Varhaisultra

Perjantaina koitti vihdoin kauan odotettu varhaisultra. Vasta edellisenä iltana alkoi pelko hiipiä pikkuhiljaa, mutta sain kuitenkin nukuttua yön suhteellisen hyvin. Vaikka pidemmän aikaa olin pystynyt olemaan luottavaisin mielin, niin kummasti ne pelot sieltä vain nousivat. Varsinkin sitten aamulla. Onneksi olin ottanut päivän vapaaksi töistä...ei olisi tullut mitään työnteosta tuona päivänä. Autossa matkalla Naistenklinikalle alkoi jännitys puskea pshasti päälle ja kysyinkin mieheltä eikö tätä yhtään jännitä! Kuulemma oli enemmän sellainen innostunut jännitys...toinen kun on aina ihanan positiivinen.

Vastaanottoaikamme oli noin 20 min myöhässä ja siinä istuskellessa ja odotellessa pahin paniikki hetkeksi laantui. Lopulta meidät kutsuttiin huoneeseen ja hoitaja iloisesti totesi, että "teillähän olikin iloisia uutisia!". Hymyilin takaisin ja vastasin, että "juu, toivottavasti". Lääkäri kysyi voinnista ja kerroin voineeni pääsääntöisesti hyvin ja päässyt helpolla. Ei vuotoja eikä pahempia kipuja.

Sitten olikin aika riisua pöksyt ja hypätä niin tutuksi tulleelle pedille. Kuinkahan monta kertaa tässä viimeisen kolmen vuoden aikana olenkaan tehnyt samoin ja avannut haarani ties kenelle?! No, tällä kertaa kaikki oli kuitenkin niin toisin. Ihan erilaista. Jännitti varmasti enemmän kuin koskaan ja käänsin katseeni seinää vasten ja puhaltelin paniikkia pois. Pala oli jo valmiiksi kurkussa. Onneksi aika nopeasti ultrauksen alettua lääkäri totesi, että siellä näytti oikein hyvältä ja pyysi meidät katsomaan ruutua. Siinä vaiheessa kyyneleitä oli turha pidättää ja koin valtavaa helpotuksen tunnetta. Lääkäri esitteli mistä löytyi mitäkin ja pikku katkaravun syke sai meidät herkistymään. Mies suuteli minua otsalle ja olin ihan valtavan onnellinen.

Tyyppi vastasi viikkoja, jotka olivatkin perjantaina vasta 7+2 (eikä 7+4 kuten olin luullut). Nämä laskutavat ilmeisesti vaihtelevat...? Kotiin palattuani uskalsin varata meille ensimmäisen neuvolan, joka on parin viikon kuluttua. Se tuonee osaltaan taas lisää konkretiaa tälle kaikelle. Nythän siirryimme normaaliin seurantaan ja suljimme takanamme ainakin toistaiseksi lapsettomuuspoliklinikan ovet.

Edelleen vointi on ollut hyvä, välillä pahoinvointi aaltoja tulee, väsyttää vietävästi ja vatsaa on taas alkanut nippailemaan...ja tukeni&turvani ovat edelleen kipeät ja kasvaneet tissit! Niitä voi vaivihkaa tunnustella ja huojentaa mieltä! :D Nyt vaan toivon viikkojen vilistävän ainakin sinne 12.viikolle saakka, jolloin pahimmat riskit olisivat ohitse. Vaikka tuskin tässä raskaudessa pääsen kokemaan vessakäyntiä milloin en syynäisi tarttuuko paperiin verta...