Mä olen tämän vuoden aikana pohtinut tosi paljon omaa onnellisuuttani. Tässä lähivuosina olen ollut kunnon tunteiden vuoristoradan kyydissä perheenjäsenen sairastumisen kanssa, ystävien elämässä tapahtuneiden iloisten ja surullisten asioiden myötä, kihla-ja häähumun ja tietysti lapsihaaveiden ja lapsettomuuden kriisin myötä.
Tällä hetkellä voin onneksi sanoa voivani hieman paremmin. Mitä se sitten tarkoittaa? Arkipäivässä se näkyy siten, että jaksan ainakin jonkin verran nähdä ystäviä. Erilaiset spesiaalit illanvietot ym. saavat mielen virkistymään ja niistä nautin tosi paljon. En ole itkenyt aikoihin, toki ahdistus vie välillä vallan, mutta pahemmilta itkuilta on vältytty. Kuitenkaan ei ole sellainen olo, että sisällä kytisi...Varmasti tulen tätä lapsettomuuden tuskaa vielä itkemään vuosikymmentenkin päästä. Mutta nyt ei tarvitse.
Pohdiskellessani olen tullut siihen tulokseen, että minulla on elämässä monia asioita, joista olen äärimmäisen onnellinen. Haluan aktiivisesti muistaa tämän, jotta synkät ajatukset eivät vie minua syvyyksiin. Olen kiitollinen ihanasta miehestäni ja perheestäni. Heiltä saan rakkautta, tukea, turvaa..kaikkea mitä voi vaan toivoa ja enemmänkin. Olen kiitollinen ja onnellinen ystävistäni ja heidän perheistään. Olen syvästi liikuttunut siitä tuesta mitä olen saanut heiltä tänä aikana. Olen iloinen työstäni ja mielettömistä tyypeistä ketä saan siellä kasvattaa. Olen kiitollinen koiristamme, jotka ovat minulle kuin lapsia.
Mutta se mikä saa minut surulliseksi, on vastaukseni kysymykseen "Olenko onnellinen?". Olenko paha, kamala ja epäkiitollinen ihminen, kun vastaukseni on "en"? Minä voin kokea onnellisuutta ja iloa, mutta sydän on tällä hetkellä niin rikki, etten koe itseäni onnelliseksi. Mietin myös voinko koskaan tuntea itseäni onnelliseksi jos minusta ei tule äitiä? Tällä hetkellä ajatus tuntuu mahdottomalta...mutta miten voisin elää loppuelämäni "puoliteholla" kuten nämä muutamat vuodet? Tunnen syyllisyyttä, kun tunnen näin. Mutta yksinkertaisesti olen vain niin surullinen, että se peittoaa onnellisuuden.
Järki sanoo, että kyllä tästä jotenkin selviää...mutta lapsettomuus jättää ikuiset arvet. Eikä anna unohtaa, vaan muistuttaa itsestään elämän eri vaiheissa loppuun saakka.
