Viimeisen vuoden aikana mielialani on heitellyt vielä normaaliakin enemmän. Tiedän olevani välillä aikamoinen tuuliviiri ihan muutenkin, ainakin mieheni mukaan. Mielialaani vaikuttaa helposti pienikin väsymys, stressi ja hormonit. Saman illan aikanakin saatan hyppiä mielialasta toiseen ja ei varmastikaan ole helppoa pysyä mukana. Aikaisemmin mieheni provosoitui helposti huonotuulisuudestani ja alkoi helposti tahallaankin tökkimään kepillä muurahaispesää. Nykyään hän vain toteaa, että "Jaa, ootpa taas huonontuulinen..."ja antaa minun rauhassa rypeä oloni pois. Olen tästä kiitollinen, sillä tällöin vältymme turhilta riidoilta. Joka ilta saan kuitenkin käpertyä kainaloon, eikä meidän tarvitse puhua mitään. Se on maailman turvallisin paikka. Minun on vaan muistutettava välillä itseäni, että tämä on meidän taistelumme, ei yksin minun vaikka siltä minusta usein tuntuukin. Miehet vaan käsittelevät nämä asiat niin eri tavalla. Olen huomannut, että joka kerta kun olemme asiasta keskustelleet, on oloni huomattavasti parempi ja vähemmän yksinäinen. Pitäisi vaan muistaa enemmän puhua...ja itkeä. Se puhdistaa.
Elin koko viime talven ja tämän syksyn kuin jossain pimeässä usvassa. Pieni helpotuksen hetki oli viime kesä, jolloin sain hetken elää hieman normaalimmin. Minuun taitaa siis vaikuttaa enemmän kuin uskoinkaan näihin vuodenaikoihin liittyvä pimeys. Töiden jälkeen halusin vain käpertyä sohvalle viltin alle, lukea lapsettomuusblogeja, aiheeseen liittyviä runoja ym. sekä kuunnella "ranteet auki" tyylistä musiikkia. Minusta taitaa löytyä pieni masokisti, kun toimin näin...mutta muutakaan en osannut. En ole eläessäni itkenyt yhtä paljon, kuin viime vuonna. Itku tuli välillä niin suurella voimalla, että sitä oli mahdoton hallita. Se tuli myös uniini ja saatoin herätä huuto itkuun ja muutenkin yöuneni muuttuivat todella katkonaisiksi ja laadultaan huonoksi. Sitä se on kyllä edelleen. Puhdistin itseni itkulla varmaan aika hyvin, sillä nyt pitkään aikaan vastaavaa tarvetta itkuun ei enää ole ollut. Liikutun ja kyynelehdin lukiessani kohtalotovereiden tarinoita ja kuunnellessani musiikkia, mutta that's it. Tilalle on tullut surumielisyys ja ahdistus. Olen jopa miettinyt, että kärsisin lievästä masennuksesta. Isommat ihmismäärät ahdistavat; olen alkanut pelkäämään raskausuutisia. En tiedä miten reagoin niihin ja seuraako siitä seuraava romahdus. Myös yhteydenpito ystäviin on vähentynyt. Kotimme on ollut tukikohtani ja mieheni turvani.
Olen todella onnellinen ja kiitollinen siitä, ympärilläni on useita rakkaita ystäviä. Olen aina voinut iloita heidän puolestaan ja eläytynyt heidän onneensa koko sydämelläni. Lähipiirini koostuu nyt pienistä jo olemassa olevista tai tulevista Perheistä. Lapsia on siis ympärillämme hyvin paljon ja olen saanut suurimman kunnian olla kahden uskomattoman ihanan pojan ja yhden pienen suloisen prinsessan kummitäti. Näiden ihmisten parissa oloni on voimaantunut, mutta välillä huomaan myös surumielisyyden nostavan päätään. Olen saanut huomata, miten ihana ja taivava mieheni on lasten kanssa ja miten upea isä hänestä tulisi. Aikaisemmin hän ei ottanut lapsiin niin paljon kontaktia, mutta nykyään mielellään touhuaa, juttelee ja sylittelee tuttaviemme lasten kanssa. Voisin ratketa ylpeydestä, mutta samalla sisimpäni huutaa tuskasta...entä jos hän ei koskaan saa tuntea isyyden tuomaa onnea? Pidellä omaa lasta.
Ennen olisin purskahtanut onnenkyyneliin kuullessani ystävieni raskausuutisista ja tuntenut pelkästään suurta iloa...nyt sitäkin varjostaa suru omasta kohtalosta. Milloin minusta tuli tällainen? Se on hiipinyt hiljaa osaksi minua. Olen edelleen aidosti onnellinen rakkaimpieni puolesta ja käsiteltyäni asian ajan kanssa, pystyn suhtautumaan asiaan normaalisti. En vaan haluaisi olla tämä nykyinen minä. Haluan sen onnellisen itseni takaisin. Surullisinta tässä on se, että paluuta ei ole. Kuten olen toisten lapsettomien teksteistä ymmärtänyt, tämä lapsettomuuden viitta on laskettu harteilleni koko loppu elämäksi. Vaikka joskus raskautuisinkin ja saisimme lapsen, tämä ei koskaan unohdu. En koe sitä millään tavalla vahvuutena, vaikka ehkä pitäisi. Olisin minä muutenkin osannut arvostaa raskautta ja rakastanut lastamme enemmän kuin mitään muuta maailmassa. En minä olisi pitänyt mitään itsestäänselvyytenä. Tämä on vain tehnyt minusta katkeran, en koe olevani millään tavalla vahvempi, melkeinpä päinvastoin.
Onneksi lumen tuoma valoisuus ja uuden vuoden jälkeinen pieni innostus tulevia häitämme kohtaan on antanut minulle mahdollisuuden olla välillä iloinen ja onnellinenkin. Ja onneksi minulla on suuri määrä välittäviä ihmisiä ympärillä ja ihanin mies maan päällä, joka pitää minusta huolen.
" Rakas onneks sä oot siinä, silität mun hikistä päätä. Joku taika sulla on. Sillä, sinä vain, sinä vain saat mut luottamaan. Meillä on aikaa. Sinä vain, sinä vain, sinä vain saat mut taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. "
https://m.youtube.com/watch?v=0sZlYbZUZQs
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti