En mä jaksa enää...Mitäs nyt sitten?

Kurkkua kuristaa ja olo on tyhjä. Olimme viime viikolla polikäynnillä, jolloin lääkäri tunnusteli paikat ja ultrasi tilanteen. Olin edellisenä päivänä (kp 10) saanut ovis plussan testattua ja ultrassa näkyikin kaksi hyvänkokoista follikelia. Lääkäri mainitsi jotakin pienestä kaksosriskistä, jolloin sisälläni pärähdin räkänauruun!! Juu ei huolta, ei meille. Ei yhtä ainuttakaan. No, paikkoja tunnustellessa lääkäri löysi kohdun perältä suolen vierestä muutaman nystyrän ja ne olivat selkeästi kipeät. Siellä se endo siis luultavimmin jyllää, nyt lääkärikin puhui vahvasta endo epäilystä. Lisäksi hän oli huolissaan isosta lääkemäärästä, jota joudun nauttimaan aina kuukautisten aikaan ja suosittelikin nimenomaan kipujen takia, että vatsaan lähdetään kurkkaamaan. Mutta eipä tämäkään homma mennyt ollenkaan niin, kuin olin ajatellut. Kuvittelin (typerä minä), että lapa voitaisi toteuttaa Lohjalla, jossa jonot ovat lyhyet (vain muutaman viikon). Olisin siis tuota pikaa leikkauspöydällä ja muutaman kuukauden päästä voitaisi aloittaa hoidot löydösten ym. mukaan. Mutta ei. Löydösten perusteella lääkärillä on epäily, että endoa on ainakin suolen lähettyvillä...mikä tarkoittaa pahimmillaan sitä, että suoli on kiinnikkeillä kiinni kohdussa ja leikkaus saattaa vaatia suurempia valmiuksia mitä Lohjalla on tarjolla. Muuta mahdollisuutta ei siis ole, kuin lähteä jonoon pääkaupunkiseudulle Naistenklinikalle/Kätilöopistolle. Lääkäri kertoi laittaneensa yhden potilaansa vuodenvaihteessa ko. jonoon ja tämä on nyt lähiaikoina pääsemässä leikkaukseen. Tämä tarkoittaa omalla kohdalla sitä, että saan ehkä poliajan n. 3 kk päästä ja siitä puolen vuoden kuluttua olen toivottavasti leikkauspöydällä. Tässä välissä saatan päästä vielä magneettikuviin, mikäli näkevät tarpeelliseksi. En tiedä mitä ajatella. Aika tuntuu niin pitkältä. Itkettää. Pelottaa. Kuinka paha tilanne todella onkaan? Tuurillani koko hemmetin kohtu joudutaan poistamaan kun joskus sinne saakka päästään. No, ei luultavasti nyt sentään, mutta olo on todella toivoton. Tuntuu siltä, että tästä syksystä en enää selviä. En pysty odottamaan vielä 9 kk!!! tiedottomana...ja vielä sen jälkeen kuukausia ennen kuin hoitoja voi aloittaa. Ei tää voi mennä näin. Jälleen kerran totean, että kun se kuuluisa paska hana aukeaa, niin se ei enää sulkeudu. Mistä ihmeestä löydän voimaa, kun kaikki muu elämässä tuntuu ihan turhalta. Miehenkin äänestä paistaa väsymys ja tuska. Hänellä on kestämistä ja käsittelemistä omassa surussa, mutta varmasti vielä isompi työ selvitä minun kanssani...olen vain niin totaalisen loppu. Nyt tarvitsisin teiltä, sielunsisaret mielipiteitä ja ajatuksia! <3 Lääkäri ehdotti, että voisimme tässä leikkausta odotellessa kokeilla esim. inseminaatiota tai halutessamme tehdä vaikka yhden IVF:n. Hän jopa suositteli sitä (mutta kuinka paljon tässä painaa yksityisen klinikan rahan saanti?) Mitä te tekisitte tilanteessamme? Odottaisitteko leikkausta ja vasta sen jälkeen ryhtyisitte toimeen vai kokeilisitteko hoitoja jo odotellessa? Tiedän mitä sydän haluaa, järki keikkuu kahdella laidalla ja sitten on se raha. Tiedän, että se on järjestettävissä, mutta entä jos hoito ei onnistuisi (hyvin mahdollista)... Apua.