusta tuntui, että tuohon ultraan on ikuisuus. Rauhallinen ja levollinen mieli kesti juurikin edelliseen iltapäivään saakka. Sitten alkoikin kauhukuvien muodostuminen ja totaalinen paniikki. Se on hassua miten toisena päivänä jaksaa luottaa siihen tunteeseen, että kaikki on hyvin ja toisessa hetkessä se tunne tuntuu naurettavalta ja onkin ihan varma siitä, että raskaus olisi mennyt kesken. Mietin tarkasti kenelle joutuisin soittamaan ja missä järjestyksessä jos kaikki ei olisikaan hyvin. Siis lähinnä töihin menon kannalta. Pohdin sitä miten joutuisin ehkä kaavintaan jos raskaus olisi edennyt jo "liian pitkälle" ja miten poissaolot, sairausloma ja oma henkinen jaksaminen vaikuttaisivat töissä. 

Illalla nukahdin hetkeksi mentyäni nukkumaan, mutta heräsin ehkä tunnin unien jälkeen ja koko loppuyö meni panikoidessa. Aamulla itku oli herkässä ja päästyämme sairaalan odotustilaan ja nähtyäni tutun työntekijän siellä, sukesivat hanat. Pelotti vaan niin hirvittävästi. Jonkin ajan kuluttua meidät kutsuttiin sisään ja mukavan oloinen kätilö otti meidät vastaan. Kun hän kysyi miten olemme voineet aloin jälleen itkemään. Kerroimme voineemme hyvin, mutta nyt jännitti ja pelotti todella pahasti. Kätilö kosketti hellästi olalle ja pääsinkin pian hyppäämään pedille. 

Katseemme kiinnittyivät ruudulle, joka näytti lyhyen hetken suttuiselta kunnes pieni ihmisenalku ilmestyi siihen ja kuulin kauniit sanat: "Siellä näkyy teidän vauva ja sydänkin lyö hyvin". Itku pääsi taas. Sopersin itkun seasta, että koko raskaus on ollut hyvin oireeton ja siksi pelko purkautui nikn voimakkaasti. Tämän jälkeen saimme kuulla ihanan yksityiskohtaisesti tyypistä mistä häneltä löytyi mitäkin. Jo ultran alusta saakka tyyppi liikkui todella vahvaeleisesti ja aktiivisesti. Välillä kävimme kaikki nauramaam kun tyyppi ponnisti jaloillaam ja heilui kohdussa oikein kunnolla. Sydänäänten kuuleminen kävi jälleen itkettämään, kaikki oli jotenkin niin epätodellisen ihanaa. Ja niin paljon konkreettisempaa. Niskaturvotus oli normaali, jos oikein muistan niin 1,3 mm. Toki vielä odottelemme kirjallisia tuloksia (tai puhelua jos riskiä onkin). Ainoa mikä jäi harmittamaan, kun unohdin kysyä missä istukka sijaitsee.

Saimme mukaamme kasan kuvia ja olo on ollut ultran jälkeen miljoona kiloa kevyempi. Myös kiintyminen itse tyyppiin, eikä "vain raskauteen" sai aimo harppauksen, kun hän oli jo ihan oikean vauvan näköinen. Olisi kyllä ihan kamalaa jos tämän jälkeen kävisi jotain...en voi tajuta miten siitä selviäisi. Pelko varmasti seuraa ikuisesti, mutta nautin nyt tästä kevyemmästä olosta ja kasvavasta rakkaudesta meidän vauvaa kohtaan. Juuri nyt olen niin kovin onnellinen.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Rv 12+0

Siis mitä ihmettä! Nytkö olisi sitten ensimmäinen kolmannes takana?! Siis JOS on. Olo on kuin pahimman luokan huijarilla, kun olen päässyt niin helpolla. Kunpa se ei vaan tarkoittaisi mitään pahaa. Olo on hyvin ristiriitainen, kun minussa vallitsee pääosin tunne, että ehkäpä kaikki tosiaan on hyvin...tavallaan ei ole syytä pelätä muuta. Mutta tämä koko raskauden kestänyt "oireettomuus" tai ehkä oikeammin "vähä oireisuus" pistää välillä mietityttämään ja nostaa pelot esiin. Yritän parhaani mukaan torjua ne tunteet ja nauttia siitä ajatuksessa, että MINUN vatsassani, kohdussani, kasvaa meidän pieni vauvanalku.

Olemassa olevia oireita tällä hetkellä ovat turpeat tissit (mutta ne eivät ole enää kipeät kuin välillä hetkellisesti...enkä tästäkään ole seonnut 😝), nippailut vatsalla sekä öiset vessareissut. Rakko on ollut alusta saakka jotenkin herkkä, mutta nyt olen siitä hyvin tietoinen koko ajan. Ihan alkuraskaudessa en kuitenkaan mielestäni käynyt yhtään useammin vessassa kuin normaalisti (mulla on ihan yliaktiivinen rakko, veikkaan johtuvan endosta). Nyt kuitenkin erityisesti öisin juoksen vessassa jatkuvasti. Se ärsyttää. Alavatsaa painellessa (kevyesti) olen tuntevinani pienen kummun ja kohdussa painelu tuntuu epämukavalta. Jospa se siellä kasvaa 💗 Niin ja vessajutuista tulikin mieleen yksi oire, eli kova vatsa. Vatsani on aina toiminut normaalisti tai jopa liiankin hyvin. Nyt onkin ihan eri juttu. 😁
Np-ultra on meillä ensi viikolla, rv 12+5. Onneksi se on aamulla, jotta koko päivää ei tarvitse pelätä ja jännittää. En nyt ottanut ko. päivää vapaaksi töistä...ajattelin, että jos uutiset ovat huonoja, niin saanen tarvittaessa sairaslomaa. Ainoastaan sen päiväinen tärkeä palaveri tuottaa minulle päänvaivaa, mutta päätin senkin suhteen, että huolehdin siitäkin sitten jos on tarve. Ehkä kaikki onkin hyvin ja voin mennä töihin hymy korvissa saakka. Ehkä.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Rv 10+0

Uskomatonta, että näinkin pitkällä jo ollaan ja vielä suhteellisen täysijärkisenä. Viikot tuntuvat kuluvan nopeastikin, mutta toisaalta tuntuu, että raskauden pahimpia riskiviikkoja on vielä hirvittävästi jäljellä. Ja eihän koskaan voi tietää, vaikka myöhemminkin tapahtuisi jotain. Väkisinkin sitä törmää erilaisia juttuja netissä lukiessaan keskenmenoihin ja keskeytyneisiin keskenmenoihin myöhemmilläkin viikoilla. En varsinaisesti tuota aihetta ole googlaillut (ennemminkin vältellyt), mutta aina ne jutut ponnahtavat silmille ja ruokkivat sisällä kytevää pelkoa. Sen lisäksi täällä blogimaailmassakin tulee vastaan ihanien onnentarinoiden lisäksi niitä surullisempiakin ja ne kyllä tässä vaiheessa koskettavat todella syvästi. 😭❤️

Raskausoireita ei hirvittävästi ole tullut lisää...ainoastaan kahvin juonnin olen joutunut lopettamaan, sillä en enää saa sitä yökkimättä alas, vaikka hetkeä ennen olisikin tehnyt mieli sitä. Kahvi ei siis haise mielestäni ällöttävälle, mutta siitä tulee kuitenkin huono olo. Edelleenkään en ole oksentanut ja voin töissä jopa paremmin kuin esim. viikonloppuisin kotona. Johtunee säännöllisemmästä syömisestä. Vatsaa välillä tuikkii ja nipistelee, vatsa on turvonnut (mutta 1kg oli jopa lähtenyt painoa) ja tissit on kuppikoon suuremmat.

Ensimmäisessä neuvolassakin tuli käytyä, jossa käytiin perustietomme läpi. Käynti kesti vähemmän aikaa kuin olin kuvitellut, mutta neuvolatäti oli mukava vanhempi rouva ja olin tyytyväinen, kun mies kertoi haluavansa tulla neuvolakäynneille mukaan aina kun vain pääsee. Seuraava käynti on marraskuun alkupuolella ja silloin kuunnellaan sydänäänetkin (jos vaan tyypillä on kaikki hyvin❤️). Nyt odottelemme aikaa np-ultraan...se olisi siis seuraava kerta, kun saamme kuulla onko pikkuisella edelleen kaikki hyvin. Haluan kovasti uskoa, että niin on...muuta vaihtoehtoa en pysty edes ajattelemaan. Olen kovasti katsellut netistä kotidopplereita ja tekisi mieli kovasti sellainen hankkia. Mutta toistaiseksi olen pystynyt pidättäytymään siitä. Mutta ajatus siitä, että voitaisi miehen kanssa iltaisin kuunnella pikkuisen sydämen jumputusta...se olisi niin ihanaa ja myös mieltä rauhoittavaa. Paitsi sitten se toinen kääntöpuoli...jos emme saisikaan ääniä kuulumaan. No, annan ajatuksen vielä hautua ja katsotaan mihin päädytään.

Kunpa vaan kaikki menisi hyvin. 🙏🏼

lauantai 24. syyskuuta 2016

Varhaisultra

Perjantaina koitti vihdoin kauan odotettu varhaisultra. Vasta edellisenä iltana alkoi pelko hiipiä pikkuhiljaa, mutta sain kuitenkin nukuttua yön suhteellisen hyvin. Vaikka pidemmän aikaa olin pystynyt olemaan luottavaisin mielin, niin kummasti ne pelot sieltä vain nousivat. Varsinkin sitten aamulla. Onneksi olin ottanut päivän vapaaksi töistä...ei olisi tullut mitään työnteosta tuona päivänä. Autossa matkalla Naistenklinikalle alkoi jännitys puskea pshasti päälle ja kysyinkin mieheltä eikö tätä yhtään jännitä! Kuulemma oli enemmän sellainen innostunut jännitys...toinen kun on aina ihanan positiivinen.

Vastaanottoaikamme oli noin 20 min myöhässä ja siinä istuskellessa ja odotellessa pahin paniikki hetkeksi laantui. Lopulta meidät kutsuttiin huoneeseen ja hoitaja iloisesti totesi, että "teillähän olikin iloisia uutisia!". Hymyilin takaisin ja vastasin, että "juu, toivottavasti". Lääkäri kysyi voinnista ja kerroin voineeni pääsääntöisesti hyvin ja päässyt helpolla. Ei vuotoja eikä pahempia kipuja.

Sitten olikin aika riisua pöksyt ja hypätä niin tutuksi tulleelle pedille. Kuinkahan monta kertaa tässä viimeisen kolmen vuoden aikana olenkaan tehnyt samoin ja avannut haarani ties kenelle?! No, tällä kertaa kaikki oli kuitenkin niin toisin. Ihan erilaista. Jännitti varmasti enemmän kuin koskaan ja käänsin katseeni seinää vasten ja puhaltelin paniikkia pois. Pala oli jo valmiiksi kurkussa. Onneksi aika nopeasti ultrauksen alettua lääkäri totesi, että siellä näytti oikein hyvältä ja pyysi meidät katsomaan ruutua. Siinä vaiheessa kyyneleitä oli turha pidättää ja koin valtavaa helpotuksen tunnetta. Lääkäri esitteli mistä löytyi mitäkin ja pikku katkaravun syke sai meidät herkistymään. Mies suuteli minua otsalle ja olin ihan valtavan onnellinen.

Tyyppi vastasi viikkoja, jotka olivatkin perjantaina vasta 7+2 (eikä 7+4 kuten olin luullut). Nämä laskutavat ilmeisesti vaihtelevat...? Kotiin palattuani uskalsin varata meille ensimmäisen neuvolan, joka on parin viikon kuluttua. Se tuonee osaltaan taas lisää konkretiaa tälle kaikelle. Nythän siirryimme normaaliin seurantaan ja suljimme takanamme ainakin toistaiseksi lapsettomuuspoliklinikan ovet.

Edelleen vointi on ollut hyvä, välillä pahoinvointi aaltoja tulee, väsyttää vietävästi ja vatsaa on taas alkanut nippailemaan...ja tukeni&turvani ovat edelleen kipeät ja kasvaneet tissit! Niitä voi vaivihkaa tunnustella ja huojentaa mieltä! :D Nyt vaan toivon viikkojen vilistävän ainakin sinne 12.viikolle saakka, jolloin pahimmat riskit olisivat ohitse. Vaikka tuskin tässä raskaudessa pääsen kokemaan vessakäyntiä milloin en syynäisi tarttuuko paperiin verta...