"Mul on ikävä, sitä huumaa...
joka onnesta sai meidät sekaisin,
toivon että sen vois saada takaisin.
Mul on ikävä, sitä aikaa...
mitä ikinä mä sulle sanoinkaan,
kaikki juttuni sai sut nauramaan.
Mul on ikävä, sitä huumaa...
joka onnesta sai meidät sekaisin,
toivon että sen vois saada takaisin.
Mul on ikävä, mul on ikävä meitä...
ikävä meitä.
Aina samat rutiinit ku tuut himaan,
sanot moi ja meet heti nukkumaan,
mä makoilen vaan sohvalla.
Mietin miten kaikki oli ennen siistiä,
kaikki jutut aina tehtiin yhdessä...
mut mitä meille tapahtui?
Mulle sä oot yhä koko maailma,
vaikken osaa sitä sulle enää kertoa,
tää ei tunnu enää samalta.
Mul on ikävä, sitä huumaa...
joka onnesta sai meidät sekaisin,
toivon että sen vois saada takaisin.
Mul on ikävä, sitä aikaa...
mitä ikinä mä sulle sanoinkaan,
kaikki juttuni sai sut nauramaan.
Ennen käveltiin käsi kädes kadulla,
vaikka rahaa oli vähän syötiin ulkona...
joka hetki tuntui unelta.
Kaikki uudet jännät jutut muuttui arjeksi,
kun yksiömme huone vaihtui kahdeksi...
ja huuma alkoi hiipua.
Vaikka haalistunut on jo tämä tunnelma,
mä jotenkin sen aijon vielä korjata...
mä en anna tämän loppua.
Mul on ikävä, sitä huumaa...
joka onnesta sai meidät sekaisin,
toivon että sen vois saada takaisin.
Mul on ikävä, mul on ikävä meitä...
ikävä meitä.
Ei oo kummankaan syy,
kaikki arkeen kyllästyy,
mut mä lupaan sulle sen,
mä teen tän eteen kaiken.
Mä tiedän sen, et yhdessä me saadaan
tää liekki syttyy uudelleen. "
Istuin jähmettyneenä, sydän pamppaillen penkissäni ja kyyneleiden pidättäminen oli mahdotonta. Laulun sanat olivat monelta kohdin kuin meidän elämästä. Meillä toki on takana lähes kymmenen vuotta yhteistä eloa ja tilanteessamme kyseessä ei ole arkeen kyllästymisestä. Ei suinkaan. Rakastin elämäämme ennen tätä. Kahdenkeskeistä laatuaikaa, aikaa ystäviemme kanssa, arkipäiväisiä keskusteluita, kainalossa oloa, suukkoja, halauksia ja lämpimiä katseita. Naurua vedet silmissä. En tarvinnut muuta, vaikka alkuhuuma oli jo aikaa sitten laantunut. Silti tunsin olevani korviani myöten rakastunut. Ja olen edelleen. En vaan pysty näyttämään sitä, kuten ennen.
Tunnen suurta syyllisyyttä siitä, että en ole enää läsnä. Selviydyn arjesta, kunhan tiedän työpäivän jälkeen pääseväni suoraan kotiin, laittamaan ruuan, käymään koirien kanssa lenkillä, katsomaan hetkeksi televisiota ja nukkumaan yhdeksään mennessä. Kotiovesta astuessani riisun pirteän ja iloisen maskin naamaltani ja saan olla se miltä minusta tuntuu. Mutta onko se reilua miestä kohtaan? Että joka päivä töistä tullessa sohvalla makaa vaimo, joka pidättelee kyyneleitä, sanoo olevansa väsynyt, on katkera kaikelle ympärillä. Ei, ei se ole. Herättäisikö tämä miehen ele minut täältä syvyyksistä...? Pakkohan sen on.
Tuntuu usein siltä, että elämääni ei mahdu enää muuta kuin tämä helvetin lapsettomuuden kriisi. Se on niin kokonaisvaltainen osa elämääni, osa minua. Tällä hetkellä se määrittelee minut. Olen nainen, joka ei voi tehdä rakkaasta miehestään isää. Maho. Suren, taistelen ja selviydyn päivästä toiseen. Hymyilevän ja ystävällisen maskin takana töissä ja ystävien kanssa, on nainen joka huutaa tuskasta. Mutta kukaan ei tiedä, eikä kuule. Eikä se ole heidän vika. Koska minä en kerro. En osaa kertoa, en osaa puhua. Tai voin puhua, mutta kerron kuin jonkun toisen elämästä. Kerron faktat ja saatan sanoa, että on rankkaa, vaikeaa...naama peruslukemilla. Vaihdan puheenaihetta. Niin on helpompi.
Voi Ellu <3,
VastaaPoistakyyneleet tuli silmiini lukiessani kirjoitustasi. Olen ajatellut niin paljon tuota samaa, pelännyt että lapsettomuuden tuoma ääretön suru ja ahdistus pilaa kaiken sen kauniin ja hyvän, mitä olemme mieheni kanssa saaneet, meidän rakkautemme. Muistan päivät, jolloin jo aamulla herätessäni toivoin, että tulisi pian ilta ja pääsisi jälleen nukkumaan. Unessa elämäni tuntui hyvältä, eikä tarvinnut murehtia. Vain harvoin enää tunnistin itsessäni puhdasta iloa ja onnea, sitä jota olin tuntenut suunnattomasti tavattuani mieheni. Joinakin aikoina ajattelin, että voi kunpa emme olisi koskaan alkaneet toivoa lasta, koska se asia on tuonut elämäämme niin paljon surua ja huolta. Katsoessani itseäni peilistä näin vain surulliset ja vanhentuneet kasvoni, silmät joissa ei ollut enää häivähdystäkään siitä ilosta, jota aiemmin tunsin.
Ja silti, eihän rakkaus mieheeni ollut lainkaan vähentynyt, päinvastoin. Rakastin ja rakastan häntä nykyään varmasti vielä paljon enemmän kuin ennen lapsettomuuden astumista elämäämme. Koskaan en ole katunut rakkauttamme. Ja se, etten pystynyt/jaksanut osoittaa rakkauttani enää miehelleni ja että usein jopa torjuin hänen hellyytensä oman suruni vuoksi, sai minut entistä ahdistuneemmaksi.
Meillä elämä on nyt muuttunut. Me odotamme nyt vauvaa, ja syvä kiitollisuus täyttää miedät. Noita aikoja ja kuvaamiasi tuntemuksia en kuitenkaan unohda koskaan. Lapsettomuus on pahinta, mitä olen elämässäni kokenut.
Toivon koko sydämestäni, että sinun elämässäsi tapahtuu onnellisia asioita, ja saat vielä iloita ja nauttia kaikesta! Suunnattomasti voimia matkallesi <3
Voi kiitos Arwen kommentistasi <3 Luin tämän jo aikaa sitten, mutta olen unohtanut vastata ja kiittää. Tunteet, joista kirjoitit ovat kuin olisin itse ne tuohon naputellut. Surulliseksi itseni saa tosiaan se, että AITO ilo on kadonnut..ja monien raskautuneiden puheista se tosiasia, että ikinä tämä ei tule unohtumaan, vaan jättää ikuiset arvet, saa niitä omia lapsia tai ei.
PoistaVilpittömästi Onnea teille odotukseen, olette kaiken hyvän ansainneet <3 Ja kiitos vielä kaunnista sanoistasi <3
Mä aloin lukemaan vielä uudestaan sun postauksia ja tuli niin semmonen olo, että voisinpa ottaa palan ahdistustasi :( ei meilläkään helppoa ole ja olen koko elämäni sairastellut todella paljon mitä ihmeempiä sairauksia ja nyt vielä tämä hoitorumba. Mutta silti, tuntuu pahalta, koska tiedän tasan kuinka kamalaa tuo ahdistus on enkä toivoisi sitä kenellekään..
VastaaPoistaJa on muuten täälläkin kyyneleitä valutettu nukkarissa..
Mut nyt tää meidän samankaltainen tilanne oikeesti alkaa hymyilyttää! Niin paljon samoja juttuja..:D