Hetken mietteitä.

Hieman painostava ja harmaa ilma, levottomasti nukuttu yö, yksinolo ja (liikaa) aikaa ajatella. Olo on jälleen ahdistunut ja alakuloinen. Useamman päivän jatkunut jomottava vatsakipu alkaa ketuttamaan - alkaisi vaan jo ne pirulaiset.

Töissä olo on ollut hetkittäin raskasta; lyhyen ajan sisällä olen saanut kuulla kuinka kolme lasten äitiä ovat raskaana. Yhtä heistä olen pystynyt sivulauseessa onnittelemaan...muuten välttelen aihetta. Very mature, ah, olen niin ylpeä itsestäni! Näiden vatsojen lisäksi näen päivittäin pieniä vauvoja tuoreiden äitien hakiessa hoitolapsia...sekin välillä saa mielen haikeaksi. Työstäni lasten parissa on tullut oikea masokismin tyyssija. Työ jo itsessään muistuttaa siitä mitä minulla ei ole ja mitä toivoisin enemmän kuin mitään. Ja sitten kaikki muu sen lisäksi. Eikä sitä pääse yksityiselämässäänkään pakoon, kun lähes kaikilla ympärillä on vauvoja, ovat raskaana tai vähintäänkin yrittävät sitä. Huomaan kuinka sosiaaliset tilanteet alkavat taas ahdistaa, milloin seuraava raskausuutinen lävähtää naamalleni. Helpompi olisi kuulla uutinen vaikkapa viestin kautta, jotta ajatukseen pystyisi reagoimaan rauhassa. Järjettömän itsekästä, mutta kamalammalta tuntuisi jos naamaltani näkyisi toisen onnenhetkessä muuta kuin aito ilo.

Tunteet heittelevät varmasti enemmän nyt kun suunnittelukäynti lähestyy ja lähikuukaudet näyttävät varmasti (toivottavasti) suunnan sille voimmeko koskaan onnistua saamaan lasta. Pelko on läsnä taas tosi voimakkaasti. Pelottaa kuinka pitkälle hoidon aloitus loppujenlopuksi menee ja kuinka paljon huonommaksi munasolujeni tilanne kerkiää siihen mennessä menemään. Pelottaa miten hormonit vaikuttavat mielialaani ja vartalooni. Pelkään, ettei munasoluja tule. Pelkään, että jos niitä tulee, ne ovat huonolaatuisia. Pelkään, ettemme saa yhtään hedelmöitettyä tai siirrettyä ja joudumme uuteen hoitoon "saman tien" (6kk jonon jälkeen). Jos pääsisimme siirtoon, pelkään negatiivista raskaustestiä. Mutta vielä enemmän pelkään positiivista. Menisikö se heti kesken? Tai vasta vähän myöhemmin? Entä jos pääsisimmekin vähän pidemmälle, mutta vauva kuolisi kohtuun? Jos vauva syntyisi elävänä, sairastuisinko synnytyksen jälkeiseen masennukseen? Koko tämän matkan takaraivossani on ollut vaimea tunne siitä, että luonto on jostain syystä tarkoittanut ettei minusta kuulu tulla äitiä. Ja tässä minä vaan väkisin taistelen sitä vastaan. Joten miksi kaikki menisi hyvin?

Yritän ajatella positiivisesti, mutta välillä nämä ajatukset vievät mukanaan. Kuitenkin, ensimmäisen kerran lähes kolmeen vuoteen meillä tulee olemaan edes pieni toivo onnistua. Sen voimalla on jaksettava.