Pelkoa.

Nyt on menossa kp 24 ja uskoisin, että huomenna pääsen vihdoin uuteen kiertoon. Tämä "jo" siitä syystä, että tuhruttelua on ollut enemmän ja vähemmän kuusi päivää...Tilanne siis oikeastaan vaan huononi tässä Letrozol kierrossa, kun yleensä tuhruttelu on alkanut n. dpo 9, niin nyt se alkoi jo muutaman päivän aikaisemmin dpo 7. Ultran jälkeisenä päivänä eli kp 12 sain selvän plussan ovistestiin ja uskon, että samana iltana munasolu yritti irrota/irtosi, sillä koko alavatsa oli aika lailla kipeänä. Tästäkin huolimatta tilanne on vain huonompi...

Kävin viime perjantaina verikokeessa antamassa näytteen progesteroni arvoa varten ja lääkäri soittaa minulle tuloksen huomenna tai keskiviikkona. Edellisen kerran, kun ko. arvo otettiin minulta, se oli hyvin alhainen (13,5 tai jotain) ja uskon jälleen tilanteen olevan sama. Tuskin ovulaatio on ollut kovin laadukas, kun limakalvo alkaa niin pian valua pois...Ja kuten lääkäri sanoi ja olen monesta paikasta lukenut, että hyvä ovulaatio takaisi hyvän keltarauhasen ja sitä myöden vuodottoman ja tarpeeksi pitkän luteaalivaiheen.

Olen pysynyt yllättävän "hyvillä mielin" tilanteeseen nähden. Pelkoja on kuitenkin tullut, mutta olen pystynyt ajattelemaan niitä ilman suurempaa romahdusta. Ensinnäkin pelottaa se, että Letrozolista ei ainakaan ensimmäisellä kierroksella ollut mitään apua. Päinvastoin. Kuinka huonoja munasoluni ovatkaan, kun niitä parantava lääkekään ei auta? En siis odottanutkaan tulevani raskaaksi, mutta toivoin kyllä todella, että kierto muuttuisi järkevämmäksi. Pelottaa se, että seuraavakin kierto on samanlainen ja kohdallani todetaan tilanne niin huonoksi, ettei lievempiä hoitoja enää kannata jatkaa. Jatko pelottaa niin paljon...olenko siihen vielä valmis? Jo aukiolotutkimus oli kohdallani niin kamala, että en tiedä miten kestäisin punktion...ehkä nukutuksessa? Entä raha? Siinä vaiheessa summat muuttuvat täysin, enkä tiedä miten takaisin julkiselle puolelle siirtyminen tapahtuisi? Jono on varmasti ainakin 6kk...kestäisinkö puolta vuotta odottelua ilman toivoa? En usko.

Lapsettomien lauantain ja Äitienpäivän kynnyksellä sosiaalinen media ja media yleensäkin olivat täynnä molempiin aiheisiin liittyviä artikkeleita ja kuvia. Yllättävän hyvillä mielin ja neutraalisti pystyin suhtautumaan kaikkeen. Luin myös lööppiöehden sivuilta jutun Sini Tarkkisen (?) äitienpäivän onnentoivotuksista. Hän on siis kertonut avoimesti, että heidän eronsa johtui lapsettomuudesta...ja kuinka paljon miestään rakastaa ja siksi päästää tämän "vapaaksi". Olen välillä miettinyt (joo, teidän että on tyhmää) että teen hyvin väärin naidessani mieheni tässä vaiheessa, kun emme voi tietää voimmeko koskaan saada yhteisiä lapsia. Tottakai tilanne olisi eri, jos emme tietäisi vielä ongelmista...mutta koska tiedämme, niin toiminko väärin ja itsekkäästi? Kukaan ei voi tietää mitä tuleman pitää ja tuleeko suhteemme kestämään kaikki koettelemukset. En voi tietää kuinka paljon katkerammaksi vielä tulen tai pystynkö olemaan syy siihen, ettei mieheni saisi koskaan kokea isyyttä. Toivottavasti emme joudu näiden asioiden äärelle, mutta on varmaan ymmärrettävää näin häiden kynnyksellä, että pohdin näitä asioita aika paljon. Miten paljon suuremman merkityksen kaikki lupaukset alttarilla saavat...

Silti, yritän luottaa siihen, että selviämme kaikesta. Yhdessä rinnakkain. Eräs rakas ystävä on sanonut minulle, että me olemme mieheni kanssa kuin isä ja äiti. Meillä ei vaan ole vielä sitä lasta. Joku ylempi voima vaan näyttää meille keskisormea, mutta mepä näytetään takaisin. Uhmataan kaikkea ja sisimmissä peläten uskotaan jatoivotaan, että saisimme vielä sen mikä olisi meille tärkeintä. Ja että lopussa jäljellä olisi vielä...se rakkaus.

Follikeli ultra

Tänään kiiruhdin töistä suoraan Dextran polille ultrattavaksi. Lääkäri oli reilu 10 min myöhässä, mutta kerkesin rauhassa käydä pesulla ja rauhoittua kiireisen päivän jälkeen. Ensiksi lääkäri kyseli kuulumiseni ja kyselim mahdollisista Letrozolin sivuvaikutuksista. Kerroin, että niitä ei juurikaan ollut lukuunottamatta kolmena ensimmäisenä päivänä esiintyneestä levottomuuden tunteesta sekä unettomuudesta. Totesin tähän perään, että en ollut varma johtuivatko oireet lääkkeestä vai jostain muusta. Vastaavanlaista tunnetta minulla ei tosin ole ennen ollut, mutta saa nähdä ensi kierrossa ilmaantuvatko oireet jälleen lääkkeen myötä. Koen kuitenkin päässeeni hyvin vähällä ja siinä mielessä olen ollut tyytyväinen lääkkeeseen.

Seuraavaksi siirryttiin ultraamaan ja kerroin kiertopäivän olevan tänään 11. Lääkärin mukaan kohdun limakalvo oli todella kaunis (!) ja oppikirjamainen, ja oikealta puolelta löytyi yksi hyvän kokoinen follikeli (18-19mm). Voitiin siis todeta, että tilanne oli tältä osin oikein hyvä. Toisaalta, limakalvo on minulla aina ollut hyvä ja ultrissa näkynyt hyvänkokoinen folli...mutta toivotaan nyt, että Letroista olisi apua siihen laatuun. Vielä en ole saanut tikutettua ovisplussaa, mutta lääkäri lupaili, että muutaman päivän sisällä näin todennäköisesti tulee käymään. Ilmoitinkin jo miehelle, että sinä päivänä ja seuraavana olisikin sitten lääkärin määräyksestä hommia tiedossa! Ah, tätä romantiikkaa!

Ovutaatiosta n. viikon kuluttua käyn verikokeessa mittauttamassa progesteroni arvon, jotta tiedetään varmuudella onko ovulaatio tapahtunut. Nyt peukut pystyyn tosiaan, että ovis tapahtuisi ja saisi aikaiseksi hyvän keltarauhasen, joka pitäisi tiputteluvuodon loitolla. Jos näin ei käy, niin seuraavaan kiertoon otamme Lugestronin avuksi.

Itse en osaa ollenkaan miettiä, että tästä voisi todella raskaus alkaa, vaikka lääkäri muutamaan kertaan siihen suuntaan viittasikin. Kaikki tuntuu oikeastaan (ainakin tähän mennessä) ihan samalta, kuin luomukierrossakin ja veikkaan, että tämä kierto päättyy kuten muutkin; tiputtelun kautta kivuliaisiin kuukautisiin. Tällä hetkellä tuo ajatus ei edes ahdista. Ennemmin suhtaudun tähän koko "hoitoon" kokeena, jossa katsotaan miten kroppani reagoi tähän lääkkeeseen. Tosiaankin se ajatus raskautumisesta on NIIN kaukainen, enkä voisi kuvitellakaan tulevani raskaaksi. Koskaan. Se on ihan utopiaa. Mutta positiivista on se, että olen pysynyt suht hyvällä mielellä. Toki sunnuntainen äitienpäivä on takaraivossa, mutta yritän ajatella sen vain oman äitini ja isoäitini juhlana. Ehkä pysyttelen sen päivän pois sosiaalisesta mediasta, jottei kateellisuus iskisi liian pahasti.

Monet ovat blogeissaan kertoneet viettävänsä tulevana lauantaina Lapsettomien lauantaita (http://www.simpukka.info/lapsettomien-lauantai-ja-simpukka-viikko/). "Tänä vuonna järjestetään Lapsettomien lauantai jo 21. kerran, Simpukka-viikkoa vietetään kuudetta kertaa. Lapsettomien lauantaita viettämällä haluamme muistuttaa, että vanhemmuus ei ole koskaan itsestään selvää: kaikki naiset eivät ole äitejä eivätkö miehet isiä. Päätapahtumaa vietetään tänä vuonna Helsingissä 10.5., jolloin esitetään Haalea Viiva -monologi.".

Simpukkaviikon päätapahtuma järjestetään "meidän" lapsettomuuspolillamme eli Dextrassa tänä vuonna: Tänä vuonna järjestetään Simpukan Lapsettomien lauantai jo 22. kerran. Lapsettomien lauantaita viettämällä haluamme muistuttaa, että vanhemmuus ei ole koskaan itsestään selvää: kaikki naiset eivät ole äitejä eivätkö miehet isiä. Simpukan päätapahtumaa vietetään tänä vuonna Helsingissä Dextra Lapsettomuusklinikalla 9.5. klo 12 (Saukonpaadenranta 2, 4 krs).
Teemana Lapsettomuus eri elämänvaiheissa. Useita puheenvuoroja, mm. Antti Kaikkonen ja Satu Taiveaho kertovat sijaisvanhemmuudesta ja erikoislääkäri Sanna Uotila puhuu hedelmöityshoidoista. Järjestetään yhteistyössä Dextra Lapsettomuusklinikan kanssa.

Ehkä itsekin sytytän kynttilän...vaikka kiirettä pitääkin. Voimia kaikille tähän viikkoon, joka herättää monissa meissä hyvinkin voimakkaita tunteita! <3