Huh, tämä tuntuu jännittävältä. Mielen sopukoissa on pyörinyt oman blogin aloittaminen jo pitkän aikaa, oikeastaan vuoden verran. Suunnilleen sen aikaa olen hakenut vertaistukea muista lapsettomuusblogeista...uskaltamatta kuitenkaan edes kommentoida niistä yhteenkään. Minä ja avomieheni olemme tavanneet reilu yhdeksän vuotta sitten ja ensi kesänä juhlimme vihdoin häitämme. Perheeseemme kuuluu myös kaksi pientä koiraa, jotka ovat meille valtavan tärkeitä. Itseasiassa päätimme hankkia ensimmäinen koiramme, kun minulle iski reilu kaksikymppisenä mieletön vauvakuume...kohtalon ivaa, kenties? Koimme yksinkertaisesti olevamme liian nuoria vanhemmuuteen ja samalla halusimme vielä nauttia ihan vain toisistamme jonkin aikaa. Joka tapauksessa, koirat toivat lämpöä tyhjään syliin ja vauvahaaveet siirtyivät kauemmaksi.
Olen aina ajatellut olevani tärkeiden asioiden suhteen hyvin vastuullinen ja koinkin tärkeäksi saada tietyt asiat elämässämme oikealle tolalleen, jotta lapsen olisi hyvä tulla sitten ajallaan maailmaan. Tämä tarkoitti minulle opiskeluiden loppuun viemistä, vakinaisten tulojen ja työpaikan saantia, turvallista ja hyvää kotia ja naimisiin menoa. Lopulta, kun muut kohdat viimeistä lukuunottamatta olivat toteutuneet, ajatus perheenlisäyksestä alkoi tulla ajankohtaisemmaksi. Loppukesästä 2013 minun oli tarkoitus mennä uusimaan ehkäisypillerini ja aikakin siihen oli jo varattu. Sinne saakka en kuitenkaan kerinnyt, sillä meillä oli hyvin vahva yhteinen toivo siitä, että lähitulevaisuudessa meitä voisi ollakin kolme...Onnensekaisin tuntein aloitimme syksyn vieton, joka kuukausi varovasti toivoen...josko nyt olisi meidän vuoromme? Vuodenvaihteen 2013/2014 jälkeen pelko alkoi pikkuhiljaa hiipiä ajatuksiini ja se ei ollut täysin turha, sillä tässä sitä vielä ollaan. Ilman ainuttakaan haamulaista tai plussaa.
Lapsettomuustutkimukset aloitimme 09/14, jolloin hakeuduin terveyskeskuslääkärille ja verikokeiden jälkeen saimme lähetteen lapsettomuuspoliklinikalle. Alkutaipaleella olemme tällä tiellä ja jostain syystä uskon (pelkään), että tämä tie tulee olemaan kohdallamme pitkä. Toivottavasti olen väärässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti