YK 31 kp 3

Uutta kiertoa jälleen elellään, edellinen oli yllättävän pitkä eli 26 päivää...toki tiputtelu alkoi tututtuun tapaan 10 päivää oviksen jälkeen eli dpo 11. Menkat ja itseasiassa tiputtelu aikakin olivat aika erilaiset kuin muistan koskaan ennen olleen. Olin suhteellisen kipeänä jo tiputtelun aikaan ja olisin kuvitellut kunnon vuodon alkaneen jo aikaisemmin. Vihdoin kun kp 1 koitti, olivat kivut sellaiset että töissä oleminen oli vaikeaa, eikä normi määrä lääkkeitä riittänyt. Oikeastaan ne eivät kunnolla auttaneet, vaan saivat kivut ainoastaan siedettäviksi. Ja se kipu suolessa...huhhuh. Yllättävää oli, että jo kp 2 kipu tuntui juurikin enää hieman suolen puolella ja muistaakseni jouduin ottamaan lääkettä vain aamulla. Loppupäivä kului täysin ilman kipuja ja vuotokin oli pelkkää tuhruttelua samoin kuin tänään kp 3. Tähän mennessä näissä 30:ssä kierrossa olen ollut kipeä väh. kaksi päivää ja vuotanut myös. Kuvittelin kuitenkin ovuloineeni, sillä kivut olivat todella kovat vasemmalla puolella ja lääkärikin ultrassa totesi keltarauhasen näkyvän...

Kuluvalla viikolla piti kuulua Naistenklinikalta, mutta eipä kuulunut. Tästä en toki ole pätkääkään yllättynyt, se olisi ollut jo liian hyvää ollakseen totta. Odottelen alkuviikon vielä ja loppuviikosta sitten varmaankin soittelen perään. Oman jaksamiseni kannalta toivon todella kovasti, että ei tarvitsisi ihan kauheasti enää odottaa. Turha toivo kaiketi.

Olen tässä pohdiskellut tapahtunutta. Lieviä hormonihoitoja Dextrassa, lääkärin vahvaa endometrioosi epäilyä, lähetettä laparoskopiaan, pahan mielen aiheuttanutta käyntiä Jorvissa, lähetettä Naistenklinikalle ja tulevia hoitoja. Pää on jotenkin aivan pyörällä! Onnekseni olen löytänyt positiivisia ajatuksia itsestäni ja tavallaan odotan tulevia hoitoja. Ovathan jotkut endosta kärsineet plussanneet inseminaatioistakin ja monet viimeistään IVF:n kautta. Ja iso huoli rahan menosta on väistynyt. Kuitenkaan en ole pystynyt täysin unohtamaan Dextran lääkärin huolta kivuistani ja leikkauksen tarpeesta. En saanut lähetettä varsinaisesti lapsettomuuden takia (minulla ei ultrassa ole näkynyt endokystia tms.), vaan suurien kipulääkemäärien takia ja koska nykyään kärsin ulostamiskivuista...ja lääkäri löysi sisätutkimuksessa ne kipeät nystyrät kohdun takaa, suolen läheltä. Olen lukenut tapauksista, joissa endo on lävistänyt suolen ja suolta on jouduttu pätkäisemään tästä syystä...ja joissain tapauksisa tilanne on voinut olla vakava ja kiireellinen. Toivon todella, että laparoskopian peruuntuminen ei saata minua "vaaraan" jos tilanne onkin paha. Jorvissahan lääkäri oli sitä mieltä, ettei endoa ole, kun se ei ultrassa näy.

No, ei auta muu kuin luottaa, että yhtälailla julkisella puolella tietävät mitä tekevät. Jos sinne taas joskus päästään. Voi luoja, kuin huomaamatta kahden vuoden rajapyykki tässä lapsi projektissa on ohitettu ja kierrotkin alkavat jo 3:lla. Hiljaiseksi vetää...

Täysi floppi.

Otsikko kuvaa tämän päivän polikäyntiä. Olin jälleen kerran huolellisesti täyttänyt esitietolomakkeet ja varautunut ainakin tunnin käyntiin. No, ensinnäkin olin ulkona huoneesta noin viidessätoista minuutissa ja otsassani kasvoi piiiiiiiitkä nakki. Tavallaan en ole edes yllättynyt, olin osannut varautua siihen ettei tilannettani oteta tosissaan. Gynekologina toimi hyvin lähellä eläkeikää oleva nainen, joka ei edes esitellessään itseään vilkaissut minuun, vaan tapitti tiukasti tietokoneen ruutua.

Hän ei pyytänyt täyttämiäni lomakkeita katsottavakseen, vaan repäisi ne kädestäni siinä vaiheessa kun ilmoitti nyt tutkivansa minut, että pöksyt pois! Tätä ennen hän totesi hoitohistoriani koneelta, hieman nyreissään...Ensimmäiset tutkimuksethan meille tehtiin Naistenklinikalla (kierron kartoitus, miehen simpat, aukkari), minkä jälkeen olin kehdannut siirtyä "privaatille". Olihan minulle suunniteltu clomifen hoidot nyt syksylle julkisella!! En tietenkään saanut suun vuoroa perustella päätöstämme. Lääkäri suu vaahdoten voivotteli kuinka meillä on mennyt varmasti hirvittävästi rahaa ja hänen asenteensa yksityistä puolta kohtaan ja saamaani lähetettä oli suorastaan halveksuva.

Hyvin nopeasti tulin tietoiseksi siitä, että tämä lääkäri ei puoltaisi laparoskopiaa millään tavalla. Dextran lääkärin kirjoittamat perustelut ja omien kokemusteni kuvailu ei hetkauttanut tätä naista pätkääkään. Sisätutkimuksessa ja ultrassa kaikki näytti niiiiiiin hyvältä ja sileältä. Ja tämän lääkärin sanoin: "Ja jos sitä endometrioosia epäilee, niin sitä pitäisi olla munasarjoissakin, mutta ei täällä näy sellaista." Aha. Mulla oli jotenkin erilainen käsitys, mut olin varmaan väärässä. Oon ymmärtänyt, että endo ei tosiaankaan yleensä näy ultrassa...ja mulla on vahva tunne, että sitä on tosiaan tuolla mun suolen lähellä. Kerroin myös kipeistä nystyröistä, mutta hän ei niitä löytänyt. Huoh.

Lähdin polilta lähete taskussani takaisin Naistenklinikalle, jossa siis tehdään hoitosuunnitelma. Eli etenemme kuten julkisella toimitaan, eli ensin jokin määrä inseminaatioita ja niiden kautta koeputkihedelmöityksiin. Lääkäri jossain sivulauseessa mainitsi, että jos naikkarilla toteavat laparoskopian tarpeelliseksi, niin kyllä he sitten voivat leikata. Mutta olen varma, että niin ei tule käymään. Kyseessähän on kallis leikkaus...viis kivuista tai muista ikävistä oireista.

Positiivista on se, että lääkäri lupaili polilta kuuluvan jo ensi viikon aikana (ja jos ei, niin voin soitella perään). Tuskin kuitenkaan tämän vuoden puolella päästään mitään tekemään tai enimmillään suunnittelukäynnille saatamme ehtiä. Kurjimmalta tuntuu, ettei tätä taaskaan oteta ollenkaan vakavissaan...

Takki on tyhjä.

Ilman hormoneja.

Olen nyt ollut yhden kokonaisen kierron (ja nyt eletään uuden kierron 9. päivää) ilman mitään extra hormoneja. Se on selvästi tehnyt hyvää, erityisesti pääkopalle. Vaikkakaan ahdistus, masennus ja katkeruus eivät ole poistuneet, niin koen olevani edes vähän iloisempi useammin. Myös kuukautiset ovat olleet siedettävämmät, eikä mitään "ylitse vuotamisia" tai täysin lamauttavia kipuja ole ollut. Ja kuten olen hieman arvellutkin, myös tiputtelupäivät ovat jääneet vähemmälle tai siis palanneet entiselleen, eli noin 3-4 päivää ennen menkkojen alkua. Minulle jäi sellainen tunne, että Letrot jostain kumman syystä aikaistivat kohdallani tiputtelua. Lugejen avulla se loppui, mutta kierrossa jossa käytin ainoastaan Letroja, alkoi tiputtelu tosiaan jo heti ovulaation jälkeen. Luomu kierrossa ovulaation jälkeen tuli yhden päivän ajan ihan vähän verta, minkä jälkeen se loppui...ennen kuin alkoi taas muutama päivä ennen kuukautisia. Ei tainnut siis minun kohdalla olla MITÄÄN apua noista hormoneista, vaikka niiden tosiaan pitäisi parantaa ovulaatiota ja olla endo potilaiden limakalvolle hyviä...pah. Mielummin olen nyt hetken näin, annan kehon hengähtää. Pahalta tuntuu vaan se, kun ei voi edes toivoa, kun mitään ei tehdä asian hyväksi.

Sain ajan ensi viikon lopulle Jorviin. Pääsen kaiketi nyt siis tutkimuksiin tulevaa laparoskopiaa varten. Odotukset eivät sinänsä ole korkealla, sillä luvassa on luultavasti samaa kuin aina ennenkin. Samat ennakkotietokaavakkeet täytettävänä, levitetään haarat miljoonannen kerran, kerrotaan samat asiat, juoksen verikokeissa...ehkä jopa magneettikuvissa (jos tilanne vaikuttaa tosi pahalle, kuten mun tuurilla varmasti on). Ja aika leikkauspöydälle tulee varmaan aikaisintaan 6kk päähän. Päätin kuitenkin, että odotan tuohon Jorvin poliklinikkakäyntiin saakka ja keskustelemme sitten tarkemmin mitä teemme tässä  odotellessa vai teemmekö mitään.

Huomaan olevani jollain tasolla (ainakin toistaiseksi) luovuttamassa tämän taistelun kanssa. Olen vain yksinkertaisesti niin väsynyt tähän, että en ole saanut lähetettyä viestiä lääkärilleni Dextraan ja kysyäkseni eri vaihtoehdoista. Toisena päivänä mietin, että soittaisin Naistenklinikalle ja kysyisin miten pitäisi menetellä, että pääsisi takaisin sinne hoitoihin. Mitään en saa aikaiseksi. Kaikki tuntuu aivan älyttömän raskaalta. Ja suuri syy on yksinkertaisesti se, että multa alkaa olla usko lopussa. Mä en usko, että tällä kropalla tehdään lapsia. Se mahdollisuus ei vaan mahdu mun päähän. Tuntuu siltä, että me vain rämmimme tän kaiken läpi, ilman toivoa ihan oikeasti siitä vauvasta, lapsesta.

Toivon ja uskon, että mieleni tässä kerkiää muuttua ajan myötä...ja voihan olla, että olen hieman viisaampi ensi viikon jälkeen. Ja tosiasia on se, että viimeistään laparoskopian jälkeen ryhdymme hoitoihin...sitä en ole epäillyt lainkaan, mutta toivoisin olevani asiasta enemmän innostunut. Nämä lapsettomuushoidot vaan edelleenkin sotivat ajatumaailmaani vastaan. En oikeastaan edes tajua miksi. Monesti mietin myös miltä tuntuisi joskus tulevaisuudessa kertoa lapselle, että hän on saanut alkunsa keinohedelmöityksellä. Ajatus jotenkin ahdistaa. SILTIKÄÄN en ole näiden ajatusteni takia valmis jäämään lapsettomaksi taistelutta. Vaikka ihan tosissani pelkään kuollakseni punktiota ja kaikkea pistelyä ym. siihen liittyvää, olen kaikkeen valmis kun sen aika tulee. Vielä en tiedä onko se vielä tämän vuoden puolella vai vasta ensi keväänä.

Ehkä vain pitää koittaa saada jotain tehtyä tälle päälle, joka on aikamoisessa myllerryksessä...