tiistai 20. tammikuuta 2015

Käynti hormonipolilla.

Eilen illalla se iski. Pieni paniikki. Tai oikeastaan pelko ja suru toisen puolesta. Emme ole miehen kanssa puhuneet lähestyvästä käynnistä juuri mitään, lähinnä olen muistutellut siitä jotta mies ei ottaisi sille aamulle mitään duunijuttuja. Illalla mies sanoi, että jännittää...jännittää tosi paljon. Samalla hetkellä tunsin, kuinka vatsassani alkoi möyriä ja vastasin, että niin minuakin. Pala nousi kurkkuun siinä vaiheessa, kun mies totesi, että se olisi hänelle lopun paikka jos hänen tavaransa on jotenkin viallista. En pystynyt vastaamaan mitään. Tämä toisen tuntema pelko tuntui sisuskaluissa saakka. Se tuntui paljon pahemmalta kuin oma pelko.

Aamulla oli tietenkin meille ominaiseen tapaan todella kiire ja emme päässeet edes odotustilaan saakka, kun meidät jo kutsuttiin sisälle. Viime hetken panikointi jäi siis aika vähälle, kun koko matkan vain stressasimme siitä, että ehdimmekö ajoissa perille. Sisällä kävimmekin melko suoraan asiaan ja lääkäri totesi, ettei otetuista verikokeista ym. ole löytynyt syytä lapsettomuuteemme. Ainoastaan progesteroni arvoni olisi voinut olla parempikin...näin jälkikäteen mietin, että olisi pitänyt kysyä tuo arvo tarkkaan. Lääkäri ei kuitenkaan ollut siitä erityisen huolissaan, mutta totesi, että välillä ovulaatiota ei varmaankaan tapahdu (kerroin siis lyhyistä kierroista ja niihin kuuluvasta tiputtelusta). Miehen näyte oli normaali, eli siittiöitä oli riittävästi ja ne olivat hyvin liikkuvia. Mikä helpotus! Kivi putosi sydämeltäni...

Seuraavaksi olikin vuorossa munatorvien aukiolotutkimus. Oletin, ettei tutkimus kohdallani olisi kovinkaan kivulias, sillä yleensä gynekologiset toimenpiteet eivät ole kivuliaita. Kuinka väärässä olinkaan...Mies tuli vierelleni istumaan ja yritin rupatella mukavia ja pysyä rentona. Kipu alkoi siinä kohtaa, kun kohdunsuu levitettiin auki. Kipu koveni, kun katetri laitettiin sisälle ja jouduimme välillä pitää taukoa. Aloin kärvistelemään tuskissani, kun katetrin kautta suihkutettiin liuosta . Kipu oli niin kova, että tuntui kuin olisin voinut menettää tajuntani. Purskahdinkin itkuun kovan kivun vuoksi ja varmaankin jännityksen purkautuessa. Onneksi lääkäri ja hoitaja olivat aivan ihania, sanoivat vain, että anna itkun tulla kun yritin sitä pidätellä ja pyytelin anteeksi.

Kaikesta kivusta huolimatta munatorveni olivat molemmin puolin auki. Olisimme saaneet saman tien ryhtyä hormonihoitoihin (clomifen), mutta lääkäri kuitenkin suositteli, että antaisimme luonnolle vielä muutaman kuukauden aikaa. Tähän jatkoin, että olemme menossa kesällä naimisiin, että olisiko parempi, jos palaisimme asiaan niiden jälkeen. Näillä näkymin varaan seuraavan ajan siis elokuussa, kun (jos) kuukautiseni alkavat. Toisaalta jos meistä alkaa tuntua siltä, ettemme jaksakaan odottaa, niin soitan jo aikaisemmin ja tiedustelen jos voimme aloittaa hoidot jo aikaisemmin.

Yritän nyt omistaa tämän kevään häidemme suunnittelulle ja järjestämiselle, oman mieleni hoitamiselle! Uskallan toivoa raskautta, jos vaikka tuon aukkarin jälkeen joku siittiöistä löytäisi perille...eihän siihen tarvita kuin yksi hyvä ovulaatio. Tiedostan sen, että oviksessani on jotain vikaa, mutta katsotaan kuinka pitkään maltan vielä odottaa ennen seuraavia hoitoja. Olo on helpottunut. Kunpa tämä parempi mieli ja olo vaan pysyisivät....vielä pitkään!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti