Hiljaa hiipivä masennus(ko?)

Ensimmäisen puolen vuoden ajan, kun olimme alkaneet yrittämään lasta, oli ilmapiiri kotonamme iloisen jännittynyt. Toki takaraivossani kyti pelko, että tämä voisi kestää, mutta kuitenkin ilo ja jännitys olivat päälimmäisiä tunteita. Aika pian, kun kierto kierron perään pettymykset alkoivat kasaantua ja kierrot vaikuttivat lyhenevän ja tiputtevuoto lisääntyvän, alkoi pelko ottaa valtaa. Paniikin omaisesti joka kierrossa yritin kellistää miehen riippumatta siitä halusinko itse tai jaksoinko itse, puhumattakaan hänen jaksamisestaan. Jos siinä vaiheessa (tai nytkään) joku olisi tullut sanomaan mien hauskaa lapsen teko tai yrittäminen on, olisin luultavasti läimäissyt päin naamaa.

Aloin olla varma, että hormonitoiminnassani on jotain vialla ja olisin halunnut samantien tutkimuksiin. Joka puolella kuitenkin toitotettiin, että vasta vuoden yrittämisen jälkeen olisi kannattavaa hakeutua hoitoon. Päätin jaksaa ja toivoa meillä ihmettä. Kylmä ja piemä talvi imaisi minut mukaansa ja mieleeni tulvi enemmän ja enemmän tummia ajatuksia. Itkin enemmän kuin olen koko elämäni aikana itkenyt.

Kesällä tilanne hieman helpotti ja pystyin nauttimaan lomasta, ainakin suurelta osin. Toki silloinkin tuli hetkiä, jolloin saatoin muuttua surulliseksi ja jopa häijyksi ihan muutamassa hetkessä. Jo silloin lapsettomuusasiat pyörivät päässäni koko ajan ja mielialani saattoi vaihtua täysin varoittamatta. Elämä kanssani alkoi varmasti olla todella vaikeaa.

Syksyn mittaan oloni hieman parani, kun hakeuduin terveyskeskukseen ja saimme lopulta lähetteen tutkimuksiin. Ilo oli kuitenkin tässäkin hyvin lyhyt ja palasin takaisin masentuneeseen mielentilaani...vielä asteen pahempana mitä se olis aikaisemmin ollut. Meillä on ollut miehen kanssa monia ihania ja hyviä hetkiä tänä aikana, jotenkin sitä on osannut arvostaa paljon enemmän, sillä tiedossa on ollut se että romahdus oli jälleen tulossa minä hetkenä hyvänsä. Minua on monesti satuttanut se, kuinka näen miehen olevansa lähes liikuttunut ja uskomattoman onnellinen siitä, kun kaivaudun kainaloon, suukotan ja kerron rakastavani. Entinen minä olisi tehnyt noin usein...nykyinen minä ei siihen pysty niin usein kuin haluaisin tai kuinka usein mieheni sen ansaitsisi.

"T" kirjotti blogissaan "Perheenlisäystä" väsymyksestä ja sen vaikutuksista ja tämän kaiken vaikutuksesta parisuhteeseen. Sen lisäksi, että olen ollut surullinen ja vihainen, olen alkanut olemaan täysin aikaansaamaton ja aloitekyvytön. Tätä olen ollut kaikilla elämäni osa-alueilla: töissä, kotona, parisuhteessa ja ystävyyssuhteissa. Joudun näkemään hurjasti vaivaa saadakseni edes mukavia asioita tapahtumaan...puhumattakaan niistä ikävämmistä. Elän juuri sillä rajoilla, että kaikki ei hajoaisi...mutta yhtään enempään en pysty. Vaikka saatan innostua jostain asiasta tietyllä hetkellä kovastikin, niin lopulta se kuitenkin jää hoitamatta. Myöskään asiat eivät pysy päässäni, esimerkkinä se että istun töissä samassa ruokapöydässä viikon ajan ja kuitenkaan vielä torstainakaan en muista missä pöydässä olen istunut viimeiset kolme päivää. Olen työssäni tiiminvetäjän asemassa, mutta käytännössä työkaverini ovat saaneet yhtä paljon vastuuta...muuten olisimme olleet todella pulassa.

En tee tätä mitenkään tietoisesti ja on ollut todella ahdistavaa huomata tällainen piirre itsessä. Täytynee miettiä mikäli tämä jatkuu, josko juttelu ammatti-ihmisen kanssa olisi järkevää. Toivon kuitenkin, että alkavan lääkityksen myötä saisin lisää voimia ja uskaltaisin toivoa. Niin, ja olisihan se mukavaa jos pystyisin edes jollain tasolla nauttimaan niistä tulevista häistäkin.

Lämpöä, valoa ja jaksamista kaikille kanssasisarille! <3 Koitetaan jaksaa...