Paha olla.

Uusi kierto ja samat kujeet. Tai no, ensimmäisten kahden päivän kivut olivat todella kovat, kovemmat kuin aikoihin. Muistui mieleen ajat nuorena tyttönä, kun kuukautiset olivat vasta alkaneet ja itkin sängyn pohjalla kivusta. Nykyään olen jollain tavalla tottunut kipuun, mutta silti itku oli lähellä. Lääkkeet onneksi edelleen auttavat ja kipeimpinä päivinä otan kolmesti päivässä 600mg buranan sekä 1g panadolin. Edellisessä kierrossa kiinnitin huomiota siihen, että vatsani alkoi reagoida ovulaation aikaan samalla tavalla kuten yleensä kuukautisia ennen.Vatsa siis meni aivan sekaisin yhden päivän ajaksi ja muutenkin tuntui siltä, että kohta menkat alkavat. Järkytyksekseni vuosinkin yhden päivän ajan tuhrua oviksen jälkeen ennen lugejen aloitusta. Nämäkin taitavat olla niitä endon aiheuttamia oireita. Olen kyllä koko ajan entistä vakuuttuneempi siitä, että sisälläni jyllää endometrioosi ja että se vain pahenee koko ajan. Myös ulostaminen kuukautisten ensimmäisenä päivänä oli kivuliasta ja muistan, että vastaavaa on ollut ennenkin. Kummasti vaan kaikkeen tottuu ja sitä kuvittelee, että kivut vain säteilevät peräsuoleen saakka. Kuukautiskivut alkoivat maanantaina illalla lamauttavilla kivuilla ja kunnon vuoto alkoi tiistai aamuna. Tälläkään kertaa en tehnyt raskaustestiä, sillä oireet olivat samat kuten jokaikinen kerta tätä ennen. Soitin Dextraan ja sain puhelinajan omalle lääkärilleni. Sovimme, että syön nyt ainakin tässä kierrossa vielä Letroja ("ei niistä haittaakaan ole")ja menen ultraan ensi viikon perjantaina kp 11. Kerroin kesän aikaisista kierroistani; vuodoista, kivuista ja siitä, että haluamme siirtyä eteenpäin. Ultrassa lääkäri lupasi vielä tunnustella paikkoja endon kannalta ja päätimme, että lähete laparoskopiaan laitetaan menemään. Mietimme vielä haluammeko koittaa inseminaatiota leikkausta odotellessa, mutta luulen, että se on kohdallamme turhaa (rahanmenoa). Oikeastaan olen itsekseni miettinyt, että lapan jälkeen (jos endoa löytyy ja se saadaan hyvin poistettua) voisi koittaa inssiä kerran ennen ivf hoitoja. Näistä asioista toki sovimme tarkemmin reilun viikon kuluttua lääkärin kanssa. Olo on henkisesti todella kurja. Töissä tunnen työkavereiden ja vanhempien katseet vatsani seudulla, olenhan juuri mennyt naimisiin ja tämän ikäinenkin! Muutaman lapsen äiti tuo lapsensa hoitoon pienten muutaman viikon ikäisten vauvojen kanssa. Ennen olisin ensimmäisenä ollut ihastelemassa näitä täydellisiä pieniä ihmisiä. Nyt koitan parhaani mukaan vältellä näiden ihmisten kohtaamista. Eräs äiti odottaa selvästi vauvaa, mutta en pysty ottamaan asiaa puheeksi. Työkaveri pauhaa koko ajan rakkaista lapsenlapsistaan, joita on jo kolme ja nejäs tuloillaan (vanhemmat nuorempia kuin minä). Meinasin purkahtaa itkuun, kun kuulin, että työkaverin tyttö oli tulossa käymään lapsensa ja vatsansa kanssa...onneksi kerkesin lähteä ennen sitä. Sukujuhlat viikonloppuna olivat myös juuri sitä mitä odotin. Vauvauteluita toistensa perään ja ympäripyöreitä vastauksia. Miten ihmiset eivät tajua olla kyselemättä asiasta? Ja taas neuvot/lohdutuksen sanat niiltä, jotka tietävät tilanteestamme... "Älkää stressatko, koittakaa olla ajattelematta koko asiaa. Kyllä se sitten onnistuu." -> ARGHHHH!!!! Koitapa itse toivoa elämäsi suurinta asiaa kaksi vuotta ja unohtaa se sitten yhtäkkiä kokonaan. Juu, varmasti sitten kun kaikki on tehty ja mitään ei ole enää tehtävissä, mieli alkaa pikkuhiljaa tehdä töitä päästääkseen irti. Ennen sitä, not gonna happen. "Tuttavani kaiman serkku miehineen kävi kaikki hoidot läpi, eivätkä onnistuneet ja hups, 10 vuoden jälkeen tuli luomusti raskaaksi!" -> Joo, tosi lohduttavaa...!!! Not. Mä haluan lapsen NYT. En kymmenen vuoden kuluttua. En edes halua miettiä missä hullujen huoneella olen silloin, jos jäämme lapsettomiksi. "On niin paljon lapsia, jotka tarvitsee itselleen äidin ja isän. Adoptoikaa!" -> Helppo ja nopea prosessi kaikin puolin! Not. Joillekin tämä on alusta saakka mahdollinen vaihtoehto. Meidän kohdallamme ei. En sano, ettei koskaan, mutta oman biologisen lapsen kaipuu on tällä hetkellä niin suuri, että adoptio tai edes lahjasolut eivät tunnu vaihtoehdolta. Voi mikä vuodatus taas. Ehkäpä voisi koittaa seuraavassa kirjoituksessa löytää jotain iloisiakin asioita. Ainakin on vastattava saamaani blogihaasteeseen! <3