Sydän tuntuu taas raskaalta. Koti on turvapaikka, jossa murheet eivät tunnu niin pahalta. Täällä voi sulkea mielestä pois kaiken muun, vetää peiton korviin ja ottaa pienet karvaiset ystävät kainaloon...ne suukottavat kyyneleet pois ja saavat hössötyksellään väkisinkin hymähtämään naurusta.
Huono omatunto on myös ollut vahvasti läsnä. Lähellä tapahtuu paljon iloisia ja ikävä kyllä myös surullisia asioita. Se saa miettimään omaa tilannetta. Minulle on suotu tässä elämässä niin paljon hyvää; ihana mies, joka saa minut nauramaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi...rakastetuksi, rakas perhe,joka tekisi vuokseni mitä vain...ihania ystäviä, jotka ovat tukenani joka hetki...sekä hyvä terveys (vaikka tällainen maho olenkin).
Oikeasti, niin moni olisi onnellinen minun asemassani. Lapsettomuuden tuskassa rypeminen tuntuu välillä kovin itsekkäältä, kun toisten murheet ovat paljon suurempia. Mikä oikeus on valittaa, kun kuitenkin minulla on niin paljon? Haluaisin niin olla onnellinen...
Ja entäs ne ilon tunteet toisten puolesta? Kyllä minä olen iloinen ja onnellinen toisten puolesta, mutta tunne on erilainen kuin ennen. Enemmänkin sellainen järkiperäinen. Olen aina ollut hyvin vahvasti tunneihminen; itken ja nauran onnesta ja liikutuksesta! Nyt on vain helpompi todeta olevansa onnellinen toisten raskausuutisista ja muutoin pyrkiä olemaan ajattelematta niitä, jotta kateuden tunteet eivät saisi valtaa. Vihaan kateutta, varsinkin sellaisten ihmisten onnesta, jotka ovat sen kaikin puolin ansainneet! Vihaan myös itseäni sen takia. Myöskään mies ei voi sietää sitä minussa...onneksi katkeruuden ja kateuden kädet eivät ole yltäneet häneen. Toivottavasti eivät koskaan ylläkään.
Tiedän, että tänään on tällainen huonompi päivä. Silloin tekeekin mieli kirjoittaa..ja taas silloin kun olo on kevyempi, pyrin nauttimaan siitä! Kunpa huomenna olisi taas sellainen päivä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti