Pidemmän aikaa rinnassani on painanut möykky. Ahdistuksen aiheuttama möykky. Olen aina ollut hyvin tunteella elävä ihminen ja koen sekä ilot että surut voimakkaasti. Lapsettomuuden tuoma suru on saanut minut entistä herkemmäksi. Pelkään puhelimen soidessa, että jotain pahaa on tapshtunut. Mieleni karkaa välillä ajattelemaan tilannetta, että jollekin läheiselle kävisi jotain. Se hädän tunne siinä tilanteessa on hyvin voimakas ja huomaan kehoni reagoivan siihen myös fyysisesti.
Ahdistun katsellessani televisiota, lukiessani uutisia...joudun usein vaihtamaan kanavaa ja jo otsikkoa lukiessani kääntämään ajatukseni muualle, jos aihe on liian rankka. Tällä hetkellä lähipiirissä tapahtuneet vastoinkäymiset pyörivät mielessäni ja jopa ihmisten avioero, joita en todellisuudessa edes kunnolla tunne, järkyttää mieltäni häiritsevän paljon.
Lisäksi olen ahdistunut miettiessäni omaa avioliittoani. En pelkää, että rakkaus loppuu. Aiemmin luotin Meihin, ehkä turhankin sinisilmäisesti. Elämä on kuitenkin näyttänyt julman puolensa ja sen vaikutukset minussa ovat suuret. Se mikä olen nykyään välillä, ei ole sitä mieheni haluaa. Hän ei halua sellaista naista lapsensa äidiksi. Mutta en näe poispääsyä tästä nykyisestä minästäni. Parempia ja huonompia aikoja tulee ja menee. Tulevat kuukaudet eivät varmasti ole helppoja. Kuinka kauan rakkaus pitää suhteen kasassa? Saammeko elämämme "kuntoon" ennen kuin on liian myöhäistä?
Nämä asiat mielessäni koitan jaksaa orientoitua uutta työviikkoa varten.
Ps. Miten voikaan ärsyttää lukea Iltasanomista miten 38-vuotias Liv Taylor odottaa lasta, kun edellinenkään ei ole edes vuotta. Mulla ei tossa iässä ole enää edes munasoluja jäljellä!!!! Ja yks nelikymppinen mamma laittaa facebookiin päivittäin kuvia vatsastaan ja valittaa liitoskivuistaan ja js ja--- Tässä mielentilassa en vaan jaksaisi!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti