Olen jotenkin onnistunut laskemaan tämän kierron loppupäivät ihan pyllylleen. Tästä ansiosta olen kerinnyt jo kuvittelemaan vaikka mitä! Säästäisi itsensä tällaiselta ihan vaan sillä, kun olisi kalenteri, jossa olisi tarkasti kaikki...mutta ei. Olen siis ollut siinä luulossa, että tänään olisi ollut kp 29, vaikka todellisuudessa kp on vasta 26. Tiputtelu alkoi vasta eilen illalla myöhään ja vaikka olin yrittänyt itselleni vakuuttaa, etten usko pätkääkään raskauteen, oli veritarhra vessapaperissa kuin puukonisku sydämeen. Siinä nieleskelin muutaman kerran, katsoin itseäni peilistä ilmeettömästi (siellä se vajavainen nainen tuijotti takaisin) ja lähdin nukkunmaan. Aluksi tunsin kuinka jokainen lihas oli jäykkänä ja jouduin rauhoittelemaan itseni uneen. Lopulta kuitenkin nukuin yön hyvin ja heräsin aamulla suhteellisen rauhallisena.
Aamu smoothien, koirien lenkityksen ja virpomisherkkujen esillelaiton jälkeen istahdin sohvalle katsomaan hiihtoa. Kahvia hörppiessäni tunsin palan pyrkivän kurkkuun, mutta koitin pidätellä sitä. Lopulta, aivan yhtäkkiä itku vaan tuli. Se kaipaamani itku, joka saa koko vartalon vavahtelemaan ja huudonkin jouduin käsillä peittämään, jotta se ei kuuluisi naapuriin. Onneksi mies ei ollut kotona.
Olo lopulta helpotti ja siirryin hääkutsujen viimeistelyyn. Ajatukset poukkoilivat milloin missäkin ja sohlasin kutsujen parissa kauan, mutta lopulta ne tulivat valmiiksi. Edelleen tunnen, että itku voi tulla minä hetkenä hyvänsä, mutta olen myös onnellinen, että se löysi jälleen luokseni. Se puhdistaa.
Nyt illalla tosiaan vasta tajusin laskeskellessani, että kuukautiset eivät ole yhtään myöhässä, vaan jälleen yhdeksän päivän jälkeen ovulaatiosta tiputtelu alkoi. Luteaalivaihehan lasketaan loppuvan vasta kp 1:een, mutta ei taida olla hyvä merkki sekään, että jo dpo 9 limakalvo alkaa valua pois.
Se pieni hetki, kun toivonkipinä syttyy, tuntuu joka solussa saakka...vaikka sitä kuinka yrittää estää. Toivo tuntuu hyvältä. Mutta sen toivon jälkeen, kun totuus iskee päin kasvoja, toivon, etten olisi koskaan toivonutkaan. Se sattuu niin paljon, että tuntuu kuin koko maa romahtaisi alta. Nyt pitää vain taas kerätä sirpaleet kasaan ja yrittää jatkaa eteenpäin. En vaan enää jaksaisi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti