Lapsettomien lauantai ja äitienpäivä

Eilen lapsettomien lauantaina vietin päivän hyvin pitkälti yksin. Mies on reissussa ja en ollut suunnitellut itselleni juurikaan ohjelmaa kaupassakäynnin ja äitienpäivä kukkien ostamisen lisäksi. Käväisin kuitenkin iltapäivällä äitini kanssa viemässä kukat mummilleni, joka ei tänään päässyt äitienpäivän viettoon. Päivä kului muulta osin paljonkin sosiaalisen median parissa. Sekä facebookissa että instagramissa oli paljon päivityksiä lapsettomuudesta ja pitkästä aikaa oikein imin niitä itseeni. Tykkäsin ja "reagoin" muutamiin Simpukka ry:n julkaisuihin siinäkin pelossa, että ne saattaisivat näkyä kavereilleni. Kahdesti olin jakaa muutaman julkaisun, mutta viime hetkellä en pystynytkään siihen.

Miksi? En tiedä... Tai luultavasti syy on häpeä. Minä edelleen häpeän lapsettomuutta, omaa hedelmättömyyttäni. Pelkään mitä ihmiset ajattelisivat jos tietäisivät. Lisäksi saattaisin saada mieheni "huonoon valoon", jos en kertoisi syyn olevan minussa. Vain minussa. Joku voisi pohtia mieheni kykyä saada lapsia...kamalaa, jos MINÄ aiheuttaisin sen. Koen myös huonoa omaatuntoa siitä, että aiheuttaisin muissa epämiellyttävän tunteen, kun he eivät osaisi reagoida tai suhtautua asiaan. Tästä olikin hyvä esimerkki, kun olimme vanhalla työkaveriporukalla iltaa viettämässä ja eräs miespuolinen kaveri yhtäkkiä töksäytti, että "Millos te aiotte niitä lapsia hankkia?". Ensin koitin jotain sopertaa, että en oikein tiedä ja hän jatkoi "...niin mutta kuitenkin aiotte hankkia, tässä lähitulevaisuudessa?. Huokaisin syvään ja itsenikin yllättäen vastasin, että toivottavasti, mutta vaikeaa on...että en tiedä onnistaako meitä koskaan. Kyyneleitä pidätellen pyysin anteeksi ja sanoin, että se tästä aiheesta ja kaveri heittäytyi pelleilemään, kun ei muutakaan osannut. Tavallaan olin tyytyväinen, että sain asian kakaistua ulos, mutta samalla jäi paha mieli...

Miten sitä toivoisikin ihmisiltä ymmärrystä ja empatiaa, mutta turha sitä on toivoa kun ei pysty kertomaan mikä mieltä painaa. Kollegani pahoitti mieleni niin pahasti muutama viikko sitten. Viimeisen vuoden ajan olen kärsinyt järkyttävän huonosta muistista, joka on näkynyt sekä yksityiselämässäni että työelämässä. Mitkään asiat eivät meinaa pysyä päässäni vaikka kuinka yritän. Surulla, väsymyksellä ja masennuksella on varmasti suuri vaikutus tähän. Kollegani sitten päätti kommentoida muistiani kireästi nauraen, "onneksi sulla on täällä meitä kokeneempia hyvämuistisia hoitamassa asioita". Ja tämä oli selvä piikki peiteltynä hymyyn. Olisi tehnyt mieli huutaa ja itkeä, että hemmetti mä niin teen parhaani täällä ja tiedostan asian itsekin. Mulla vaan on niin paha olla, että parempaan en nyt pysty. Mutta en sanonut näin.. Tämä henkilö ei tiedä, enkä siis voi häntä syyllistää.

Tänään äitienpäivänä heräsin koviin kipuihin. Kyllä elämä taas jaksaa oikein parhaana päivänä muistuttaa, että ei, sinusta ei ole äidiksi. Jotenkin niin tragikoomista. Jos ei kivuilta itkettäisi, niin melkein naurattaisi! Onneksi minulla on maailman paras perhe ja ihanin äiti, jota pystyin kiitollisena juhlimaan tänään. Ja olen äärettömän kiitollinen siitä, että mulla on elämässä ystäviä, jotka ovat muistaneet mua tän viikonlopun aikana. Kiitos. <3

Voimia kaikille kanssasisarille! <3