Kuten aikaisemmista on jo tullut selville, olemme menossa naimisiin tulevana kesänä. Tämä on kymmenes vuotemme yhdessä ja on ihanaa vihdoin päästä juhlimaan rakkauttamme ja sitoutumista toisiimme koko loppu elämäksi. Elän siis elämäni onnellisinta aikaa, elämäni rakkauden vuotta...mutta samalla surullisinta.
Kihlautuessamme vuonna 2012, päätimme jo alustavasti, että menisimme tänä vuonna naimisiin. En olisi silloin arvannut, että olisimme tässä välissä alkaneet toivomaan vauvaa ja siirtäneet ajatukset häistä hieman kauemmaksi. Niin kuitenkin kävi. Kun tämä toive täytti sydämemme, luovuin samantien siitä ajatuksesta, että meidän täytyisi mennä naimisiin ennen lasten saantia. Tämä vahva ajatus, joka minulla oli aina ollut, väistyi saman tien. Lasta ei kuitenkaan kuulunut ja ajattelin synkän talven jälkeen tarvitsevani jotain, joka vetäisi minut pois surun ja ahdistuksen loukusta. Niinpä päätimme, että lyömme hääpäivän lukkoon ja alamme suunnitella niitä. Siinäpä oiva keino saada mieli iloiseksi ja päiville muuta puuhaa, kuin rypeä lapsettomuuden kourissa. Samallahan sitten rentoudun, ajattelen ihan muita asioita ja voin paremmin, ajattelin. Ehkä minä sitten "hups vaan," huomaankin olevani raskaana. Typerä minä. Aluksi innostuinkin häiden suunnittelusta kovastikin. Kummasti syksyn mittaan mieli kuitenkin painui takaisin pohjamutiin ja jonkun edes mainitessa koko häät tunsin vain suunnatonta ärsyyntymistä ja surua. Ei tän näin pitäny mennä. Vielä surullisemmaksi minut teki se, että todella tiedostin toivoneeni koko ajan, ettei häitä tarvitsisikaan vielä järjestää. Että olisinkin silloin niin raskaanan tai vauva olisi niin pieni. Että ensi vuonna sitten. Eihän näin käynyt, vaan tässä sitä ollaan.
Nyt taidan olla vihdoin hyväksynyt tai ainakin tajunnut, että en raskaudu ennen häitä, joten niiden suunnittelu on vaan nyt aloitettava. Olen jopa löytänyt PALJON iloa tämän kautta ja olenkin ajoittain todella innoissani!! Kaikki alkaa tuntua todellisemmalta, kun asioita lyödään lukkoon. Ihmiset ympärillämme ovat vähintään yhtä innoissaan ja auttavat meitä kaikessa. Mutta se katkeruus. Taas se nostaa päätään. Miksi en saa olla vain ja ainoastaan onnellinen?! Miksi miksi miksi??? Olen monesti liikuttunut, kun ajattelen tiettyjä hetkiä tulevista häistämme...esimerkiksi alttarille kävelyä isäni kanssa, häätanssiamme, rakkaita ympärillämme. Olin aina ajatellut, että varmasti itken onnesta koko päivän, olisin onnellisimmillani juuri tuona päivänä. Odottaisin innoissani tulevaisuutta, joka meillä olisi edessä! Nyt mukaan on astunut onnen vierelle yhtä vahvasti pelko ja suru. Luultavasti itken häissämme onnesta, mutta yhtä lailla surusta ja pelosta tulevaisuuden suhteen. On mahdollista, ettei tulevaisuutemme suo meille sitä, mitä kaikista eniten toivoisimme. Ja kyllä, minua pelottaa mitä tämä matka tuo tullessaan, mitä minusta tai meistä on jäljellä sinä päivänä kun tämä on ohi. Ja onko tämä koskaan ohi? Rakastan miestäni aivan valtavasti, enkä voisi kuvitella elämääni ilman häntä. Olemme päättäneet kulkea tämän matkan yhdessä, rinta rinnan. Jostain blogista luin kirjoituksen uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Se kolahti itselleni hyvin vahvasti. Yhdessä meillä on niitä kaikkia ja jaksamme uskoa ja toivoa, toisiamme tukien. Ja rakastaa. Jos jonain päivänä uskomme ja toivomme ovat hiipumassa, meillä on vielä rakkautemme. Sillä, sitten kuitenkin, "Suurin niistä on Rakkaus."
Kuin kaksi koditonta lasta
ne kulkevat käsi kädessä,
Toivo ja Pelko.
Yhdessä tulevat,
yhdessä lähtevät.
Siinä välissä
puristavat lujaa
toistensa kättä.
Joka avaa ovensa Toivolle,
päästää myös Pelon sisälle,
joka ottaa syliinsä Pelon
saa omakseen myös Toivon.
Kuin kaksi koditonta lasta,
ne kulkevat käsi kädessä,
emmekä muuta voi tehdä
kuin seurata samaa polkua.
- Tommy Tabermann -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti