Niistä oli viime viikonloppu tehty. Ja kuten varmasti voi kuvitella, piti viikonloppu sisällään hurjan skaalan tunteita. Perjantaina oli miehen isoäidin hautajaiset. Onnellisia olemme siitä, että hän sai elää hyvän ja pitkän elämän, ja sai lähteä rauhallisesti nukahtaen ikiuneen. Siunaus oli kaunis ja se tapahtui samassa kirkossa, jossa menemme muutaman kuukauden päästä naimisiin. Oli toisaalta lohduttavaa surun keskellä ajatella, että seuraavan kerran astelen käytävää pitkin sydän onnea täynnä, ja ehkäpä miehen mummo on mukanamme, katsellen jostain kauempaa. Muistotilaisuudessa istuimme miehen perhetuttujen kanssa. Pariskunta kertoikin melkein heti, että heidän poikansa vaimoineen odottaa nyt toista lastaan. Onnittelimme vilpittömästi! Keskustelu siirtyi nopeasti häihimme, jonka päätteeksi mies kysyi: "Joko teille on lapsi tilauksessa vai oletteko sellaisia vanhanaikaisia, että vasta häiden jälkeen?" Ah, kuinka rakastankaan näitä kysymyksiä! Laskin katseeni maahan ja yritin hymyillä ja sanoin, ettei ole...katsoin miestäni joka oli selvästi myös kiusaantunut ja vastasi jatkeeksi, että "Joo, juuri näin..." Näitä kysymyksiä odotellessa häitä kohti...toivottavasti pysyn kasassa...
Lauantaina vietimme rakkaan ystäväni yllätys vauvasuihkuja. Juhlat ja yllätys onnistuivat hienosti ja sain tehtyä ystävälleni vaippakakunkin! Nautin juhlien järjestämisestä ja itse juhlista kovasti, vaikka välillä haikeus olikin läsnä. Se ei kuitenkaan vähennä onnen tunnetta tai rakkautta, jota tunnen ystäviemme tulevaa perheenlisää kohtaan. Parempia vanhempia en voisi kuvitella kellekään. Siksi vaikeiden tunteiden käsittely tuntuu niin raskaalta ja tuntuu väärältä tuntea mitään negatiivista niin suuresta onnesta. Mutta se kaiketi on ihan luonnollista...Kaikesta huolimatta en malttaisi odottaa, että tyyppi olisi jo täällä ja pääsisin nuuhkuttelemaan huumaavaa vauvan tuoksua ja suukottelemaan pientä. Ihan pian senkin aika on!
Sunnuntaina oli kummilapsemme 6v. syntymäpäiväjuhlat. Lapset veivät mukanaan touhuihin ja saivat naurulihakset kipeiksi. Kummilapsemme äiti odottaa jo kolmatta lasta ja tämä pieni ihme on myös tulossa maailmaan ihan pian. Juttelimme sivummalla paljon kaikestä; elämän koukeroista, häistä, lapsettomuudestamme...ja olo oli keskustelun jälkeen hyvä, vaikka muutaman kerran jouduimmekin pyyhkimään silmäkulmiin puskevia kyyneleitä.
Nyt on menossa kp 24 ja jälleen tuntemukset ovat samat kuin aina loppukierrossa; tissit arat, kipristelyä ja jomottelua vasemmassa munasarjassa, itkuherkkyyttä...ei tarvitse turhaan toivoa mitään. Uskon, että huomenna alkaa tiputteluvuoto ja viikon loppuun mennessä seuraava kierto. Ovulaatio oli mitä todennäköisimmin kp 16, sillä kipu iski silloin työpäivän aikana todella kovana ja sitä kesti n. tunnin. Tai ehkä se oli endokysta joka poksahti..
Äitini oli aivan ihana ja käski minun hakeutua yksityiselle puhumaan laparoskopiasta...ja kerkesinkin innostua asiasta, kunnes tajusin, että leikkaus maksaisi todella paljon, monia tuhansia euroja. Vaikka vanhemmillani olisi niin paljon rahaa antaa (ei ole), niin en koskaan voisi ottaa heiltä sellaista summaa. Pohdinkin tässä josko soittaisin seuraavan kierron alkaessa Naistenklinikalle ja kysyisin pääsisimmekö jatkamaan hoitoja jo nyt. Voipi olla, että emme saa jatkaa vasta kuin elokuussa, kun niin olimme sopineet...mutta pakko kai kokeilla. Elokuuhun on ikuisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti