Eka ja vika inssi

Tänään päästiin kuin päästiinkin tekemään suunniteltu inssi. Maanantain folliultran jälkeen illalla vasenta munista poltteli siihen malliin, että totesin miehelle siellä varmaan nyt puhkeavan toinen tai molemmat follit. Soittelinkin sitten tiistai aamuna polille, että kannattaako tässä enää mihinkään ryhtyä, kun ovis luultavasti jo tapahtui ennen irrotuspiikkiä. Henkilökunta kävi keskustelua meidän tilanteesta ja lopulta kuitenkin päädyttiin pysymään suunnitelmassa (voisihan olla, että vasta toinen folleista oli puhjennut). Eilen illalla vasemman puolen kivut yltyivät niin koviksi, että ensimmäistä kertaa koskaan jouduin ottamaan panadolia..eli jotain siellä tapahtui eilenkin.

Tänään lääkäriin päästyämme saimme tietää, että maansntaisen verikokeen perusteella estrogeeni arvoni oli niin korkea, että lääkäri halusi vielä ultrata tilanteen ja puhui jo siitä, ettei inssiä luultavasti voisikaan tehdä. Hieman helpotusta toi lääkärin kommentti siitä, että vaikka amh oli hoeman alhainen oli vaste lääkkeille ollut selvästi hyvä. Niin yksilöllistä, kuulemma. 

Ultrassa löytyi puhjenneita rakkuloita ja lääkäri kävi vielä konsultoimassa kollegojaan mitä tehdään...ja pitkän housuttoman odotuksen jälkeen saimme luvan inssiin. Ja hitto vieköön, se sattui samalla tavalla kuin sukkari aikanaan. Jotain ahtautta tms. tuolla alakerrasa on, kun lääkäri päätti lopulta ruiskuttaa spermat "sinnepäin"...mutta lohdutti sanomalla, että kyllä sinne kohtuonteloon pääsee, mutta ei viitsinyt minua enempää kiusata. 

Luotto tähän hoitoon ei siis ole kovin kummonen, vaikka yhdynnässä nyt ollaan ajallaan oltukin. Ja miehen tavara oli edelleen hyvää!

Tästä nyt vaan mieli aavistuksen kepeämpänä kohti joulua! 

Vaihdevuodet ja inssi tulossa.

Olo on aivan uskomattoman kamala. Oksettaa ja itku puristaa kurkkua. Tuntuu, että matto on totaalisesti vedetty jalkojen alta. Eilinen polikäynti toi tullessaan tiedon, että amh arvoni oli ainoastaan 0.9, kun sen pitäisi muistaakseni hedelmällisessä iässä olevilla olla 1,3-13...Että on sitten tässä alle kolmekymppisenä jo hedelmällisyys laskussa. Lääkärikin hymyssä suin vain lohdutteli, että onneksi ollaan näin nuorina liikkeellä, 35-vuotiaana olisi varmaan jo paljon haastavampaa.

Ultrassa vasemmalta löytyi kaksi follia ja inseminaatio sovittiin huomiselle...mutta sitten vielä pisteeksi iin päälle tunsin jo heti eilen illalla voimakkaat ovistuntemukset. Eli eiköhän sekin mennyt jo siinä. Soitin tänään polille ja kerroin tilanteesta...mutta sovittiin, että toteutetaan inssi jokatapauksessa...vaikka sitten vaan spermantutkimus mielessä ja voihan olla, että vain toinen folleista on puhjennut. Enempää ei näitä tehdä, taitaa tilanne olla niin huono, että pikaisesti vaan IVF jonoon, että olisi edes jotain toivoa.

Tiedän, ettei tämä tieto välttämättä tarkoita sitä, ettemmekö koskaan voisi saada lapsia. Mutta vuosia minulle ei ilmeisesti ole enää monia jäljellä ja haave useammasta lapsesta karkaa kauas...Ja juuri, kun suhtautumiseni tulevia IVF hoitoja kohtaan alkoi tulla positiivisemmaksi, saankin tiedon että niidenkin onnistuminen vaikeutuu tämän myötä. Onneksi tämä arvo nyt otettiin, eikä vasta ensimmäisen IVF:n jälkeen. Nyt tämä alentunut reservi voidaan ottaa huomioon ja aloittaa jo eka hoito oikeanlaisella lääkityksellä. Mutta kun pitää olla vielä todennäköisesti se helvetin endokin..tulee vaan mieleen Rowanin koskettava blogi "Pihlajapuun katveessa"...jossa edes lahjasoluilla ei toivottua tulosta ole saatu. Toki matkassa on ollut hurjasti epäonneakin. Mutta väkisinkin mietin onko tulevaisuutemme sama, kun lähtökohdatkin sitä ovat...? Ei pitäisi miettiä tässä vaiheessa, mutta...

En tiedä miten selviän tästä ja huomisesta työpäivästä, kun joudun itkua jatkuvasti pidättelemään...tuntuu vaan siltä, että viimeisetkin naiseuden rippeet on viety. Tämä yli kaksi vuotta kestävä painajainen vain jatkuu ja pahenee. Enkä taida herätä tästä koskaan. Mä olen niin väsynyt tähän.

Sivullinen olen aina kuolemaani saakka...

On ollut vaikea kirjoittaa ja siksi blogin päivitys on jäänyt pitkäksi aikaa. Silti olen päivittäin lukenut muita blogeja ja seurannut tiettyjä keskustelupalstoja. Irti tästä lapsettomuudesta ei vain pääse. Se on saanut minut tiukkaan otteeseensa, eikä päästä irti. Osittain olen myös hirvittävän kyllästynyt tähän tilanteeseen...en millään jaksaisi elää tällaista elämää mitä se tällä hetkellä on. Teen itseni lisäksi onnettomaksi ympärilläni olevat ihmiset. Miehen, ystävät jotka tarvitsisivat minua ja vanhempani...kaikilla on varmasti myös huoli minusta.

Tunne, joka elää vahvana minussa on myös ulkopuolisuus. Olen ammattikasvattaja, mutta enhän oikeasti tiedä "mitään" lapsista, kun enhän minä ole äiti. Eihän sellainen nainen voi tietää mistään mitään. Vasta äitiyden jälkeen tietää, mitä elämä todella on. Tiedän olevani hyvä työssäni, mutta tunnen päivittäin lohduttomia surun tunteita siitä, etten ole kenenkään äiti. On katkeran suloista hoitaa ja välittää toisten lapsista...ovat he sitten hoitolapsia, ystävien lapsia, kummilapsia. Kun näitä lapsia kohtaan tuntee niin suurta rakkautta, niin miltä tuntuisi rakastaa ihan ikiomaa lasta? Minä en tiedä ja en ehkä koskaan tule tietämäänkään.

Muutama viikko sitten näin unta. Siinä olimme mieheni kanssa sairaalassa ja olin synnyttänyt lapsen. Muistan unesta enää sen, että minulla oli suunnaton tarve imettää tätä lasta. Herättyäni olin surullinen, sillä tunsin edelleen tuon tunteen, lapsettomuus tuntui sillä hetkellä hyvin fyysisesti. Sitä on vaikea selittää. Samana iltapäivänä kotiin saavuttuani romahdin täysin, kun uni yhtäkkiä muistui mieleeni. Olen yrittänyt ajatella jälkeenpäin, että se oli enneuni...että ehkä kuitenkin saisin joskus imettää omaa vauvaa.

Olimme vihdoin miehen kanssa Naistenklinikalla hoidon suunnittelussa ja suureksi yllätyksekseni meillä oli todella ihana lääkäri. Hän otti kaiken kertomamme tosissaan ja kävi jopa välissä konsultoimassa endometrioosiin erikoistunutta lääkäriä. Aloitan ensi viikolla pistokset (Gonal-f) kp 5 ja irrotuspiikiksi minulle määrättiin Ovitrelle. Ultraan pääsen viikon päästä maanantaina ja inssi mahdollisesti tiistaina tai keskiviikkona...tai sitten menemme tämän kierron vain ajoitetulla yhdynnällä. Se jää vielä nähtäväksi. Näitä inssejä tehdään siis 1-2, jonka jälkeen siirrymme IVF jonoon puoleksi vuodeksi. Itse toivoisin, että tämä eka inssi jo menisi sen verran kehnosti, että toista ei kannattaisi tehdä...sillä näiden välissä täytyy pitää taukokierto ja aikaa taas kuluisi...En millään jaksa uskoa, että tällä hoitomuodolla olisi meille apua...enkä halua hukata enää aikaa turhuuksiin, kun edessä on jokatapauksessa puolen vuoden odotus.

Olisin ihan vamis ryhtymään koeputkihedelmöityksiin samantien...olisi ihanaa ihan oikeasti uskoa ja toivoa, että voisin tulla raskaaksi. En edes voi kuvitella miltä USKOMINEN tuntuisi, puhumattakaan oikeasti onnistumisesta...sitä en voi edes miettiä. Kateudesta vihreänä olen lukenut blogisisarten onnistumisista, samalla tuntien aivan suunnatonta iloa ja onnea heidän puolestaan. Haluaisin itsekin niin kovin olla samassa tilanteessa...miten ihmeessä saan pidettyä pään kasassa ensi syksyyn?! Tunnen olevani täällä blogimaailmassakin ihan ulkopuolinen, kun muut ovat jo paljon pidemmällä hoitotaipaleella. Huoh, nyt on meilläkin yritystä jo 2 vuotta ja 3 kuukautta...ja loppua ei näy.

Kauhea sekametelisoppa tämä kirjoitus! :P