Sunnuntaina aamuyöllä heräsin koviin kuukautiskipuihin ja sieltähän se kp 1 sitten tulikin! Kierto jäi naurettavan lyhyeksi ollessaan vain 23 päivää, mitä edelsi kolme päivää tiputtelu vuotoa. Eipä ole taas vähään aikaan tällaista kiertoa ollut. Lisäksi sain edellisen vuorokauden aikana popsia buranaa oikein olan takaa, 6 x 400mg...Tänään olen onneksi pärjännyt vain yhdellä, ainakin tähän mennessä. No, onpa kerrottavaa seuraavalle polikäynnille...jonka sainkin tänään varattua ensi viikon tiistaille. Vähän pelottaa. Hoitaja muistutteli ottamaan noin 1 h ennen käyntiä 800mg buranaa aukiolotutkimuksen takia. Siitäkin olen lukenut monia tarinoita, kauhukertomuksia ja toisaalta niitäkin, joissa se on sujunut lähes kivuitta. Saas nähdä miten omalla kohdallani käy.
On vaan ajateltava positiivisesti, että toivottavasti sieltä nyt selviäisi jotain ja pääsisimme hoitoon. Eniten toivoisin, että vika olisi vain minussa ja voisimme aloittaa lievemmillä hoidoilla. Ajatus rankoista hoidoista ahdistaa, vaikka toisaalta sinne pääsyä saisimme odotella julkisella puolella ainakin puoli vuotta. Olisihan siinä aikaa totutella ajatukseen ja saisi häät sopivasti alta pois. Ja sitten voisimmekin siirtyä yksityiselle hoitoon häälahja rahoilla! Hehheh. Not. Voihan tietysti olla, ettei mitään vikaa tässä vaiheessa löydy ja meidät passitetaan kotiin yrittämään vielä 6 kk.
Olen lukenut niin monista blogeista tarinoita selittämättömästä lapsettomuudesta, joissa vasta koeputkihedelmöityksen yhteydessä on löydetty vikaa solutasolta. Tällainen kohtalo pelottaa minua ihan hirveästi. Ja aikaa saattaa kulua tässä välissä pahimmillaan useita vuosia. Missä kunnossa mielenterveyteni olisi siinä vaiheessa, kun olen tässä nyt jo näin "messed up"?! Joo, turhaa ja oikeastaan aika sairastakin ajatella näin negatiivisesti ja pitkälle asioita, kun kaikki mahdollisuudet ovat vielä auki. Mutta ongelmani onkin, että tiedän ehkä liikaa. Olen lukenut niin paljon ja samaistunut ihmisiin, jotka ovat kärsineet meitä paljon kauemmin. Jollain tavalla olen ihan varma, että meidän tiemme on samanlainen.
Kerroin myös tänään töissä tiimikavereilleni lapsettomuudestamme, sillä joudun varmasti jatkossakin sumplimaan työvuorojani lääkärikäyntien takia. Tähän mennessä olen vain kertonut meneväni lääkäriin ja verikokeisiin, sen enempää erittelemättä. Koen kuitenkin, että minun on itseni on helpompi olla töissä, kun he tietävät. Molemmat olivat ihanan ymmärtäväisiä. Pystyin aika hyvin pysymään tilanteessa rauhallisena, vaikka itku olikin ihan kurkunpäässä. Siinä mielessä voin olla ylpeä itsestäni. Jospa tämä asiasta puhuminen alkaisi vähän helpottaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti