Ilman hormoneja.

Olen nyt ollut yhden kokonaisen kierron (ja nyt eletään uuden kierron 9. päivää) ilman mitään extra hormoneja. Se on selvästi tehnyt hyvää, erityisesti pääkopalle. Vaikkakaan ahdistus, masennus ja katkeruus eivät ole poistuneet, niin koen olevani edes vähän iloisempi useammin. Myös kuukautiset ovat olleet siedettävämmät, eikä mitään "ylitse vuotamisia" tai täysin lamauttavia kipuja ole ollut. Ja kuten olen hieman arvellutkin, myös tiputtelupäivät ovat jääneet vähemmälle tai siis palanneet entiselleen, eli noin 3-4 päivää ennen menkkojen alkua. Minulle jäi sellainen tunne, että Letrot jostain kumman syystä aikaistivat kohdallani tiputtelua. Lugejen avulla se loppui, mutta kierrossa jossa käytin ainoastaan Letroja, alkoi tiputtelu tosiaan jo heti ovulaation jälkeen. Luomu kierrossa ovulaation jälkeen tuli yhden päivän ajan ihan vähän verta, minkä jälkeen se loppui...ennen kuin alkoi taas muutama päivä ennen kuukautisia. Ei tainnut siis minun kohdalla olla MITÄÄN apua noista hormoneista, vaikka niiden tosiaan pitäisi parantaa ovulaatiota ja olla endo potilaiden limakalvolle hyviä...pah. Mielummin olen nyt hetken näin, annan kehon hengähtää. Pahalta tuntuu vaan se, kun ei voi edes toivoa, kun mitään ei tehdä asian hyväksi.

Sain ajan ensi viikon lopulle Jorviin. Pääsen kaiketi nyt siis tutkimuksiin tulevaa laparoskopiaa varten. Odotukset eivät sinänsä ole korkealla, sillä luvassa on luultavasti samaa kuin aina ennenkin. Samat ennakkotietokaavakkeet täytettävänä, levitetään haarat miljoonannen kerran, kerrotaan samat asiat, juoksen verikokeissa...ehkä jopa magneettikuvissa (jos tilanne vaikuttaa tosi pahalle, kuten mun tuurilla varmasti on). Ja aika leikkauspöydälle tulee varmaan aikaisintaan 6kk päähän. Päätin kuitenkin, että odotan tuohon Jorvin poliklinikkakäyntiin saakka ja keskustelemme sitten tarkemmin mitä teemme tässä  odotellessa vai teemmekö mitään.

Huomaan olevani jollain tasolla (ainakin toistaiseksi) luovuttamassa tämän taistelun kanssa. Olen vain yksinkertaisesti niin väsynyt tähän, että en ole saanut lähetettyä viestiä lääkärilleni Dextraan ja kysyäkseni eri vaihtoehdoista. Toisena päivänä mietin, että soittaisin Naistenklinikalle ja kysyisin miten pitäisi menetellä, että pääsisi takaisin sinne hoitoihin. Mitään en saa aikaiseksi. Kaikki tuntuu aivan älyttömän raskaalta. Ja suuri syy on yksinkertaisesti se, että multa alkaa olla usko lopussa. Mä en usko, että tällä kropalla tehdään lapsia. Se mahdollisuus ei vaan mahdu mun päähän. Tuntuu siltä, että me vain rämmimme tän kaiken läpi, ilman toivoa ihan oikeasti siitä vauvasta, lapsesta.

Toivon ja uskon, että mieleni tässä kerkiää muuttua ajan myötä...ja voihan olla, että olen hieman viisaampi ensi viikon jälkeen. Ja tosiasia on se, että viimeistään laparoskopian jälkeen ryhdymme hoitoihin...sitä en ole epäillyt lainkaan, mutta toivoisin olevani asiasta enemmän innostunut. Nämä lapsettomuushoidot vaan edelleenkin sotivat ajatumaailmaani vastaan. En oikeastaan edes tajua miksi. Monesti mietin myös miltä tuntuisi joskus tulevaisuudessa kertoa lapselle, että hän on saanut alkunsa keinohedelmöityksellä. Ajatus jotenkin ahdistaa. SILTIKÄÄN en ole näiden ajatusteni takia valmis jäämään lapsettomaksi taistelutta. Vaikka ihan tosissani pelkään kuollakseni punktiota ja kaikkea pistelyä ym. siihen liittyvää, olen kaikkeen valmis kun sen aika tulee. Vielä en tiedä onko se vielä tämän vuoden puolella vai vasta ensi keväänä.

Ehkä vain pitää koittaa saada jotain tehtyä tälle päälle, joka on aikamoisessa myllerryksessä...