Hah! Olinpa pöljä, kun olin kuvitellut kiertoni pidentyneen pysyvästi ja tiputtelujen vähentyneen...jo torstaina alkoi tiputteluvuoto ja silloin oli vasta kp 21. Edelleen vuoto on pysynyt tiputteluna ja saa nähdä mikä päivä lopulta onkaan se kp 1. Minun puolestani saisi alkaa mahdollisimman pian, jotta pääsisin soittamaan meille seuraavan ajan poliklinikalle. Vuorossa olisi kuulla mitä progesteroni verikokeessa on selvinnyt samoin kuin miehen simmpanäytteestä. Aukkarikin olisi tarkoitus tehdä, jaiks!!
Olen iloinen, että pääsemme (toivottavasti) pian kuulemaan tuomiomme ja pääsemme asiassa eteenpäin. Tämä pitkä epätietoisuuden jakso on ollut ajoittain todella vaikea kestää. Toisaalta pelkään ihan vietävästi, mitä tuloksista selviää...tai ehkä eniten se, että jos miehen näytteessä onkin jotain vialla. Olemme oikeastaan molemmat asennoituneet alusta saakka siihen, että lapsettomuutemme johtuu minusta. Tällöin asian "hoitaminen" saattaisi olla helpompaa. Mitä pidempään aikaa on kulunut, sitä enemmän pelkään, että vikaa voisi olla myös miehessä. Tällöinhän tiemme veisi hyvin varmasti suoraan koeputkihedelmöitykseen ilman mahdollisuutta "lievempiin" hoitoihin. Myös se huolettaa, että miten mieheni kestäisi tällaisen kolauksen. Hän kun sattuu olemaan sellainen miehekäs mies, jolle olisi ihan varmasti kova paikka hyväksyä lapsettomuuden johtuvan hänestä(kin). Sitä en pelkää, etteikö hän olisi valmis kaikkeen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Onneksi. Tiedän kuitenkin, että hän uskoo ja toivoo kovasti vielä luomuraskautta. Tuntuu pelottavalta, että se mahdollisuus vietäisi pois häneltä...ja meiltä. No, eipä tässä muuta voi kuin odottaa tuomiota ja ottaa vastaan se mitä sieltä tulee. Vaikka itse en enää usko luomusti raskautumiseen, niin takaraivossani on silti pieni toivo, joka ei ole vielä päästänyt irti.
Tunnen itseni välillä typeräksi, sillä olen edelleen hyvin katkera siitä, ettei meille annettu mahdollisuutta saada kokea normaalia raskautumista. Ehkä emme edes koskaan saa lapsia. Ajatus itsensä piikittämisestä täyteen hormoneja, siemennesteen pesu, punktio kokonaisuudessaan, solujen yhdistäminen laboratoriossa...tämä kaikki on niin kaukana luonnollisuudesta kuin olla ja voi. Tämän ajattelukin saa polttavat kyyneleet kohoamaan silmiini, ei siksi että pelkäisin, vaan siksi, että se on niin luonnotonta ja kaukana siitä kauneudesta mitä lapsen saanti parhaimmillaan on. Voi kuinka olisin toivonut, että olisin saanut kokea tämän maailman kauneimman ja luonnollisimman asian niinkuin se on tarkoitettu. Se mikä minua pelottaa, on se mahdollisuus, ettei meille tosiaankaan ole tarkoitettu lapsia. Myös luonnonvoimia vastaan taistelu hedelmöityshoidoilla on mieltäni askarruttava asia. En ole uskonnollinen, mutta väkisinkin nykymaailmassa totuus on se, että monessa tilanteessa ihminen tuntuu "leikkivän jumalaa". En tarkoita tällä sitä, että missään tapauksessa epäröisin hoitohin ryhtymistä. Se ei ole vaihtoehto. Aion tehdä kaikkeni, jotta suurin unelmamme toteutuisi, kyllä minusta sen verran itsekkyyttä löytyy. Nämä tunteet ja myllerrys pään sisällä vaan uuvuttavat ja masentavat minua välillä niin paljon.
Tähän loppuun vielä kappale, joka saa minut joka kerta kyyneliin... "I wanna know what it's like, to bring a dream to life".
https://m.youtube.com/watch?v=JqfGqOx2iDQ
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti