Sunnuntai. Päivä jolloin tuntui, että kaikelta lähtee pohja.

Olin koko viikon odottanut viikon, että pääsisin viettämään rauhallista viikonloppua ilman suunnitelmia. Kaikki oli mennyt hyvin, siis todella hyvin. Vatsa oli alkanut kasvamaan, silloin tällöin olin tuntevinani pieniä hipaisuja...liikkeitäkö? Mieli oli rauhallinen ja äärimmäisen onnellinen. Jollain tasolla olin kai saavuttanut luottamuksen tulevaan.

Lauantaina olimme miehen kanssa yhdynnässä, jonka jälkeen siistiytyessäni huomasin aivan hennon vaaleanpunaista paperissa. En kuitenkaan säikähtänyt, sillä ajattelin limakalvojen vain hieman ärtyneen. Eikä vuotoa ilmaantunut tuon jälkeen. Ainoastaan alavatsa tuntui herkältä illalla, mutta siitäkään en osannut olla huolissani.

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina päivä alkoi normaalisti ilman mitään tuntemuksia tai vuotoja. Nukahdin aamupäivällä sohvalle päiväunille pariksi tunniksi. Miehen tullessa kotiin nousin sohvalta alkaakseni laittaa ruokaa ja samassa huomasin, että housuihin lirahti jotain. Tässä vaiheessa ajattelin vielä, että se taisi olla pissaa. Järkytyksekseni istahtaessani pöntölle, se värjäytyikin kirkkaan punaiseksi virtsatessani. Huusi miehelleni, että nyt tulee verta. Siitä alkoi lohduton itku, olin aivan varma, että raskaus menee kesken siinä ja nyt. Haukoin henkeäni, itkin ja mietin mielessäni miten tämä ei voi olla totta. Tuona sunnuntaina olimme rv 16+4 ja olin kuolla ajatellessani, että joutuisin synnyttämään pienen vauvamme siihen. Mies koitti rauhoitella ja sanoa, että ei heti mietittäisi pahinta mahdollista. Mutta nuo sanat menivät siinä vaiheessa kuuroille korville. Pyyhin hysteerisenä verta pois ja huomasin, etten kuitenkaan valuttamalla vuotanut. Pissan jälkeen kirkkaan punaista verta jäi paperiin kuukautistuyppisesti. Tungin paperia housuihini ja kaivoin puhelimen esille.

Ensimmäiseksi soitin äidilleni (sillä mieheni oli juuri lähtemässä koko illaksi pois) ja pyysin häntä luokseni tueksi. Päätimme myös lähteä hakemaan ystävältäni dopplerin, jotta voisin kuunnella onko sisälläni enää elämää. Vuoto oli maltillista, mutta vatsa alkoi tuntua hieman aralta, jomotti oikeastaan. Huoli ja pelko oli käsinkosketeltavissa, mutta pahimman hysterian jälkeen pysyin yllättävän hyvin kasassa. Palattuamme kotiin aloin heti kuuntelemaan vatsan läpi sydänääniä ja suureksi helpotukseksi ne sieltä löytyivätkin! Oli lohdullista ajatella, että ainakaan en ollut kantanut kuollutta vauvaa ja ehkä keskenmeno ei ollutkaan meneillään. Sain toivoa.

Soitin myös Jorvin naistentautien päivystykseen, josta sain kyllä rauhoittavia tietoja ja toisaalta (kuten arvasinkin)  myös tiedon, että jos kivut tai vuoto yltyy, niin olisi otettava suunnaksi Kätilöopisto. Minua neuvottiin myös tarvittaessa ottamaan yhteyttä seuraavana päivänä omaan terkkariin.

Illan selvisin olosuhteisiin nähden hyvin, kiitos ihanan rakkaan äitini. Vuoto edelleen vähentyi ja lopulta puoleenyöhön mennessä vuoto oli muuttunut ruskeaksi. Se myös hieman huojensi mieltäni. Aamulla soitin neuvolaan, josta sain aivan ihanaa ja ymmärtäväistä palvelua! Sain sinne ajan sydänäänten kuunteluun ja sain myös ajan terkkariin lääkärille. Lääkärissä otettiin vain bakteerinäyte sekä jätin virtsanäytteen. Neuvolassa pääsin ihanalle hoitajalle, jonka kanssa juttelu helpotti ja pääsin kuulemaan vahvat sydänäänet ja vauhdikkaasti liikkuvan pienen. Lisäksi tänä aamuna meillä oli neuvolalääkäri, joka tarkasti kohdunkaulan tilanteen; se oli normaali eli muutoksia ei ollut. Hän myös ultrasi jollain aivan antiikkisella laitteella, jolla ei kyllä ollut saada mitään selvää. Muutoin lääkäri oli kyllä..noh, ei parhaimmasta päästä. Mutta ei sillä niin väliä. Kaikki kuitenkin vaikuttaisi olevan kunnossa.

Tietenkään en voi olla varma, selvisinmekö nyt pelkällä säikähdyksellä, mutta olo on kuitenkin nyt edes aavistuksen parempi. Olen ollut sairaslomalla nyt pari päivää ja olen vielä huomisenkin. Oma henkinen hyvinvointi on kokenut niin suuren kolauksen, että tästä selviäminen kestää. Samalla olen myös surullinen, sillä se luottavainen ja rauhallinen olotila on menetetty. Mutta kestän sen, kestän ihan mitä vain. Kun vain saisimme tämän pienen sisälläni kasvavan lapsemme syliin saakka. Rakastamme häntä ihan valtavasti jo nyt.  

Np-ultra

Olimme eilen rv 12+5 niskapoimu ultrassa Jorvissa. Oli uskomaton tunne, että tosiaan ollaan näinkin pitkällä ja juurihan minusta tuntui, että tuohon ultraan on ikuisuus. Rauhallinen ja levollinen mieli kesti juurikin edelliseen iltapäivään saakka. Sitten alkoikin kauhukuvien muodostuminen ja totaalinen paniikki. Se on hassua miten toisena päivänä jaksaa luottaa siihen tunteeseen, että kaikki on hyvin ja toisessa hetkessä se tunne tuntuu naurettavalta ja onkin ihan varma siitä, että raskaus olisi mennyt kesken. Mietin tarkasti kenelle joutuisin soittamaan ja missä järjestyksessä jos kaikki ei olisikaan hyvin. Siis lähinnä töihin menon kannalta. Pohdin sitä miten joutuisin ehkä kaavintaan jos raskaus olisi edennyt jo "liian pitkälle" ja miten poissaolot, sairausloma ja oma henkinen jaksaminen vaikuttaisivat töissä. 

Illalla nukahdin hetkeksi mentyäni nukkumaan, mutta heräsin ehkä tunnin unien jälkeen ja koko loppuyö meni panikoidessa. Aamulla itku oli herkässä ja päästyämme sairaalan odotustilaan ja nähtyäni tutun työntekijän siellä, sukesivat hanat. Pelotti vaan niin hirvittävästi. Jonkin ajan kuluttua meidät kutsuttiin sisään ja mukavan oloinen kätilö otti meidät vastaan. Kun hän kysyi miten olemme voineet aloin jälleen itkemään. Kerroimme voineemme hyvin, mutta nyt jännitti ja pelotti todella pahasti. Kätilö kosketti hellästi olalle ja pääsinkin pian hyppäämään pedille. 

Katseemme kiinnittyivät ruudulle, joka näytti lyhyen hetken suttuiselta kunnes pieni ihmisenalku ilmestyi siihen ja kuulin kauniit sanat: "Siellä näkyy teidän vauva ja sydänkin lyö hyvin". Itku pääsi taas. Sopersin itkun seasta, että koko raskaus on ollut hyvin oireeton ja siksi pelko purkautui nikn voimakkaasti. Tämän jälkeen saimme kuulla ihanan yksityiskohtaisesti tyypistä mistä häneltä löytyi mitäkin. Jo ultran alusta saakka tyyppi liikkui todella vahvaeleisesti ja aktiivisesti. Välillä kävimme kaikki nauramaam kun tyyppi ponnisti jaloillaam ja heilui kohdussa oikein kunnolla. Sydänäänten kuuleminen kävi jälleen itkettämään, kaikki oli jotenkin niin epätodellisen ihanaa. Ja niin paljon konkreettisempaa. Niskaturvotus oli normaali, jos oikein muistan niin 1,3 mm. Toki vielä odottelemme kirjallisia tuloksia (tai puhelua jos riskiä onkin). Ainoa mikä jäi harmittamaan, kun unohdin kysyä missä istukka sijaitsee.

Saimme mukaamme kasan kuvia ja olo on ollut ultran jälkeen miljoona kiloa kevyempi. Myös kiintyminen itse tyyppiin, eikä "vain raskauteen" sai aimo harppauksen, kun hän oli jo ihan oikean vauvan näköinen. Olisi kyllä ihan kamalaa jos tämän jälkeen kävisi jotain...en voi tajuta miten siitä selviäisi. Pelko varmasti seuraa ikuisesti, mutta nautin nyt tästä kevyemmästä olosta ja kasvavasta rakkaudesta meidän vauvaa kohtaan. Juuri nyt olen niin kovin onnellinen.