Np-ultra

Olimme eilen rv 12+5 niskapoimu ultrassa Jorvissa. Oli uskomaton tunne, että tosiaan ollaan näinkin pitkällä ja juurihan minusta tuntui, että tuohon ultraan on ikuisuus. Rauhallinen ja levollinen mieli kesti juurikin edelliseen iltapäivään saakka. Sitten alkoikin kauhukuvien muodostuminen ja totaalinen paniikki. Se on hassua miten toisena päivänä jaksaa luottaa siihen tunteeseen, että kaikki on hyvin ja toisessa hetkessä se tunne tuntuu naurettavalta ja onkin ihan varma siitä, että raskaus olisi mennyt kesken. Mietin tarkasti kenelle joutuisin soittamaan ja missä järjestyksessä jos kaikki ei olisikaan hyvin. Siis lähinnä töihin menon kannalta. Pohdin sitä miten joutuisin ehkä kaavintaan jos raskaus olisi edennyt jo "liian pitkälle" ja miten poissaolot, sairausloma ja oma henkinen jaksaminen vaikuttaisivat töissä. 

Illalla nukahdin hetkeksi mentyäni nukkumaan, mutta heräsin ehkä tunnin unien jälkeen ja koko loppuyö meni panikoidessa. Aamulla itku oli herkässä ja päästyämme sairaalan odotustilaan ja nähtyäni tutun työntekijän siellä, sukesivat hanat. Pelotti vaan niin hirvittävästi. Jonkin ajan kuluttua meidät kutsuttiin sisään ja mukavan oloinen kätilö otti meidät vastaan. Kun hän kysyi miten olemme voineet aloin jälleen itkemään. Kerroimme voineemme hyvin, mutta nyt jännitti ja pelotti todella pahasti. Kätilö kosketti hellästi olalle ja pääsinkin pian hyppäämään pedille. 

Katseemme kiinnittyivät ruudulle, joka näytti lyhyen hetken suttuiselta kunnes pieni ihmisenalku ilmestyi siihen ja kuulin kauniit sanat: "Siellä näkyy teidän vauva ja sydänkin lyö hyvin". Itku pääsi taas. Sopersin itkun seasta, että koko raskaus on ollut hyvin oireeton ja siksi pelko purkautui nikn voimakkaasti. Tämän jälkeen saimme kuulla ihanan yksityiskohtaisesti tyypistä mistä häneltä löytyi mitäkin. Jo ultran alusta saakka tyyppi liikkui todella vahvaeleisesti ja aktiivisesti. Välillä kävimme kaikki nauramaam kun tyyppi ponnisti jaloillaam ja heilui kohdussa oikein kunnolla. Sydänäänten kuuleminen kävi jälleen itkettämään, kaikki oli jotenkin niin epätodellisen ihanaa. Ja niin paljon konkreettisempaa. Niskaturvotus oli normaali, jos oikein muistan niin 1,3 mm. Toki vielä odottelemme kirjallisia tuloksia (tai puhelua jos riskiä onkin). Ainoa mikä jäi harmittamaan, kun unohdin kysyä missä istukka sijaitsee.

Saimme mukaamme kasan kuvia ja olo on ollut ultran jälkeen miljoona kiloa kevyempi. Myös kiintyminen itse tyyppiin, eikä "vain raskauteen" sai aimo harppauksen, kun hän oli jo ihan oikean vauvan näköinen. Olisi kyllä ihan kamalaa jos tämän jälkeen kävisi jotain...en voi tajuta miten siitä selviäisi. Pelko varmasti seuraa ikuisesti, mutta nautin nyt tästä kevyemmästä olosta ja kasvavasta rakkaudesta meidän vauvaa kohtaan. Juuri nyt olen niin kovin onnellinen.