Ajantaju hukassa.

Olen jotenkin onnistunut laskemaan tämän kierron loppupäivät ihan pyllylleen. Tästä ansiosta olen kerinnyt jo kuvittelemaan vaikka mitä! Säästäisi itsensä tällaiselta ihan vaan sillä, kun olisi kalenteri, jossa olisi tarkasti kaikki...mutta ei. Olen siis ollut siinä luulossa, että tänään olisi ollut kp 29, vaikka todellisuudessa kp on vasta 26. Tiputtelu alkoi vasta eilen illalla myöhään ja vaikka olin yrittänyt itselleni vakuuttaa, etten usko pätkääkään raskauteen, oli veritarhra vessapaperissa kuin puukonisku sydämeen. Siinä nieleskelin muutaman kerran, katsoin itseäni peilistä ilmeettömästi (siellä se vajavainen nainen tuijotti takaisin) ja lähdin nukkunmaan. Aluksi tunsin kuinka jokainen lihas oli jäykkänä ja jouduin rauhoittelemaan itseni uneen. Lopulta kuitenkin nukuin yön hyvin ja heräsin aamulla suhteellisen rauhallisena.

Aamu smoothien, koirien lenkityksen ja virpomisherkkujen esillelaiton jälkeen istahdin sohvalle katsomaan hiihtoa. Kahvia hörppiessäni tunsin palan pyrkivän kurkkuun, mutta koitin pidätellä sitä. Lopulta, aivan yhtäkkiä itku vaan tuli. Se kaipaamani itku, joka saa koko vartalon vavahtelemaan ja huudonkin jouduin käsillä peittämään, jotta se ei kuuluisi naapuriin. Onneksi mies ei ollut kotona.

Olo lopulta helpotti ja siirryin hääkutsujen viimeistelyyn. Ajatukset poukkoilivat milloin missäkin ja sohlasin kutsujen parissa kauan, mutta lopulta ne tulivat valmiiksi. Edelleen tunnen, että itku voi tulla minä hetkenä hyvänsä, mutta olen myös onnellinen, että se löysi jälleen luokseni. Se puhdistaa.

Nyt illalla tosiaan vasta tajusin laskeskellessani, että kuukautiset eivät ole yhtään myöhässä, vaan jälleen yhdeksän päivän jälkeen ovulaatiosta tiputtelu alkoi. Luteaalivaihehan lasketaan loppuvan vasta kp 1:een, mutta ei taida olla hyvä merkki sekään, että jo dpo 9 limakalvo alkaa valua pois.

Se pieni hetki, kun toivonkipinä syttyy, tuntuu joka solussa saakka...vaikka sitä kuinka yrittää estää. Toivo tuntuu hyvältä. Mutta sen toivon jälkeen, kun totuus iskee päin kasvoja, toivon, etten olisi koskaan toivonutkaan. Se sattuu niin paljon, että tuntuu kuin koko maa romahtaisi alta. Nyt pitää vain taas kerätä sirpaleet kasaan ja yrittää jatkaa eteenpäin. En vaan enää jaksaisi...

Hautajaisia, Babyshowereita ja kummilapsen synttäreitä

Niistä oli viime viikonloppu tehty. Ja kuten varmasti voi kuvitella, piti viikonloppu sisällään hurjan skaalan tunteita. Perjantaina oli miehen isoäidin hautajaiset. Onnellisia olemme siitä, että hän sai elää hyvän ja pitkän elämän, ja sai lähteä rauhallisesti nukahtaen ikiuneen. Siunaus oli kaunis ja se tapahtui samassa kirkossa, jossa menemme muutaman kuukauden päästä naimisiin. Oli toisaalta lohduttavaa surun keskellä ajatella, että seuraavan kerran astelen käytävää pitkin sydän onnea täynnä, ja ehkäpä miehen mummo on mukanamme, katsellen jostain kauempaa. Muistotilaisuudessa istuimme miehen perhetuttujen kanssa. Pariskunta kertoikin melkein heti, että heidän poikansa vaimoineen odottaa nyt toista lastaan. Onnittelimme vilpittömästi! Keskustelu siirtyi nopeasti häihimme, jonka päätteeksi mies kysyi: "Joko teille on lapsi tilauksessa vai oletteko sellaisia vanhanaikaisia, että vasta häiden jälkeen?" Ah, kuinka rakastankaan näitä kysymyksiä! Laskin katseeni maahan ja yritin hymyillä ja sanoin, ettei ole...katsoin miestäni joka oli selvästi myös kiusaantunut ja vastasi jatkeeksi, että "Joo, juuri näin..." Näitä kysymyksiä odotellessa häitä kohti...toivottavasti pysyn kasassa...

Lauantaina vietimme rakkaan ystäväni yllätys vauvasuihkuja. Juhlat ja yllätys onnistuivat hienosti ja sain tehtyä ystävälleni vaippakakunkin! Nautin juhlien järjestämisestä ja itse juhlista kovasti, vaikka välillä haikeus olikin läsnä. Se ei kuitenkaan vähennä onnen tunnetta tai rakkautta, jota tunnen ystäviemme tulevaa perheenlisää kohtaan. Parempia vanhempia en voisi kuvitella kellekään. Siksi vaikeiden tunteiden käsittely tuntuu niin raskaalta ja tuntuu väärältä tuntea mitään negatiivista niin suuresta onnesta. Mutta se kaiketi on ihan luonnollista...Kaikesta huolimatta en malttaisi odottaa, että tyyppi olisi jo täällä ja pääsisin nuuhkuttelemaan huumaavaa vauvan tuoksua ja suukottelemaan pientä. Ihan pian senkin aika on!

Sunnuntaina oli kummilapsemme 6v. syntymäpäiväjuhlat. Lapset veivät mukanaan touhuihin ja saivat naurulihakset kipeiksi. Kummilapsemme äiti odottaa jo kolmatta lasta ja tämä pieni ihme on myös tulossa maailmaan ihan pian. Juttelimme sivummalla paljon kaikestä; elämän koukeroista, häistä, lapsettomuudestamme...ja olo oli keskustelun jälkeen hyvä, vaikka muutaman kerran jouduimmekin pyyhkimään silmäkulmiin puskevia kyyneleitä.

Nyt on menossa kp 24 ja jälleen tuntemukset ovat samat kuin aina loppukierrossa; tissit arat, kipristelyä ja jomottelua vasemmassa munasarjassa, itkuherkkyyttä...ei tarvitse turhaan toivoa mitään. Uskon, että huomenna alkaa tiputteluvuoto ja viikon loppuun mennessä seuraava kierto. Ovulaatio oli mitä todennäköisimmin kp 16, sillä kipu iski silloin työpäivän aikana todella kovana ja sitä kesti n. tunnin. Tai ehkä se oli endokysta joka poksahti..

Äitini oli aivan ihana ja käski minun hakeutua yksityiselle puhumaan laparoskopiasta...ja kerkesinkin innostua asiasta, kunnes tajusin, että leikkaus maksaisi todella paljon, monia tuhansia euroja. Vaikka vanhemmillani olisi niin paljon rahaa antaa (ei ole), niin en koskaan voisi ottaa heiltä sellaista summaa. Pohdinkin tässä josko soittaisin seuraavan kierron alkaessa Naistenklinikalle ja kysyisin pääsisimmekö jatkamaan hoitoja jo nyt. Voipi olla, että emme saa jatkaa vasta kuin elokuussa, kun niin olimme sopineet...mutta pakko kai kokeilla. Elokuuhun on ikuisuus.

Pohdintaa endometrioosista.

Suoraan endometrioosiyhdistyksen sivuilta (http://www.endometrioosiyhdistys.fi/):

Voimakas kipu ennen kuukautisia tai niiden aikana ei ole normaalia, eikä sen tule olla osa naisen elämää.

Endometrioosi voi aiheuttaa monenlaisia oireita

• runsaat ja/tai kivuliaat kuukautiset (dysmenorrhea)
• kipu ja/tai tiputteluvuoto ennen kuukautisia
• välivuodot
• krooninen kipu alavatsan, sukupuolielinten ja/tai lantion alueella
• yhdyntäkipu (dyspareunia) tai kipu välittömästi yhdynnän jälkeen
• tärinäkipu
• selkäkipu
• iskiaskipu
• tihentynyt virtsaamistarve ja/tai kipua virtsatessa (dysuria)
• suolen toiminnan häiriöitä ja/tai kipua ulostaessa
• pahoinvointi
• hiivatulehdukset
• krooninen väsymys
• lapsettomuus

Vuosi sitten, kun ensimmäiset ajatukset lapsettomuuden mahdollisuudesta valtasivat mieleni, muistan ajatelleeni, että onneksi minulla ei sentään ole endometrioosia. Kuvittelin, että tällöin oireiden pitäisi olla paljon voimakkaammat...ja varmaan halusin myös työntää koko sairauden mahdollisuuden pois mielestäni. Äidilläni on myös ollut aikanaan todella runsaat ja kivuliaat kuukautiset, sekä lyhyt ja vaihteleva kierto. Oikeastaan kaikin puolin samanlainen kierto ja oireet kuin minulla. Tästä huolimatta minä ja nuorempi veljeni olemme saaneet alkumme hyvin lyhyen yritysajan jälkeen. Puhuimmekin usein äitini kanssa kiertooni liittyvistä oireista ja ajattelin ettei niiden puolesta pitäisi siis olla mitään syytä olla huolissaan. Nyt kuitenkin huoli on ajan mittaan kasvanut ja endo epäilyt nostaneet päätään. Jannabeth kommentoikin "Joka tuutista" kirjoitukseeni, että oireeni kuulostivat häneen verrattaen samankaltaisilta ja häneltä löytyi laparoskopiassa lievä endometrioosi. 

Katsoessani endon oirelistaa, löydän sieltä muutamia itseltäni löytyvän. Kuukautiseni ovat siis kivuliaat ja suhteellisen runsaat. Käytän tamponeissa super- kokoa ja joudun vaihtamaan sen muutaman tunnin välein (kahden ensimmäisen päivän aikana). Ovulaation aikoihin tunnen vaihtelevasti pientä tuikkimista/kipua munasarjojen kohdalla, erityisesti vasemmalla puolella. Myös ennen kuukautisia tuntemukset lisääntyvät. Muutaman kerran ovulaation aikaan/jälkeen on saattanut pyyhkiessä tai seksin jälkeen tulla hieman verta...mutta sitäkin vain harvoin. Varsinaisia välivuotoja ei ole, muuta sitä helvetin tiputtelua joka kierrossa ennen kuukautisten alkua. Tihentynyt virtsaamistarvekin pitää kohdallani paikkansa, mutta lähinnä jos juon paljon kahvia tm. (kuitenkin niin, että olen tunnetusti porukan "vessassa juoksija"). Niin ja sitten tämä lapsettomuus.

Olen aikoinani (n.10 vuotta sitten) hakenut yhdistelmä ehkäisypillerit nimenomaan kuukautiskipuja varten. Silloin ei ollut sanallakaan puhetta, että kivut voisivat johtua esim. endosta tai muutenkaan edes yritetty selvittää mistä kivut johtuvat. Olen siis elänyt koko tämän ajan olettaen, että tämän kaikki on ihan normaalia.. Myöskään missään vaiheessa lapsettomuustutkimuksia ei ole sanallakaan mainittu endon mahdollisuutta, vaikka oireista kyselemällä olisi voinut kuvitella niin tehtävän. Ärsyttää!! Ja ahdistaa...ahdistaa ajatus, että sisälläni mahdollisesti jyllää ja koko ajan pahenee tämä tauti ja mahdollisesti estää raskaaksi tulon.

Tunteita laidasta laitaan...

Kyllä tuo auringon valo on ihmeellinen asia. Ainakin uskon sen vaikuttaneen positiivisesti tämän viikon mielialaan. Töissäkin on ollut mahtavaa ulkoilla tuntitolkulla ja nauttia upeasta säästä. Saa nähdä vaivunko taas pohjamutiin jos takatalvi ensi viikolla iskee.

Mieskin on huomannut mieleni piristyneen ja hän on päässyt pitkästä aikaa nauttimaan suukoista ja läheisyydestä. Aikaisemmin olen itse ollut hyvin läheisyyden kipeä ja tapanani on ollut osoittaa rakkautta miehelleni päivittäin katseella, kosketuksella, sanoilla ja suukoilla. Viimeisen vuoden aikana olen synkimpinä vaiheina vetäytynyt kuoreeni ja en ole suurinpiirtein sietänyt ketään lähelläni. Nämä vaiheet, jotka eivät onneksi ole yleensä viikkoa pidempiä, ovat olleet raskaita miehelle. Ja ymmärrän sen, tottakai. Nyt taas huomaan miten aidon onnellinen mies on seurassani ja nauttii kosketuksestani. Se saa minut myös surulliseksi, sillä tiedän huonon vaiheen piileskelevän taas nurkan takana. Ahdistavaa todeta, että elämäni ja mielialani kulkevat täysin käsi kädessä kuukautiskiertoni kanssa. Kierron alussa olen kiukkuinen, itkuinen ja tietysti myös kipeä...keskivaiheilla on lyhyt parempi vaihe, jolloin tuntuu että elämä jälleen voittaa...kunnes ovulaation jälkeen toivo alkaa hiipua ja synkät ajatukset valtaavat mieleni ja muutun jälleen sulkeutuneeksi...

Perjantaina ennen juuri nukahtamista, pidempään kestäneen keskustelun päätteeksi, mies painautui minua vasten, katsoi silmiin ja kuiskasi: "Mä haluan isäksi..." Sillä hetkellä pysyin vahvana, hymyilin hänelle rohkaisevasti ja vastasin: "Sitä mäkin toivon, että voisin tehdä susta isän. Täytyy vaan toivoa..." Hetkeä myöhemmin kun mies oli nukahtanut, suru ja epätoivo valtasivat mieleni ja hiljaiset kyyneleet kastelivat tyynyni. Jossain kohdin olen varmasti tehnyt jotain hyvin väärin, koska olen tässä tilanteessa. En pysty tekemään rakastamaani ihmistä niin onnelliseksi kuin haluaisin. Se sattuu, ihan helvetisti.

Häävalmistelut etenivät viikonloppuna sen verran, että saimme kahden kaasoni kanssa kutsukortit viimeistelyä vaille valmiiksi. Etukäteen ahdistanut häätouhu osoittautuikin todella piristäväksi ja aika kului kuin siivillä. Nyt viikonloppuna ajatukset häitä kohtaan ovatkin olleet paljon positiivisemmat ja päätin mennä ensi viikolla sitä hääpukuakin sovittamaan. Täytynee ottaa kaikki irti näistä hetkistä, kun hääasiat eivät tunnu pakkopullalta.

Joka tuutista.

No niin, nyt on yk 22 pyörähtänyt käyntiin. Edellinen kierto jäi siis 24 päiväiseksi ja siitä viimeisenä kolmena päivänä oli enemmän ja vähemmän tiputtelua. Kaksi ensimmäistä päivää olivat kivuliaita ja runsasvuotoisia. Jälleen kerran mietin, että kuinka suuri kipu on normaalia? Ilman kipulääkettä en voisi toimia normaalisti, mutta toisaalta kipuun auttaa nopeasti 2 x 400g buranaa. Eli koskaan en ole joutunut olemaan poissa töistä tm. vaan tuolla määrällä kipu lähtee kokonaan pois. Toisaalta saatan joutua napsimaan tuon setin 2-3 kertaa päivässä, tuon kahden päivän ajan. Ei kovin hyväksi vatsalle, mutta muuten pyrin välttämään särkylääkkeitä viimeiseen saakka. Endometrioosin mahdollisuutta olen väkisinkin ruvennut miettimään, tiputteluvuodonkin takia. Muita oireita minulla ei varsinaisesti ole, mutta monillahan se saattaa olla täysin oireetonkin. Onkohan näillä oireilla mahdollista päästä laparoskopiaan...? Ymmärrykseni mukaan endo on edelleen "alidiagnosoitu"(vai mikä se sano onkaan xD). Täytynee tähänkin asiaan palata kun seuraavan kerran tapaamme lääkärin.

Viikonlopun suunnitelmat menivätkin sitten aivan penkin alle, sillä norovirus päätti yllättää minut juuri sopivasti perjantaina. Olin kovasti odottanut iltaa vanhojen työkavereiden seurassa ja todellista irtiottoa!! Heistä kellään ei ole vielä lapsia ja kukaan ei ole tietoinen tilanteestamme, joten ilta olisi ollut täysin lapsi/lapsettomuus/kateus/katkeruus vapaa....mutta ei. Sinnittelin vielä ravintolassa syömisen ajan, mutta sen jälkeen mikään ei pysynytkään enää sisällä ja sain soittaa kyydin kotiin vessanpytyn ääreen. Oksentelun ja "sen toisen jutun" lisäksi tärisin kuumehorkassa, mutta enpä kerinnyt muuta ajattelemaan. Koko viikonloppu meni tautia parannellessa ja kuukautisetkin loppuivat kuin seinään.

Tänään on kp 6 ja tuntuu jo nyt siltä, että ovulaatio saattaisi lähestyä! :O En tiedä onko se mahdollista, mutta vasemmalla munasarjassa tuikkii ja limaakin näyttää erittyvän, sellaista ovislimaa. Liekö kroppa mennyt entistä enemmän sekaisin tuosta taudista. Jäänee tämä kierto sitten vielä edellistäkin lyhyemmäksi.

Tämän päivän auringonpaiste toi taas valoa elämään ja jaksamista rutkasti! Tällaisia päiviä lisää! Nyt on jääkaappi täynnä terveellistä ruokaa ja kunhan uskallan noron jäljiltä lähteä lenkille, niin eiköhän se kevätaurinko paista tähänkin risukasaan!

(elämän)Ilo kateissa.

Kp 1 on ihan oven takana. Tiputtelua on ollut jo muutaman päivän. Jo aika alkupuolella kiertoa aavistelin, että tämä kierto jää lyhyehköksi, sillä ovis oireet tulivat jo aikaisessa vaiheessa. Vaikka siihen kuului ovislimat ja tissikipu, jäi minulle samantien tunne, ettei kuitenkaan mitään (tuskin ovistakaan, ainakaan kunnolla) ollut tapahtunut. Varsinaisia ovulaatiokipuja tai muutenkaan yleensä ilmenneistä munasarjojen kipristelyjä ei juurikaan ole ollut.

Tässä kierrossa en ole pätkääkään edes toivonut mitään eli mitään romahdusta ei ole tarvinnut käsitellä. Itku, sellainen kunnon itku, on ollut kadoksissa jo pitkään. Melkein tarvitsisin sellaista kehoa ravistelevaa, "räkäposkella" meininkiä. Se nimittäin puhdistaa. Mutta ei, taidan olla kovettanut itseni taidokkaasti.

Häät lähestyvät hurjaa vauhtia ja nyt tiettyjen asioiden hoitamisen jälkeen olen taas jumittunut järjestelyjen kanssa paikoilleni. Välillä *ituttaa niin ettei veri kierrä. Haluisin nauttia näistä hetkistä ja suunnitella häitä hyvillä mielin, mutta ajatukseni ovat tällä hetkellä kiinni lapsettomuudessa ja välillä suorastaan ryven itsesäälissä. Okei, vaikka tilanne olisi toisenlainen, niin luultavasti en olisi mikään häähullu, mutta ainakin aikaansaavampi...ja onnellisempi. Se mikä ketuttaa, on myös se, etten ole pysynyt ruokavaliossa puhdistuskuurin jälkeen. Hääpukuni on tullut liikkeeseen sovitettavaksi, mutta en haluaisi mennä sitä kokeilemaan. Olo on turvonnut, väsynyt, nuutunut ja ruma! Vielä olisi muutama kuukausi aikaa korjata asia aloittamalla liikkuminen ja järkevästi syöminen. Ja jotain pitäisi keksiä hormoninäppylöille selässä. Ne eivät varsinaisesti paranna itsetuntoani...pitäisi varmaan aloittaa pillerit, niin häviäisivät nuokin pahaset. Yhtä hyvä mahdollisuus olisi raskautua kuitenkin!

Maaliskuun jälkeen meillä on yritystä takana 1,5 vuotta. Nyt se pala nousee kurkkuun, ihan vain tuon kirjoittamisesta. Ihan kamalan pitkä aika. Tiedän, että monet ovat odottaneet niin paljon kauemmin ja kokeneet niin paljon kauheampia asioita, mutta silti tämä aika tuntuu niin pitkältä. Nyt jo kadun hirveästi sitä, että sovimme lääkärin kanssa hoitojen jatkumisesta vasta syksyllä. Silloin yritystä tulee täyteen kaksi vuotta ja minä täytän 29. Minä, joka olen aina toivonut tulevani äidiksi nuorena. Entä jos minusta ei tule koskaan äitiä? Jos niin ei vaan ole tarkoitettu? Nyt tuntuu ihan päättömältä heittää kuukausia hukkaan toivoen ihmettä. Ei sitä tule. Huhtikuu kun vaihtuu, soitan polille ja anelen, että voisimme aloittaa clomifeneilla. Mun pää ei enää kestä.

Järkyttävä ajatus, ei niin pitkän ajan takaa. Muistan tokaisseeni miehelleni, joka on aina toivonut esikoiseksi poikaa, että : " Ajattele miten KAUHEAA olisi jos saisi pelkkiä poikia?? Vaika kolme, aattele, kolme riiviötä!!" Tekisi mieli läimäistä tuon aikaista itseäni, se saa minut voimaan pahoin.