Äärettömän surullinen.

Huomaan kyynelten vähän väliä pyrkivän väkisin silmäkulmistani. Kurkkua puristaa. Askel on raskas ja olen todella väsynyt, koko ajan. Olen lyhytpinnainen, poissaoleva. Olen ihan kamalan surullinen. Nukutin tänään lapsia lasten tuutulaulujen soidessa cd-levyltä taustalla. Peittelin, silitin, halasin ja toivotin kauniita päiväunia. Lauloin musiikin mukana. Yhtäkkiä itku meinasi purskahtaa aivan yllättäin ja jouduin keräämän itseni kasaan...Mieleeni tuli hyvin vahvasti oma lapsuuteni, kun äitini lauloi minut uneen. Maailman turvallisin tunne. Olen aina ajatellut, että laulaisin paljon omille lapsilleni. Laulaisin heille jo silloin kun he olisivat vatsassani. En meinannut saada henkeä, kun tajusin, että minä en ehkä saakaan koskaan laulaa omille lapsilleni. En saa olla yhtä lämmin ja turvallinen äiti, se maailman tärkein asia lapselle. Olo oli aivan lohduton. En jaksanut tai saanut aikaiseksi tässä kierrossa haettua lugeja apteekista ja sehän saikin aikaan sen, että pari päivää ovulaation jälkeen alkoi ruskeahko tuhruttelu vaimeiden kipujen kanssa. Ja se on jatkunut tähän päivään saakka (kp 21). Jälleen kerran tilanne on vaan huonontunut kesästä, aiemmin tiputtelua oli vain muutama päivä ennen kuukautisia, nyt se alkaa jo ovulaatiosta. Olen siis yhden kierron aikana muutaman hassun päivän vuotamatta mitään. Great! Selvittyäni tästä päivästä töissä ja päästyäni kotiin, tajusin jotakin. Vuonna 2012 perheessämme tapahtui iso kriisi, jonka vuoksi olin pitkään äärettömän surullinen ja epätoivoinen. Edelleenkään ei kulu päivääkään etten ajattelisi asiaa, eikä päivääkään kulu ettenkö miettisi miten maailma on epäreilu. Minulta kesti suunnilleen kaksi vuotta oppia elämään asian kanssa. Ja siltikään en voi sanoa selviytyneeni siitä, enkä varmasti ikinä selviä. Tämän kriisin jälkeen ajattelin, että lapsi, se toisi kaivattua valoa tähän kaiken keskelle. Mutta lapsi asiasta tulikin seuraava elämäni suuri kriisi...Huomaan, etten ole elänyt samalla lailla kuin ennen, kolmeen vuoteen. Tai juuri kun aloin elää, huomasinkin olevani jälleen syvässä suossa. Ja nyt minun on vaikeaa löytää enää syytä ELÄÄ. En tarkoita, että haluaisin kuolla. En todellakaan. Haluan taistella. Olen katkera ja surullinen siitä, että minulta on viety ikuisiksi ajoiksi se eämänilo, joka minulla oli ennen tätä kaikkea. En saa sitä enää koskaan takaisin. Tämä kaikki vaatii minulta niin paljon, että mikään mikä tuottaa minulle epämiellyttävää oloa, saa olla. En vaan pysty käsittelemään sitä. Ahdistun jo pelkästä ajatuksesta. Ne asiat, jotka ovat olleet minulle voimauttavimpia ja kaikista rakkaimpia, satuttavatkin yhtäkkiä kuin puukko selkään. Olen vaan niin äärettömän surullinen.