perjantai 10. huhtikuuta 2015

Lyhyt ilo.

Tässä kierrossa onkin helppo laskea kiertopäiviä, kun kp 1 sattui sattui olemaan 1.4. Nyt mennäänkin siis kp 10:ssä ja taas ovulaatio tuntemukset ovat aluillaan. Toisaalta näin oli myös viime kierrossa ja kuitenkin itse ovis mitä ilmeisimmin oli kp 16.

Jouduin siirtämään aikamme Dextraan ensi viikolle, sillä tilanne töissä olikin yllättäin sellainen, etten olisi tänään aamulla olisikaan voinut olla poissa. Lisäksi odottelemme papereita naikkarilta, joiden toivon saapuvan huomenna tai viimeistään maanantaina. Ajan saimme ensi viikon torstaille, jolloin onkin jo kp 16. En tiedä mitä käynti tuo tullessaan; ultrataanko minua ja mihin lääkkeeseen/hoitomuotoon päädymme. Toivon kuitenkin, että voisimme aloittaa clomifeneilla tai muulla entsyymilääkkeellä (ilmeisesti nykyään näitä käytetään useammin). Tuntuisi lohdullisemmalta aloittaa siten, että saisimme vielä pitää edes pienen mahdollisuuden raskautumiselle edes hieman luonnollisemmalla keinolla...vaikkakin lääkäri määräisi minä päivänä pitäisi olla "sillain".

Yleensä tässä vaiheessa kiertoa olen iloisemmalla mielellä ja olisin odottanut kevyemmän olon kestävän pidempään kun päätös yksityiselle puolelle siirtymisestä varmistui...Toisin kävi. Nyt pelko on tullut hyvin voimakkaasti esille, se on koko ajan läsnä. Entä jos nämä hoidot eivät toimikaan? Pelkään tällä hetkellä ihan hirvittävästi sitä, että emme saa koskaan lapsia. Pelko puristaa rintaa niin voimakkaasti, että "yökkään" välillä siitä johtuen. Tunne on niin fyysinen, että oksettaa. En tiedä mistä se johtuu, mutta tunne siitä että jäämme lopulta lapsettomiksi, on ollut lähipäivinä hyvin vahva. Tunne on samankaltainen kuin silloin aloimme toivoa lasta...jo silloin arvasin, että tiestä tulisi pitkä.

Nämä tunteet ovat luonnollisia ja kuuluvat asiaan, tavallaan näiden uusien käänteiden käsittelyä. Ja sitä tuskaa, kun joutuu heittämään hyvästit luonnolliselle raskautumiselle. Se on minulle ihan helvetin kova paikka. Tuntuu, että kaikilta muilta se onnistuu (vaikkei onnistu...). Tekisi mieli huutaa maailmalle, miten epäreilua ja raskasta on odottaa kuukausi kuukauden perään, juosta lääkärissä ja avata haaransa tuntemattomille ihmisille kerta toisensa jälkeen ja nyt vielä lisäksi maksaa itsensä kipeäksi siitä, minkä muut saavat "ilmaiseksi". Ilman mitään lupausta siitä, että koskaan saisin kantaa kohdussani meidän lastamme, saatika saisin hänet terveenä syliini saakka.

Kunpa voisi vain hautautua vain "talviunille" tästä kaikesta ja herätä tästä painajaisesta sitten joskus. Eihän tämä oikeasti ole mun elämää, eihän?!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti